Osteoporoosi

Osteoporoosista kärsii keskimäärin 18 prosenttia maapallon väestöstä. Naisilla esiintyvyys on 23 ja miehillä noin 12 prosenttia. Osteoporoosi on yleisintä Afrikan maissa, joissa 40 prosenttia aikuisväestöstä kärsii siitä. Lonkan osteoporoosin osuus viisikymmentä vuotta täyttäneestä väestöstä on Japanissa 26 prosenttia, Yhdysvalloissa 21, Saksassa 14, Ranskassa ja Italiassa 10, Yhdistyneessä kuningaskunnassa 8, Espanjassa 6 ja Kanadassa sekä Australiassa alle kolme prosenttia.^[4]

Osteoporoosia sairastaa Suomessa noin 400 000 henkilöä.^[1]

Luu­ku­dok­sen mää­rä al­kaa pie­nen­tyä yleensä yli 40-vuo­ti­aana, koska luun ha­jo­a­mi­nen alkaa olla no­pe­am­paa kuin sen muo­dos­tu­mi­nen. Vaihdevuosien aikana naisten luu­ku­dok­ses­ta saattaa hä­vi­tä vuo­sit­tain jopa vii­si pro­sent­tia, sillä est­ro­gee­ni­tuo­tan­non lop­pu­mi­nen kiih­dyt­tää luu­mas­san me­ne­tys­tä vä­hin­tään kah­den vuo­den ajak­si. Menopaussi-iän jälkeen luun hä­vi­ä­mi­nen no­peu­tuu lisäksi entisestään kum­mal­la­kin su­ku­puo­lel­la. Os­te­o­po­roo­sin ris­ki li­sään­tyy mie­hil­lä myös etu­rau­has­syö­pä­leik­kauk­sen jäl­kei­sen mies­hor­mo­nia alen­ta­van lää­ke­hoi­don vai­ku­tuk­ses­ta. Os­te­o­po­roo­sia esiin­tyy pal­jon ni­me­no­maan Poh­jois­mais­sa, koska ihmisten D-vi­ta­mii­ni­ta­so on usein alle 80 na­no­moo­lia lit­ras­sa.^[5]

Osteoporoosi ilmenee ihmisen lyhenemisenä ja sel­kä­ni­ka­mien kasaan painumisena^[6] sekä luunmurtumana vaarattomalta tuntuneen kaatumisen yhteydessä. Lisäksi se voi ilmetä kumaruutena, ryhtimuutoksena ja keski- tai alaselän kipuna.^[2] Osteoporoosi saattaa johtaa myös lonk­a­n, selkäni­ka­mien, ran­teen tai ol­ka­varen murtumiin^[7]. Tyypillisimpiä ovat ranne- ja lonkkamurtumat kaatumisten yhteydessä, sekä selkänikamien luhistuminen. Jopa normaalit arkipäivän askareet saattavat aiheuttaa luunmurtuman vakava-asteista osteoporoosia sairastavalle.

Osteoporoosi havaitaan usein vasta ensimmäisen murtuman yhteydessä.^[2] Olemassa olevat murtumat voidaan todentaa röntgenkuvissa.

Diagnoosia varten mitataan luun kokonaismineraalitiheys DXA-menetelmällä. Mittaus on kivuton ja kestää noin 20 minuuttia. Menetelmän toistettavuus on hyvä. Mikäli oireettomalla henkilöllä epäillään osteoporoosia, voidaan taudinkehitys varmistaa mineraalitiheysmittauksella. Laboratoriokokeista ei ole diagnosoinnissa näkyvää hyötyä.

Osteoporoosin riskitekijöitä ovat alle 19:n painoindeksi^[6], 65 vuoden ikä, naissukupuoli, aikaiset vaihdevuodet, laihdutuskuurit etenkin kasvuiän aikana, kuukautishäiriöt, vähäinen liikunta, kalsiumin ja D-vitamiinin puute, vanhemmilla tai sisaruksilla todettu osteoporoosi sekä runsas tupakointi. Myös pitkäaikainen kortisonilääkitys lisää osteoporoosiriskiä. Useat krooniset sairaudet kuten nivelreuma, kilpirauhasen tai lisäkilpirauhasen liikatoiminta, maksa- ja munuaissairaudet, epilepsia, diabetes, syöpä, anoreksia sekä estrogeenin ja testosteronin puute kasvattavat myös alttiutta.^[2]. Keliaakikot ja laktoosi-intolerantikot sekä erikoisruokavaliota noudattavat kuuluvat samoin riskiryhmään. Aikuisilla esiintyvään kasvuhormonin puutokseen liittyy osteoporoosia. Kun kasvuhormonihoitoa annetaan aikuiselle pitkäaikaisesti (yli 12–18 kuukautta), alkaa luusto vahvistua ja luun määrä lisääntyä.^[8]

Luumassa vähenee normaalisti iän myötä ja vähenemisen katsotaan alkavan noin 50 vuoden iässä.^[9] Tämä johtuu siitä, että luuta muodostavien osteoblastien ja luuta hajottavien osteoklastien toiminnan välillä vallitseva tasapaino muuttuu negatiiviseksi, ja luuta hajotetaan enemmän kuin sitä muodostetaan. Lisäksi luun joustavuus heikkenee, kun luusolujen apoptoosin jäljelle jättämät kolot täyttyvät mineraaleilla.^[10] Luukudoksen rakenne myös muuttuu siten, että luunsyiden suuntaisten taakkojen kantokapasiteetti säilyy muiden suuntien kustannuksella. Tällöin poikittaissuuntainen taakka, kuten törmäys kaatuessa, voi murtaa luun herkemmin. Munuaisten toiminnan heikkeneminen iän myötä heikentää D-vitamiinin muuttumista aktiiviseksi kalsitrioliksi. Tällä puolestaan on negatiivinen vaikutus elimistön kalsiumaineenvaihduntaan. Ikääntymisen vaikutuksista luuston kuntoon kertoo muun muassa se, että 60 ja 80 ikävuoden välillä lonkkamurtumariski 13-kertaistuu ^[11].

Osteoporoosi on yleisempää naisilla, sillä estrogeenillä on merkittävä rooli luun aineenvaihdunnan säätelyssä.^[12] Vaihdevuosien jälkeen estrogeenin tuotto vähenee merkittävästi, mikä johtaa kiihtyneeseen luukatoon 5–10 vuoden ajaksi. Naisilla muutos on huomattavasti miehiä suurempi. Estrogeenin suojavaikutuksen heikentyessä hohkaluu vähenee ja sen rakenne muuttuu hajanaisemmaksi, jolloin murtuma-alttius kasvaa^[10]. Naisilla vaihdevuosien jälkeen ilmenevää osteoporoosia kutsutaan postmenopausaaliseksi osteoporoosiksi. Estrogeenia muodostuu rasvakudoksessa, ja alle 19 painoindeksiä pidetään osteoporoosin riskitekijänä^[2].

Pitkäaikainen glukokortikoidihoito on yleisin sekundaarisen osteoporoosin aiheuttaja.^[13] Glukokortikoidit vähentävät kalsiumin imeytymistä suolesta ja lisäävät sen erittymistä luusta vereen ja edelleen virtsaan. Glukokortikoidien indusoimassa osteoporoosissa murtumia ilmaantuu suuremmilla luuntiheysarvoilla postmenopausaaliseen osteoporoosiin verrattuna, sillä glukokortikoidit sekoittavat luunsisäistä viestiverkostoa ja hajottavat luun rakennetta lisäämällä osteosyyttien apoptoosia.^[14] Haittavaikutukset ovat kuitenkin enimmäkseen palautuvia jos kuurien välillä pidetään riittävän pitkä tauko.

Säännöllinen tupakointi voi lisätä lonkkamurtumariskiä jopa 50 prosenttia^[2]. Alkoholin suurkulutus ei välttämättä pienennä luun mineraalitiheyttä, mutta lisää murtumariskiä lähinnä kaatuilun kautta^[2].

 

Liikunta ja monipuolinen ravinto ovat terveen luuston perusedellytyksiä. Vaikka kalsium onkin luuston perusrakennusaine^[9], ei luotettavasti tehtyissä tutkimuksissa ole kuitenkaan havaittu yhteyttä ravinnosta saatavan kalsiumin määrän ja osteoporoosin välillä silloinkaan kun tutkittaville annettiin kalsiumin lisäksi myös D-vitamiinia^[15]

D-vitamiini on kuitenkin merkittävä kehon kalsiumtasapainon säätelijä ja olennaisessa roolissa niin luun mineralisaatiossa kuin kalsiumin imeytymisessäkin. D-vitamiinilisillä ei ole kuitenkaan havaittu luumurtumia vähentävää vaikutusta^[16], mutta se parantaa kuitenkin iäkkäiden tasapainoa ja vähentää kaatumisriskiä.^[17]

Riittävä liikunta muodostaa pohjan osteoporoosin ennaltaehkäisylle ja hoidolle^[2]. Liikunta lisää sekä luun massaa että tiheyttä ja lujittaa luun rakennetta.^[2] Lapsuuden ja nuoruden aikana hankitun luumassan ajatellaan hidastavan osteoporoosin alkamista.^[18] Erityisesti lihasmassaa kasvattavaa liikuntaa suositellaan, sillä suuri painoindeksi pienentää osteoporoosin riskiä^[6]. Myös tärinää aiheuttava liikunta on eduksi luustolle. Luuston kunnosta huolehtiminen on tärkeää vielä aikuisuudessa, myös menopaussin aikana ja sen jälkeen. Sopiva harjoittelu parantaa myös iäkkäiden tasapainoa, jolloin kaatumisriski ja sitä kautta murtumariski vähenee^[19].

Osteoporoosiliitto suosittaa D-vitamiinipitoisuuden (kalsidiolin) määrittämistä osteoporootikoille ja kaikille murtumapotilaille aina ennen D-vitamiinin korvaushoidon aloittamista ja hoitotuloksen tarkistamista aikaisintaan kolmen kuukauden kuluttua, jolloin D-vitamiinipitoisuus veressä on vakiintunut.^[20]

Pääartikkeli: bisfosfonaatti

Suomalaisen lääkäriseura Duodecimin laatimassa hoitosuosituksen mukaan osteoporoosin lääkehoito pitäisi aloittaa, jos potilaalla on osteoporoottinen murtuma (osteoporoosi varmistettu tiheysmittauksella) tai luun mineraalitiheys on osteoporoosin tasoa (T-score < −2,5 SD tai Z-score < −1 SD).^[2] Hoitopäätökseen vaikuttavat potilaan ikä, kokonaistilanne, muut sairaudet ja lääkehoidot. Osteoporoosilääke valitaan niiden joukosta, jotka tutkimuksissa (tutkittavat menopaussin ohittaneita naisia, keski-ikä 65–70 vuotta) ovat estäneet radiologisia tai kliinisiä osteoporoottisia murtumia. Luetelluista lääkkeistä selkärangan osteoporoosin hoitoon soveltuvat ne, jotka ovat estäneet radiologisia nikamanmadaltumia tai kliinisiä nikamanmurtumia, eli estrogeenit, alendronaatti, etidronaatti, risedronaatti, raloksifeeni ja kalsitoniini sekä denosumabi. Reisiluun yläosan osteoporoosin hoitoon soveltuvat lääkkeet, jotka ovat estäneet reisiluun yläosan murtumia, eli estrogeenit, alendronaatti ja denosumabi sekä alustavan tuloksen mukaan myös risedronaatti. Testosteroni tulee kysymykseen miespotilaalle, jolla on hypogonadismi.^[2] Vuonna 2015 British Medical Journalissa julkaistu professori Teppo Järvisen johtaman kansainvälisen ryhmän tekemä katsaustutkimuksen tuloksena oli kuitenkin, ettei osteoporoosin lääkehoito hyödytä osteoporoosipotilaita. Sen sijaan sivuvaikutuksien aiheuttamat haitat voivat olla hyvin hankalia: pahoinvointia, vatsakipuja ja närästystä.^[21]

Osteoporoottisia murtumia hoidetaan kirurgisesti tai vain kipulääkkeillä. Liikuntakykyä uhkaavat osteoporoottiset murtumat pyritään hoitamaan niin, että liikuntakyky säilyy. Reisiluun kaulan murtumat hoidetaan leikkauksella, jossa murtuma tuetaan metallisilla ruuveilla ja levyllä/ydinnaulalla tai osatekonivelellä. Osteoporoottisia selkärankamurtumia hoidetaan muun muassa sementöimällä (vertebroplastia) tai muilla leikkaustyypeillä. Yleisin osteoporoottinen murtuma on ns. tyypillinen värttinäluun murtuma (rannemurtuma).^[2]

• Toimittajat: Marcus R, Feldman D, Nelson D ja Rosen C: Osteoporosis. Yhdysvallat: Elsevier Academic Press, 2008. ISBN 978-0-12-370544-0 (englanniksi)

 

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Osteoporoosi.

• Osteoporoosi, Terveyskirjasto: Lääkärikirja Duodecim, Kustannus Oy Duodecim 2009
• Luustoliitto
• Väitös: Harjoittelusta on apua osteoporoosin ennaltaehkäisyyn^{[vanhentunut linkki]}
• Kyoto Encyclopedia of Genes and Genomes (KEGG): Osteoporosis (englanniksi)
• Mayo Clinic: Osteoporosis (englanniksi)