Polttokenttäkalmisto

Polttokenttäkalmisto tai tasaisen maan polttokalmisto on Suomesta ja Virosta tavattava rautakautinen hautaustyyppi.^[1] Polttokenttäkalmistot olivat Virossa käytössä 300-luvulta 1200-luvulle.^[2] Suomessa hautastapa on ollut käytössä nuoremmalta roomalaisajalta ristiretkiajalle^[3], mutta se yleistyi erityisesti 600–700-luvulla, niin sanottuna merovingiaikana.^[1] Kalmistossa tuhkatut vainajien ja hauta-antimien jäännökset on ripoteltu luonnollisten kivien väliin sekaisin muiden hautausten kanssa.^[4] Kiviä on myös saatettu kasata hautausten päälle.

Virossa polttokenttäkalmistoja muistuttavat hyvin läheisesti samanaikaiset hautaröykkiöt, jotka koostuvat epäsäännöllisen kokoisista yhteen kerrokseen kasatuista kivistä.^[2] Hautausmuoto on Itämeren piirissä tyypillinen nimenomaan Suomessa, missä se esiintyy pääasiallisena hautausmuotona koko myöhäisrautakauden.^[5] Yhteistä polttokenttäkalmistoissa on, etteivät ne juuri näy maan pinnalle. Ne kätkevät myös useiden vainajien toisiinsa sekoittuneita jäännöksiä, ja niitä onkin pidetty ennen kaikkea sukuhautoina. Sekä Virossa että Suomessa polttokenttäkalmistoista löytyy toisinaan myös palamatonta ihmisluuta.^[2][3] Virossa on tulkittu, että polttokenttäkalmistojen kiveykset voisivat yksinkertaisesti olla jälkiä hautarovioista, jotka kokeellisen arkeologian perusteella palavat paremmin ollessaan kivipohjalla.^[6] Näin ollen polttokenttäkalmistokiveykset olisivat seurausta hyvin pitkään jatkuneesta hautausperinteestä.

Tunnettuja polttokenttäkalmistoja ovat esimerkiksi Laitilan Kodjalan Vainionmäki, Kaarinan Ristimäki ja Hämeenlinnan Imatran Voiman kalmisto^[7].