Palestiina (valtio)

 

Pääartikkeli: Palestiinan kansainvälinen asema

Palestiinalaisalueilla toimiva palestiinalaishallinto alkoi käyttämään itsestään nimeä Palestiinan valtio vuonna 2013.^[13][14]

Lähes kolme neljäsosaa YK:n jäsenmaista on tunnustanut Palestiinan valtion.^[15] Myös suurin osa Pohjoismaista on tunnustanut sen,^[16] kuten myös katolisen kirkon Pyhä istuin.

YK:n pääsihteeri Ban Ki-Moon hyväksyi Palestiinan Kansainvälisen ihmisoikeustuomioistuimen ICC:n jäseneksi vuonna 2015.^[17] YK.n jäseneksi Palestiina ei ole voinut liittyä, koska Yhdysvallat on estänyt sen veto-oikeudellaan.^[18]

Fatah sai 50 paikkaa 88:sta vuonna 1996 pidetyissä ensimmäisissä parlamenttivaaleissa. Hamas oli kieltäytynyt asettamasta ehdokkaita. Hamas oli tyytymätön Israelin kanssa käytyjen neuvottelujen tasapuolisuuteen, minkä vuoksi se ja pyrki välttämään Palestiinalaishallinnon tunnustamista.

Palestiinan vapautusjärestö PLO:n puheenjohtaja ja Fatah-puolueen perustaja Jasser Arafat valittiin palestiinalaisten presidentiksi vuonna 1996 noin 88 prosentin ääniosuudella. Arafat luovutti kansainvälisen painostuksen alla jonkin verran valtaansa pääministereilleen, Mahmud Abbasille (huhtikuu–syyskuu 2003) ja Ahmad Qurai’ille (lokakuu 2003 – tammikuu 2006).

Uudet presidentinvaalit järjestettiin Arafatin kuoleman jälkeen 9. tammikuuta 2005, jolloin valituksi tuli Fatah-puolueen Mahmud Abbas.

Tammikuussa 2006 pidetyissä toisissa parlamenttivaaleissa Hamas voitti 76 paikkaa 132:sta.^[19][20] Vaalit hävinneen Fatahin edustaja ilmoitti, ettei puolue ole valmis hallitusyhteistyöhön Hamasin kanssa ja sen pääministeri Ahmad Qurai’ erosi, jotta Hamas voisi muodostaa hallituksen. Pääministeriksi nousi Isma’il Haniyya.^[21] Fatahin ja Hamas ajautuivat loppuvuonna 2006 sisällissodan partaalle, ja taisteluissa kuoli kymmeniä ihmisiä. Järjestöt sopivat yhteishallituksesta helmikuussa 2007.

Palestiinan presidentti Mahmud Abbas kertoi joulukuussa 2019 Länsirantaa hallitsevan PLO:n ja Gazan aluetta hallitsevan Hamasin sopineen, että Länsirannassa, Gazassa ja Itä-Jerusalemissa pidettäisiin vuonna 2020 presidentti- ja parlamenttivaalit. Kyseessä olisivat olleet Palestiinalaishallinnon ensimmäiset vaalit 14 vuoteen.^[11] Vaaleja ei kuitenkaan toimitettu.

Presidentti Abbasin kolmivuotinen toimikausi loppui 9. tammikuuta 2009^[22]. Jos maassa olisi järjestetty uudet presidentinvaalit, Hamas olisi todennäköisesti saanut läpi ehdokkaansa Aziz al-Dewikin. Israelin sotilastuomioistuin tuomitsi poliitikon kuitenkin kolmeksi vuodeksi vankilaan.^[23]

Hamas rikkoi saman vuoden marraskuussa Israelin ja Palestiinan välisen tulitauon israelilaisen siviiliväestön alueelle kohdistetuilla raketti-iskuilla. Israel vastasi iskuihin tammikuussa 2010.^[24] Gaza siirtyi tämän jälkeen yhä selvemmin Hamasin haltuun ja länsiranta Fatahin.^[25]

Palestiinalaisalueen talous romahti lähes täysin vuoden 2000 Al-Aqsan kansannousun alun jälkeen, ja Israel tuhosi vuonna 2002 osan palestiinalaishallinnon toimintakyvystä.

Euroopan unioni on ollut Palestiinan paikallishallinnon suurin rahoittaja. Se avusti palestiinalaishallintoa ensikymmenluvulla noin 500 miljoonalla eurolla vuodessa ja Yhdysvallat 400 miljoonalla dollarilla^[26][27]. Myös Venäjä on tukenut palestiinalaishallintoa^[28].

Palestiinaa miehittävä Israel ilmoitti jäädyttävänsä pysyvästi palestiinalaisilta kuukausittain keräämiensä 42 miljoonan euron suuruisten vero- ja tullimaksujen tilittämisen palestiinalaishallinnolle sen jälkeen, kun äärijärjestö Hamas oli saanut enemmistön Palestiinan parlamentin paikoista. Tämä merkitsi sitä, että puolet palestiinalaishallinnon tuloista jäi saamatta, mikä vaaransi alueen väestön toimeentulon, koska julkinen sektori oli Palestiinan suurin työllistäjä. Israel vaati lisäksi ulkomaisia avunantajia lopettamaan palestiinalaishallinnon taloudellisen avustamisen^[29][30]. EU ja Yhdysvallat ilmoittivatkin keskeyttävänsä Palestiinan hallituksen avustamisen^[27].

Kun Israel miehitti palestiinalaisalueet vuonna 1967, Neuvostoliitto katkaisi suhteensa Israeliin ja alkoi tukemaan PLO:ta ja palestiinalaisia. Myös vasemmiston kannattajat ulkomailla ovat olleet miehityksen alettua yleensä Palestiinan puolella.^[31] Professori Hannu Juusola on esittänyt, että Neuvostoliiton siirtyminen palestiinalaisten puolelle ja USA:n Israelille antama tuki on ollut ratkaisevassa asemassa siinä, että vasemmistolaiset tukevat Palestiinaa siitä huolimatta, ettei Hamas ”edusta millään mittareilla vasemmistolaista politiikkaa”.^[32]

Terroristijärjestönä pidetyn Hamasin valtaannousu vuonna 2006 johti siihen, että Yhdysvallat ja Kanada katkaisivat välinsä palestiinalaisten ministeriöihin ja alkoivat hoitaa suhteita palestiinalaisiin ainoastaan presidentti Mahmud Abbasin kautta. ^[27] Isma’il Haniyya^[33] ja Lähi-idän media tuomitsivat EU:n ja Yhdysvaltojen ”näännytystaktiikan” epämieluisan vaalituloksen jälkeen.^[34]

Yhdysvallat kertoi harkitsevansa Palestiinalle antamansa talousavun leikkaamista sen jälkeen, kun Palestiina oli liittynyt Kansainvälisen ihmisoikeustuomioistuimen ICC:n jäseneksi.^[35]

Israel puolestaan jäädytti Palestiinalle kuuluvia verotuloja yli sadan miljoonan euron arvosta sen jälkeen, kun Palestiina oli pyytänyt Kansainvälistä ihmisoikeustuomioistuinta ICC:tä tutkimaan Gazassa vuonna 2014 tapahtunutta yhteenottoa, jossa Israelin armeija tappoi yli 2 000 palestiinalaista. Israel ilmoitti lisäksi, ettei se suostu armeijansa toiminnan tutkimiseen.^[35]

Yhdysvallat muutti Donald Trumpin presidenttikaudella mieltään juutalaisten Länsirannalle rakentamista siirtokunnista, jotka YK on julistanut kansainvälisen lain vastaisiksi.^[36] Trump esitti tähän liittyen niiden virallistamista ja sitä, että palestiinalaisvaltio muodostettaisiin siirtokunnilta yli jäävistä sirpaleisista maa-aloista. Trump halusi myös liittää Israelin Jordanialta takaisin valtaamat alueet virallisesti Israeliin ja työntää palestiinalaiset Jerusalemin itälaidalle. Trumpin suunnitelma loukkasi palestiinalaisten mukaan kansainvälisesti hyväksyttyjä suuntalinjoja, kansainvälisen oikeuden perusperiaatteita ja YK:n julkilausumia, mukaan lukien vuonna 2016 hyväksytty julkilausuma numero 2334. Kyseinen julkilausuma tuomitsee Israelin vuonna 1967 valloittamilleen alueille perustamat siirtokunnat laittomiksi. YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi julkilausuman äänin 14–0 Yhdysvaltain pidättäytyessä äänestämästä.^[37]

Neljäsataa vuotta kestäneen osmanivallan aikana (1517–1917) nykyinen Palestiinan alue oli jaettu useisiin hallinnollisiin alueisiin, joita johdettiin Damaskoksesta tai Beirutista. Sanaa ”Palestiina” käyttivät kristityt, kun taas juutalaiset puhuivat ”Israelista”. Osmanit eivät käyttäneet kumpaakaan, vaan nimesivät alueen eri osat omalla tavallaan.^[38]

Vuonna 1922 Osmanien valtakunta jaettiin, jolloin Jordan-joen ja Välimeren välisestä alueesta tehtiin Kansainliiton päätöksellä ”Palestiinaksi” nimetty Britannian mandaattialue. Siitä erotettiin kolme neljäsosaa eli Jordanjoen itäpuoli ”Transjordaniaksi” eli nykyiseksi Jordaniaksi.^[39] Juutalaisten ja arabien välisten yhteenottojen takia Yhdistyneet kansakunnat esitti vuonna 1947 suunnitelman brittiläisen Palestiinan mandaatin jakamisesta kahteen osaan eli juutalais- ja arabivaltioon. Näin luotiin tavoite arabialaisesta Palestiinasta.

Heti YK:n jakosuunnitelman tultua julki 30. marraskuuta 1947 arabit aloittivat väkivaltaisuudet, jotka kohdistuivat sekä brittejä että juutalaisia vastaan. Israel julistautui itsenäiseksi esitettyjen rajalinjojen mukaisesti vuonna 1948 brittien poistuttua maasta. Egyptin, Syyrian, Jordanian, Libanonin ja Irakin armeijat hyökkäsivät tällöin välittömästi Israeliin. Jordania miehitti palestiinalaisalueiksi suunnitellun Länsirannan ja Egypti vastaavasti Gazan kaistan.^[40] Sota päättyi Israelin täydelliseen voittoon vuonna 1949. Israelin haltuun jäi laajempia alueita kuin YK:n jakosuunnitelmassa oli kaavailtu.

Kesäkuussa 1967 Egypti, Jordania ja Syyria aloittivat sodan Israelia vastaan tavoitteena sen tuhoaminen. Sota päättyi Israelin nopeaan voittoon, ja sen lopussa Israelin hallintaan jäivät Gaza, Siinain niemimaa, Länsiranta ja Golanin kukkulat eli entistä laajempi alue.^[41] YK:n turvallisuusneuvosto vaati päätöslauselmassa 242 konfliktin ratkaisemista kahden valtion mallin perusteella. Sen mukaisesti Israelin pitää poistua valloittamiltaan alueilta ja arabien luopua väkivallan käytöstä Israelia vastaan. Israel hyväksyi päätöslauselman, mutta Palestiinan vapautusjärjestö ei, sillä PLO piti Israelin valtiota peruskirjansa mukaisesti laittomana.^[42]

Vuonna 1973 Egypti ja Syyria hyökkäsivät Israeliin. Jom kippur -sota päättyi Israelin voittoon. Rauhansopimuksessa Egyptin kanssa 1978 Israel luopui valtaamastaan Siinain niemimaasta, ja Egypti tunnusti Israelin.

Israel ja PLO aloittivat salaiset rauhanneuvottelut vuoden 1993 alussa Oslossa. Oslon sopimus 1993 solmittiin Israelin ja PLO:n välille, ja muina allekirjoittajina olivat Yhdysvallat, Venäjä, Egypti, Jordania, Norja sekä EU. Länsirannan alueet jaettiin A-B-C-alueisiin. A-alue tärkeimpine arabikaupunkeineen on Palestiinan viranomaisten täydessä hallinnassa, B-alueella oli 45 arabikylää Palestiinan ja Israelin yhteisvalvonnassa, ja siirtokunnista sekä valtion maasta koostuva C-alue on kokonaan Israelin hallinnassa. Kaikki Israelin siirtokunnat ovat Israelille kuuluvalla C-alueella. A- ja B-alueisiin jäi noin 30 % Länsirannasta.^[43] Hannu Juusolan mukaan rauhanneuvotteluissa ei kuitenkaan ehditty sopia tärkeimmistä asioista.^[44]

Israel poistui Gazasta vuonna 2005 ja purki siellä olleet siirtokuntansa. Sekä Israel että Egypti asettivat alueen saartoon sieltä käsin toimineen terrorismin torjumiseksi.

Palestiinan valtiota on syytetty tehottomuudesta, korruptiosta ja rahojen käyttämisestä terrorismiin. Israel on syyttänyt sitä poliisivoimien kehittämisestä armeijaksi. Ihmisoikeusjärjestöt ovat syyttäneet sitä israelilaisten kanssa yhteistyötä tehneiden arabien laittomista pidätyksistä, kuolemanrangaistuksen käytöstä sekä terrorismin tukemisesta.^[45]

Vuotta 1997 käsittelevässä raportissaan Amnesty International kertoi siviilien pidätysten ja vangitsemisten ilman syytteitä kohdistuvan useimmiten poliittisiin toisinajattelijoihin. Amnestyn mukaan Palestiinalaishallinnon harjoittama vankien kidutus oli laajamittaista. Raportissa todetaan: ”Seitsemän vankia kuoli. Laittomien tappamisten, mukaan lukien mahdollisten oikeudettomien teloituksien, raportointi jatkui.”^[46]

Arabien ihmisoikeusjärjestö raportoi, että vuosina 2007–2011 palestiinalaishallinto vangitsi 13 271 palestiinalaista ja kidutti 96 %:a heistä, mihin 6 kuoli. Vangituista 15,3 % oli naisia ja 11,3 % vanhuksia.^[47]

Brittiläisen Arab Organization for Human -järjestön vuonna 2012 julkaiseman raportin mukaan Palestiinan turvajoukoista on muodostunut presidentti Abbasin kaudella Israelin armeijan alaosasto, joka yrittää tukahduttaa väestön oikeutettuja pyrkimyksiä saavuttaa vapaus ja itsenäisyys. Palestiinan turvajoukot toimivat yleensä yhteistyössä Israelin armeijan kanssa pidättäen ihmisiä, jotka ovat osallistuneet Israelin armeijan vastaisiin protesteihin. Palestiinan turvajoukkojen vuosina 2007–2011 pidättämistä palestiinalaisista 99 % kohdeltiin ihmisarvoa alentavasti, 19 % kidutettiin ja 6 % kuoli. Suurin osa sairastui kroonisesti kokemansa kidutuksen tai ala-arvoisten olosuhteiden vuoksi. Vangituista 15 prosenttia oli naisia ja 11 prosenttia yli 60-vuotiaita.^[48]

Hamasin itsemääräämislait on kopioitu miltei täysin šariasta, mikä syrjii naisia perheväkivaltaan, perintöihin, avioliittoon ja avioeroon liittyvissä tilanteissa. Raiskaukset, perheväkivalta ja kunniamurhat ovat yleisiä, ja ne jätetään usein rankaisematta.^[49]

Homoseksuaalien oikeusjärjestön mukaan Palestiinalaishallinto käyttää yleensä homojen vainon tekosyynä näiden leimaamista Israelin yhteistyökumppaneiksi^[50]. Gazan kaistan valtaapitävät ovat julistaneet kuolemanrangaistuksen homoseksuaalisuudesta^[51].

Israelin mukaan Palestiina on kehittänyt poliisivoimiaan armeijaksi.^[5]

Amnestyn mukaan Israelin armeija vainoaa palestiinalaisia esimerkiksi vangitsemalla heitä ilman syytteitä ja oikeudenkäyntiä. Marraskuussa 2023 Israelin vankiloissa virui 2070 tällaista "hallinnollisesti pidätettyä" palestiinalaisvankia. Israelin armeija myös pahoinpitelee, kiduttaa ja nöyryyttää ilman syytteitä vangittuja. Heiltä saatetaan lisäksi kieltää ulkoilu tai asianajajien ja perheen tapaaminen. Heitä saatetaan myös pitää tuntikausia ilman vettä ja sähköä. Osa kaltoinkohdelluista vangeista kuolee. Tätä on jatkunut jo vuosikymmeniä. Hallinnolliselle pidätykselle ei ole olemassa enimmäisaikarajaa.^[52]

Miehitys hankaloittaa myös monin tavoin palestiinalaisten siviilien elämää. Kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt Human Rights Watch, Jewish Voice for Peace ja Amnesty ovat esittäneet Israelin sortotoimien täyttävän apartheidin kriteerit.^{[53][54][55][56]}.

Länsirannan miehitys, 2007 alkanut Gazan saarto sekä kansainvälistä oikeutta rikkova siirtokuntien rakentaminen haittaavat YK:n turvallisuusneuvoston mukaan rauhanprosessia ja Palestiinan valtionrakennusta.^[57][58] Myös länsimaat ovat tuominneet juutalaisten Länsirannalle rakentamat siirtokunnat kansainvälisen lain vastaisiksi.^[36]

Yhdistyneet kansakunnat esitti vuonna 1947 juutalaisten ja arabien välisten konfliktien ratkaisuksi brittien Palestiinan mandaatin jakamista kahteen osaan, josta toisesta muodostettaisiin arabivaltio ja toisesta juutalaisvaltio. Naapurimaat eivät kuitenkaan hyväksyneet suunnitelmaa vedoten siihen, että menettely olisi ollut epäoikeudenmukainen ja myös YK:n peruskirjan vastainen. Israel julistautui tästä huolimatta itsenäiseksi valtioksi.^[59] YK hyväksyi seuraavana vuonna päätöslauselman numero 194, jonka mukaan Israelista karkotetut ja paenneet piti päästää palaamaan entisille asuinsijoilleen ja heiltä ryöstetty omaisuus piti palauttaa tai korvata. Israel ei ole kuitenkaan noudattanut päätöslauselmaa, vaikka se on YK:n jäsen.^[59]

Arabimaat eivät tunnustaneet pitkään aikaan Israelin valtiota, ja osa niistä yritti vallata alueen vuonna 1948 sekä uudestaan vuosina 1967 ja 1973. 22 jäsenvaltion Arabiliitto omaksui vuonna 1967 ”kolmen ein” politiikan suhteessa Israeliin: Ei Israelin tunnustamista, ei neuvotteluja eikä rauhaa Israelin kanssa.^[60] PLO^[9] ja Hamas vaativat peruskirjoissaan Israelin tuhoamista.^[61][62][63] Hamas muutti kuitenkin linjaansa vuonna 2017 ottaessaan tavoitteekseen palauttaa ennen vuoden 1967 miehitystä vallinneet rajat^[12]. Peruskirjaa ei kuitenkaan muutettu.

YK:n turvallisuusneuvosto laati kuuden päivän sodan jälkeen vuonna 1967 päätöslauselman 242, jossa se täsmensi kahden valtion mallin lähtökohtia. YK:n mukaan ratkaisun avulla saavutettaisiin oikeudenmukainen ja kestävä rauha. Päätöslauselma vaati kahta asiaa:

• Israelin asevoimien tulee vetäytyä kuuden päivän sodassa valloitetuilta alueilta.
• Sodalla uhkailu ja sotatoimet tulee lopettaa ja jokaisen alueella olevan valtion itsemääräämisoikeus, alueellinen loukkaamattomuus ja poliittinen itsenäisyys on tunnustettava, ja kunnioitettava niiden oikeutta elää rauhassa turvallisten ja tunnustettujen rajojen sisällä vapaana uhkailusta tai väkivallasta.^[64]

Päätöslauselman 242 hyväksyivät Egypti, Jordania ja Israel, mutta Palestiinan vapautusjärjestö kieltäytyi sitä koskevista neuvotteluista. Vuonna 1973 Egypti ja Syyria aloittivat Jom Kippur -sodan hyökkäämällä Israeliin. Sodan jälkeen YK uudisti vaatimuksensa kahdesta valtiosta päätöslauselmassa 338.

Kahden valtion mallin kannatus palestiinalaisten ja israelilaisten keskuudessa on laskenut. Palestiinalaisista kahden valtion mallia kannatti vuonna 2012 vielä 59 %, mutta vuonna 2023 enää 23 %. Vastaajista 81 % katsoi, että pysyvää rauhaa ei voida koskaan saavuttaa Israelin ja Palestiinan välille.^[65]

Israelissa kahden valtion mallia kannatti vuoden 2012 kyselyyn vastanneista 61 %, mutta vuonna 2023 Hamasin hyökkäyksen jälkeen enää 25 %. Vuonna 2012 itsenäistä Palestiinaa vastusti 30 % israelilaisista, mutta vuonna 2023 jo 65 %. Lisäksi 74 % israelilaisvastaajista uskoi, ettei pysyvää rauhaa voida koskaan saavuttaa.^[66]

• Palestiina (alue)
• Palestiinalaishallinnon vaalit
• Palestiinan pakolaisuus
• Palestiinalaisten paluuoikeus
• Ihmisoikeudet Palestiinassa

• Masters, Bruce: Palestine. Encyclopedia of the Ottoman Empire. Toim. Agoston Gabor & Bruce Masters, s. 452-453. New York: Facts on File, 2009. ISBN 978-0-8160-6259-1 Internet Archive.

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Palestiina (valtio) Wikimedia Commonsissa