Pietarinsuomalaiset

 

Ennen Pietarin perustamista alueella sijaitsi suomalainen Nevanlinnan kauppapaikka, joka sai kaupunkioikeudet vuonna 1642. Nevanlinnassa asui Inkerin alueen suomalaisia eli inkeriläisiä ja ortodoksisia inkerikkoja, jotka ovat puolestaan suomalaisten läheinen sukukansa.

Kun myöhemmin Pietarin kaupunki perustettiin, sen luterilaiset perustivat ruotsalais-suomalais-virolaisen seurakunnan, jossa oli 1730-luvulla 1 500 jäsentä. Amiraliteetin ja Kesäpalatsin välissä sijaitsivat niin sanotut Suomen saaret, josta keisarinna Anna oli lahjoittanut vuonna 1734 laajan tontin tälle luterilaiselle seurakunnalle. Sinne rakennettu kirkko sai hallitsijan mukaan nimen Pyhän Annan kirkko.^[2]

1700-luvulla Pietarin suomalaisväestö muodostui enimmäkseen Venäjän alamaisista, joko inkeriläisistä tai Vanhan Suomen asukkaista, jotka olivat tulleet työn perässä Pietariin. Vuonna 1803 suomalaiset rakensivat vanhan rukoushuoneen tilalle Pyhän Marian kirkon, ja Pyhän Annan kirkko jäi ruotsalaiselle seurakunnalle. Kun koko Suomi liitettiin 1800-luvun alussa Venäjän keisarikuntaan, itäisestä Suomesta muutti paljon väkeä pääkaupunkiin Pietariin. Saimaan kanavan avaaminen vuonna 1856 ja rautatien valmistuminen Helsingistä Viipurin kautta Pietariin vuonna 1870 helpottivat liikkumista ja muuttamista Venäjälle.^[3] Radan pääteasemaksi valmistui vuonna 1870 niin sanottu Suomen asema, jonka arkkitehtina toimi P. S. Kupinski.^[4] Asema muistuttaa nimensäkin kautta Suomen läheisyydestä.

Vuonna 1897 suomalaisessa seurakunnassa oli 24 000 jäsentä ja ruotsalaisen seurakunnan 6 400 jäsenestä oli suomalaisia huomattava enemmistö. Kaikki suomalaiset eivät liittyneet niiden jäseniksi, vaan pystyivät kotiseurakuntansa yhteydessä Pietarissa asumisesta huolimatta. Seurakuntien vastuulla oli ylläpitää suomenkielisiä kouluja, joita oli toistakymmentä. Uno Cygnaeus oli jonkin aikaa Pietarissa kirkkokoulun johtajana.^[2]

Käsityöläiset olivat suomalaismiesten suurin ammattiryhmä, mutta he eivät yleensä jääneet pysyvästi Pietariin. Käsityöläisiä asui esimerkiksi Lesnoissa. Vuonna 1840 Pietarissa oli selvästi enemmän suomalaisia käsityöläisiä kuin koko Suomessa.^[4] Teollisuustyöläisten ja rautatieläisten osuus kasvoi 1800-luvun loppupuolella. Koko elämänsä kaupungissa eläneiden suomalaisten joukossa oli nuohoojia, kultaseppiä, taiteilijoita, upseereita, aatelisia ja rautatieläisiä. Naiset päätyivät yleensä palvelijattariksi, keittäjättäriksi, sisäköiksi tai piioiksi. Palvelustytöt ovat ainoa suomalainen ammattiryhmä, joka on professori Max Engmanin mukaan löytänyt tiensä Venäjän klassiseen kaunokirjallisuuteen.^[3]

Suomalaisten asutus oli myös keskittynyttä, ja jo 1700-luvulla Pietariin syntyi kaksi niin sanottua suomalaiskaupunginosaa eli kivenhakkaajien Ketunnenä ja rakennustyöläisten Kolomäki. Näistä Kolomäki edelleen on kartoissa ja kielenkäytössä suomenkielisellä nimellään Udelnajan metroaseman lähellä.^lähde?

Lokakuun vallankumouksen jälkeen pääosa Venäjällä olleista suomalaisista lähti maasta. Suomen ja Venäjän välillä vallinneen sotatilan aikana rajan ylittäminen oli vaikeaa. Tarton rauhansopimus takasi periaatteessa kaikille halukkaille mahdollisuuden siirtyä Suomeen, ja vuonna 1921 suomalainen evakuointivaltuuskunta kävi Pietarissa noutamassa lähtijöitä. Venäjältä poistui vuosina 1918–1924 arviolta noin 20 000 Suomen kansalaista; tilalle tuli Suomen sisällissodan jälkeen noin 10 000 punapakolaista, mutta näistäkin yli puolet palasi pian takaisin. Vuoden 1926 väestönlaskennan mukaan Leningradin kaupungissa eli entisessä Pietarissa asui 3 940 suomalaista ja 2 813 inkeriläistä.^[5] Suomen kansalaisia heistä oli kuitenkin vain 1 014, mikä oli enää murto-osa vallankumousta edeltäneestä määrästä.^[6]

• Engman, Max: Pietarinsuomalaiset. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-27902-1

• Suomalaisia Pietarissa, dokumenttielokuva Yle Areenassa