Pitäjänkokous

Pitäjänkokous oli Suomessa kuntakokousta ja kunnanvaltuustoa edeltänyt paikallisen hallinnon korkein päätöksentekoelin. Koska Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunta muodosti paikallishallinnon ennen vuoden 1865 kuntauudistusta, oli kuntakokouksen koollekutsujana ja puheenjohtajana seurakunnan kirkkoherra.

Pitäjänkokous oli paikallishallinnon toimielimenä myös Ruotsissa. Ruotsin kielessä pitäjänkokouksen nimitys on sockenstämma.

Vaikka pitäjänkokous oli seurakunnallinen itsehallintoelin, siellä käsiteltiin toisinaan myös pitäjän maallisia asioita. Alkuaan niitä alettiin pitää paikallisen seurakunnan hallinnollisista asioista päättämiseksi. Tyypillisiä käsiteltäviä asioita olivat kirkon ja pappilan kunnossapitotehtävät.^[1]

Suomen alueelta vanhin maininta pitäjänkokouksen pitämisestä on Lohjalta vuodelta 1382. Niiden merkitys oli 1500-luvun alkupuoliskolla tapahtuneen uskonpuhdistuksen jälkeen vähäinen, sillä käräjillä voitiin käsitellä myös seurakunnan asioita. Ruotsin pappissääty sai 1650 erioikeuden (privilegio) pitäjänkokousten järjestämiseen, ja kokousten merkitys pitäjäläisten elämässä kasvoi.^[1] Kirkkoherran tuli pitää pitäjänkokous joko seurakuntalaisten tai ainakin kuudennusmiesten kanssa. Määräyksiä tarkennettiin vuoden 1723 privilegioissa.^[2] Nyt kokouksia tuli pitää kahdesti vuodessa. Pitäjänkokoukset syrjäyttivät 1700-luvulla käräjät paikallisten asioiden päättämispaikkana. Kokouksissa saatettiin käsitellä paitsi kirkollisia asioita, myös köyhäinhoitoon, terveydenhoitoon ja joihinkin talousasioihin liittyviä kysymyksiä. Pitäjänkokoukset lakkasivat vuoden 1865 kunnallisasetuksen säätämisen jälkeen. Maalliset asiat käsiteltiin nyt kuntakokouksessa ja seurakunnan asiat kirkonkokouksessa.^[1]

Pitäjänkokouksessa oli äänioikeus manttaaliin pannun maan ja ruukkien omistajilla.^[2]