Orfilaisuus

Useimmat orfilaisuuden oppeja ja käytäntöjä koskevat lähteet ovat myöhäisiä ja epäselviä, ja jotkut tutkijat väittävät, että orfilaisuus on tosiasiassa myöhäisempien aikojen luomus. Eri puolilta Kreikkaa löydetyt piirtokirjoitukset kuitenkin vahvistavat, että on ollut olemassa liike, joka on sittemmin yhdistetty nimitykseen orfilaisuus. Lisäksi Dervenin papyrus osoittaa, että orfilainen tarusto voidaan jäljittää 300-luvulle ennen ajanlaskun alkua, ja se voi olla vieläkin vanhempi.

Uskonto on saanut nimensä kuuluisasta Orfeus-tarusta. Tarun mukaan Orfeus oli Traakian kuninkaan poika. Hän oli erittäin taitava lyyran soittaja. Hän meni naimisiin kuuluisan Eurydiken kanssa ja oli tulla mielipuoleksi, kun tämä kuoli. Orfeus syöksyi manalaan ja lumosi Persefonen lyyrallaan. Hän sai luvan viedä Eurydiken takaisin, mutta ehtona oli, ettei hän saanut katsoa taakseen. Orfeus ei voinut välttää kiusausta katsoa, seurasiko perästä kulkemaan määrätty Eurydike, ja niin Eurydike jäi manalaan. Orfeus palasi itse ehjin nahoin, mutta Traakian naiset raivostuivat, kun lohdutus ei kelvannut Orfeukselle ja repivät hänet kappaleiksi. Zeus sijoitti heidän rikoksensa hyvitykseksi Lyyran tähtikuvion taivaalle. Katkaistu pää, joka yhä lauloi, haudattiin Lesbossaaren rotkoon, josta tuli oraakkelin eli ennustajan paikka. Orfeuksen jälkeensä jättämät pyhät laulut muodostivat orfilaisuuden perustan.

Orfilaisuus muistutti Dionysoksen kulttia, mutta oli pidemmälle kehitetty. Se perustui olennaisesti uskoon jumalan pojan Dionysos Zagreuksen kärsimyksestä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta ja käsitykseen kaikkien ihmisten ylösnousemuksesta ja heidän tulevasta palkitsemisestaan tai rankaisemisestaan.

Orfilaiset tarut jumalten synnystä ovat sukuhistorioihin perustuvia kuten Hesiodoksen Jumalten synty, mutta yksityiskohdat ovat erilaisia. Niihin ovat luultavasti vaikuttaneet Lähi-idän esikuvat. Peruskertomus oli seuraavanlainen: Dionysos oli Zeuksen ja Semelen poika. Titaanit murhaavat ja hävittävät hänet, ja tuhkasta nousee syntinen ihmiskunta. Dionysoksen sydän säilyy, ja se liitetään Zeuksen sääreen. Zeus saattaa kuolevaisen naisen Semelen raskaaksi ja Dionysos syntyy uudelleen. Monet tarinan yksityiskohdat löytyvät antiikin kirjailijoiden teksteistä.

Koska titaanien, jotka olivat surmanneet Dionysoksen, uskottiin olevan ihmisen esi-isiä, koko ihmissuku oli perisynnin tahraama. Sen rangaistuksena sielu oli suljettu ruumiiseen kuten vankilaan tai hautaan. Orfeuksen palvojat söivät ehtoollisateriassaan raakaa häränlihaa viettääkseen Dionysoksen muistoa ja tullakseen uudelleen osallisiksi jumalallisesta olemuksesta.

Orfilaisen opin mukaan sielu joutuu kuoleman jälkeen manalan jumalien tuomioistuimen eteen. Syyllistä odotti ankara rangaistus. Eräässä opin muodossa se käsitettiin ikuiseksi. Tämä oli myöhemmän helvettiuskon lähteenä. Toinen muoto omaksui sielunvaellusopin: sielu syntyi yhä uudelleen ja uudelleen, sen elämä oli parempaa tai huonompaa sen mukaan, kuinka puhdas tai epäpuhdas se oli ollut edellisessä olomuodossaan. Kolmannen muunnelman mukaan rangaistus saattoi päättyä, jos ihminen etukäteen suoritti katumusta tai ystävät tekivät samoin kuoleman jälkeen. Platon kuvailee miltei Martti Lutherin kaltaisella suuttumuksella, miten Ateenassa kaupiteltiin tällaisia aneita 300-luvulla eaa.^[1]

Olympoksen jumalien kevytmielisyys korvattiin tiukalla siveydellä. Synnin ja omantunnon käsitteet ilmaantuivat kreikkalaiseen ajatteluun. Lahkon vaikutus oli laajalle ulottuva ja kestävä. Vaikka Platon hylkäsi orfilaisuuden, hän omaksui sen idealistisen ajattelun. Myös pythagoralaiset ja stoalaiset saivat vaikutteita orfilaisuudesta.

• Albinus, Lars: The House of Hades. Aarhus: ?, 2000.
• Betegh, Gábor: The Derveni Papyrus: Cosmology, Theology and Interpretation. Cambridge: ?, 2006.
• Burkert, Walter: Babylon, Memphis, Persepolis: Eastern Contexts of Greek Culture. Cambridge, MA: ?, 2004.
• Graf, Fritz: Eleusis und die orphische Dichtung Athens. Berlin, New York: ?, 1974.
• Guthrie, W. K. C.: Orpheus and Greek religion. London: ?, 1952.
• Pugliese Carratelli, Giovanni: Le lamine doro orfiche. Milano: ?, 2001.
• West, Martin L.: Orphic Poems. Oxford: ?, 1983.