Octavianuksen ja Antoniuksen sota

Alkuvuodesta 44 eaa.senaatin tasavaltalainen oppositio katsoi, että oli aika ryhtyä toimiin Julius Caesaria vastaan. Yhteensä noin 60 tasavaltalaista lyöttäytyi yhteen ja päätti murhata hänet. Salaliittoa johtivat Marcus Brutus, Gaius Cassius Longinus, Decimus Junius Brutus Albinus ja Gaius Trebonius. Verityö suunniteltiin tapahtuvaksi senaatin istunnon aikana 15. maaliskuuta.

Suunnitelma onnistui ja Caesar murhattiin. Murhaajien julkilausuttuna motiivina oli pyrkimys palauttaa tasavaltainen hallitusmuoto Caesarin yksinvallan sijaan. Heidän on kuitenkin arveltu pyrkineen parantamaan ennen muuta senaattorisäädyn asemaa, joka oli heikentynyt Caesarin aikana.

Caesarin testamentin toimeenpanija oli Marcus Antonius. Hän onnistui neuvottelemaan oikeuden järjestää Caesarille julkiset hautajaiset, vaikka Marcus Brutus ja Cassius vastustivatkin hanketta. Hautajaisissa Antonius käänsi roomalaisen rahvaan asenteen murhaajia vastaan taitavalla retoriikalla ja julkistamalla Caesarin testamentin, jonka mukaan jokainen roomalainen peri summan rahaa. Tämän maksamiseen hän käytti myös omia varojaan. Antonius nousi Roomassa johtoasemaan, kun Caesarin murhaajat joutuivat pakenemaan kaupungista vihaista kansanjoukkoa.

Caesar adoptoi testamentissaan postuumisti sukulaisensa Octavianuksen tehden hänestä pääperillisensä. Octavianus saapui Roomaan huhtikuussa 44 eaa. valvoakseen etujaan testamentin toimeenpanossa. Hän oli tällöin kahdeksantoistavuotias ja monet muut vallantavoittelijoista eivät pitäneet häntä realistisena uhkana. Octavianus ja Antonius riitaantuivat lähes heti Caesarin perinnön vuoksi. Ennen kuin Octavianuksesta tuli laillisesti Caesarin poika, oli senaatin säädettävä tätä koskeva laki. Antonius ei kuitenkaan halunnut luovuttaa Octavianukselle Caesarin valtavaa perintöä, vaan yritti pitkittää senaatin päätöstä. Lisäksi hän esti Octavianusta tulemasta valituksi kansantribuuniksi. Octavianuksen suosio kasvoi kuitenkin kansan keskuudessa. Toukokuussa Octavianus antoi erään kansantribuunin esitellä itsensä kansalle Caesarin ainoana perillisenä ja otti uudeksi nimekseen Gaius Julius Caesar Octavianus.

Pääartikkeli: Mutinan sota

Decimus Brutus oli Gallia Cisalpinan (Alppien tämänpuoleinen Gallia) maaherra. Caesar oli nimittänyt hänet tähän tehtävään, minkä senaatti piti Caesarin murhan jälkeen voimassa. Antonius halusi tämän provinssin itselleen, kaukaisemman Macedonian sijaan, jonka maaherra hän oli. Senaatti sympatisoi Caesarin murhaajien kanssa ja vastusti Antoniusta. Antonius sai kuitenkin provinssinsa vaihdettua Gallia Cisalpinaksi senaatin vastustuksesta huolimatta. Hän lähti pian Brundisiumiin minne osa hänelle uskollisista joukoista oli saapunut.

Tilanteen näin kiristyessä Octavianus lähti Campaniaan, jossa hän kokosi itselleen armeijan Caesarin veteraaneista. Myös osa Antoniuksen sotilaista loikkasi Octavianuksen puolelle. Antonius hyökkäsi puolestaan Decimus Brutuksen kimppuun ja alkoi piirittää tätä Mutinan kaupungissa.^[4]

Senaatti valitsi kiistassa Decimus Brutuksen puolen, julistaen Antoniuksen isänmaan viholliseksi. Ciceron tuella Octavianus nimitettiin senaattoriksi propreetorin arvolla vuoden 43 eaa. alussa. Hänelle myönnettiin myös imperium, joka teki hänen aikaisemmin kokoamastaan armeijasta laillisen. Senaatti lähetti tämän jälkeen vuoden 43 eaa. konsulit Aulus Hirtiuksen ja Gaius Vibius Pansa Caetronianuksen Octavianuksen kanssa Mutinaan tavoitteena Antoniuksen joukkojen lyöminen. Senaatin joukot voittivat Antoniuksen Mutinan taistelussa huhtikuussa 43 eaa., mutta kummatkin konsulit menehtyivät. Taistelun jälkeen lyöty Antonius pakeni Galliaan Caesarin entisen ratsujoukkojen päällikön Marcus Lepiduksen luokse.^[5]

Pääartikkelit: Toinen triumviraatti ja Toisen triumviraatin sota Caesarin murhaajia vastaan

 

Mutinan taistelun jälkeen Octavianuksen asema vahvistui yllättäen. Molempien konsuleiden kuoltua hän oli yksin suuren armeijan johdossa. Senaatin ja Octavianuksen välit kiristyivät. Senaatin evätessä Octavianukselta triumfin, hän marssi armeijansa kanssa Roomaan ja otti itselleen konsulin viran.

Samaan aikaan Antonius oli saanut koottua uuden armeijan Galliassa ja tuli Lepiduksen kanssa joukkoineen Pohjois-Italiaan. Octavianus jätti Rooman ja marssi Antoniusta vastaan armeijansa kanssa. Tämän jälkeen tapahtui yllättävä käänne: Octavianus pyrki sovintoon Antoniuksen ja Lepiduksen kanssa. Aikaisempien vihollisten välille syntyi yhteisymmärrys ja yhdessä he muodostivat toisen triumviraatin, liiton joka nousi johtoasemaan Roomassa. Senaatti vahvisti sopimuksen ja antoi triumviraatille diktaattorin valtuuksia lähentelevät oikeudet. Liiton vahvistamiseksi Octavianus meni naimisiin Antoniuksen ottotyttären kanssa.

Triumviraatin ensimmäisenä tavoitteena oli lyödä Marcus Brutus ja Cassius. Ennen kuin triumviraatti ryhtyi tositoimiin näiden kokoaman vahvan armeijan kukistamiseksi, varmisti se valtansa Roomassa käynnistämällä laajat proskriptiot. Muun muassa kaikki senaattoripuolueen johtajat tapettiin ja kolmesataa senaattoria ja parituhatta ritarisäätyistä joutui maanpakoon tai surmattiin. Kaikkien eliminoitujen omaisuudet takavarikoitiin. Puhdistus ulottui laajalle Caesarin salaliittolaisten piirin ulkopuolelle ja sen syynä lienee ollut myös tarve hankkia pikaisesti varoja armeijan pitämiseen tyytyväisenä.

Kun senaatin vastustus oli kukistettu Roomassa triumviraatin tavoite oli Marcus Brutuksen ja Cassiuksen lyöminen Macedoniassa. Triumvirit kukistivat Brutuksen ja Cassiuksen Filippoin ensimmäinen taistelussa vuoden 42 eaa. lokakuun alussa ja Filippoin toisessa taistelussa 23. marraskuuta.^[6]

Sextus Pompeius oli osallistunut sisällissotaan Caesaria vastaan isänsä Pompeiuksen ja veljensä Gnaeus Pompeiuksen kanssa. Sextus oli paennut Sisiliaan, jonne hän kokosi suuren laivaston, joka häiritsi viljatoimituksia Roomaan. Monet proskriptioita paenneista siirtyivät turvaan Sextuksen hallitsemille alueille.

Pääartikkeli: Perusian sota

 

Filippoin taistelun jälkeen Octavianuksen tehtäväksi tuli veteraanien asuttaminen. Tehtävä aiheutti paljon vihaa, koska sotilaille piti saada maata ja tämä tapahtui etupäässä sitä takavarikoimalla. Ainoastaan kaikkein pienimmät ja suurimmat maatilat säästyivät. Samalla Italia kärsi nälänhädästä koska Sextus Pompeiuksen laivasto esti viljalaivojen pääsyn Italian satamiin. Pian koko Italiassa mellakoitiin.^[7]

Antoniuksen veli Lucius Antonius oli vuoden 41 eaa. konsuli, mutta hän ei edes yrittänyt auttaa Octavianusta tämän vaikeuksissa, vaan yllytti väkivaltaisuuksiin. Myös Antoniuksen vaimo Fulvia antoi tukensa langolleen. Antonius itse ei kuitenkaan antanut suoraa tukea veljelleen. ^[8] Vuoden 41 eaa. keväällä syttyi sota Luciuksen ja Octavianuksen välillä. Lucius miehitti Rooman joukoillaan ja marssi tämän jälkeen pohjoiseen tavoitteenaan yhdistää joukkonsa Galliassa olleiden Antoniuksen kannattajien kanssa. Octavianus sai kuitenkin hänet piiritettyä Perusian kaupunkiin vuoden 41 eaa. syksyllä. Antoniuksen kannattajat eivät halunneet sekaantua selkkaukseen, vaan jättivät Luciuksen oman onnensa nojaan. Kaupunki vallattiin verisessä taistelussa vuoden 40 eaa. keväällä. Octavianus antoi Lucius Antoniuksen pitää henkensä ja antoi Fulvian paeta Ateenaan. Myös Antoniuksen joukot armahdettiin.^[7]

Vuonna 40 eaa. Antoniuksen kannattaja Calenus, joka oli hänen käskynhaltijansa Galliassa kuoli yllättäen. Octavianus käytti tilaisuutta hyväkseen ja sai helposti Antoniuksen Gallian legioonat puolelleen. Samaan aikaan parthialaiset hyökkäsivät voimalla roomalaisia vastaan Lähi-idässä. Antoniuksen oli kuitenkin pakko palata Italiaan varmistamaan asemiansa. Octavianus ja Antonius yrittivät tämän jälkeen kummatkin saada Sextus Pompeiusta puolelleen. Hänen laivastonsa oli kasvanut käsittämään lähes 250 laivaa. Octavianus meni jopa naimisiin Sextuksen kannattajan ja apen Lucius Scribonius Libon tyttären Scribonian kanssa. Sextus kannatti kuitenkin luultavasti enemmän Antoniusta ja teki hyökkäyksiä Italian rannikkoa vastaan ja valtasi Sardinian Octavianukselta.^[9]

Octavianuksen joukot miehittivät Brundisiumia, jonne Antoniuksen laivasto yritti päästä. Octavianus saapui paikalle armeijan kanssa, mutta kärsi tappion Antoniuksen joukkoja vastaan käydyssä kahakassa. Octavianus ja Antonius pääsivät jälleen pian keskenään sopuun ja solmivat sopimuksen, joka vahvisti aikaisemman Filippoissa tehdyn etupiirisopimuksen, sillä muutoksella, että Octavianus sai pitää Gallian ja sai lisäksi Illyrian. Lepidus, joka ei edes ollut paikalla, sai pitää Filippoissa annetun African. Octavianus ja Antonius päättivät myös seuraavan viiden vuoden konsuleista ja Octavianus lupasi luovuttaa Antoniukselle legioonia korvaukseksi Calenuksen legioonien menettämisestä.^[9]

Antonius solmi sopimuksen vahvistukseksi avioliiton Octavianuksen siskon Octavian kanssa. Antoniuksen vaimo Fulvia oli kuollut vähän aikaisemmin ja Octavian entinen mies Gaius Claudius Marcellus Minor oli myös hiljattain kuollut. Octavianus ja Antonius saapuivat yhdessä Roomaan, jossa kummatkin vastaanottivat ovation.

Pääartikkeli: Octavianuksen sota Sextusta vastaan

Vuonna 40 eaa. Roomassa kärsittiin nälkää Sextus Pompeiuksen merissaarron ansiosta. Triumvirit epäilivät toisiaan, mutta vuoden 39 eaa. keväällä he ja Sextus pääsivät yhteisymmärrykseen ja solmivat Misenumin sopimuksen, jonka mukaan Sextus sai pitää Sardinian, Korsikan ja Sisilian sekä sai näiden lisäksi Peloponnesoksen. Proskriptioita paenneille myönnettiin amnestia.^[10] Vastineeksi Sextus lupasi turvata viljan merikuljetukset Roomaan.

Antonius lähti Roomasta lokakuussa 39 eaa., jolloin Octavianuksen ja Sextuksen välit heikkenivät heti. Misenumin sopimus ei pitänyt ja vuonna 38 eaa. Italiassa oli edelleen pula ruoasta, josta Octavianus syytti julkisesti Sextusta. Sota syttyi uudestaan ja Sextus voitti Octavianuksen laivaston kahdessa taistelussa, mutta ei ottanut aloitetta omiin käsiinsä, vaan pysyi puolustuskannalla.

Octavianuksella oli ongelmia muuallakin. Galliassa oli syttynyt kapina, jonka hänen ystävänsä, lahjakas sotapäällikkö, Marcus Vipsanius Agrippa kukisti vuoden 38 eaa. loppuun mennessä. Roomassa mellakat jatkuivat. Vuoden 37 eaa. keväällä Antonius palasi Italiaan neuvottelemaan Octavianuksen kanssa. Octavianus saapui Tarentumiin tapaamaan Antoniusta. Loppukesästä miehet pääsivät yhteisymmärrykseen: Antonius lupautui auttamaan Octavianusta Sextusta vastaan. Octavianus saisi laivoja Antoniukselta ja Antonius puolestaan tulisi saamaan sotilaita Octavianukselta käytettäväksi sodassa Parthiaa vastaan. Antonius jätti 120 sotalaivaa Octavianukselle, mutta Octavianus ei koskaan lähettänyt hänelle luvattuja legioonia.^[11]

Samaan aikaan kun Octavianus tapasi Antoniuksen Tarentumissa, varusti Agrippa suurta laivastoa Sextusta vastaan. Laivasto valmistui vuonna 36 eaa., ja Octavianus pyysi apua jopa Lepidukselta, joka ei tähän asti ollut sekaantunut sotaan Sextusta vastaan, ja tämä saapuikin 12 legioonan kanssa.

Octavianuksen laivasto kukisti Sextuksen laivaston Naulochuksen meritaistelussa, joka käytiin 3. syyskuuta 36 eaa. Octavianuksen laivastoa komensi Agrippa. Sextuksen legioonat jättivät hänet ja Sextus itse pakeni Vähään-Aasiaan. Tästä eteenpäin Rooman viljahuolto oli varmistettu. Aluksi näytti siltä että Sextuksen joukot liittyisivät Lepiduksen armeijaan, mutta Octavianus sai heidät omalle puolelleen. Epäiltiin, että Lepidus oli liitossa Sextuksen kanssa, jonka vuoksi Octavianus riisti häneltä triumviraatin jäsenyyden ja hänellä vielä jäljellä olevat provinssit. Lepidus sai pitää omaisuutensa ja pontifex maximuksen arvon. Sextuksen ja Lepiduksen poistuttua näyttämöltä Rooman valtakuntaa hallitsi enää vain kaksi miestä: Octavianus ja Antonius.^[12]

 

Octavianukselle oli selvä, että hän ja Antonius ajautuisivat pian sotaan. Sextuksen kukistumisen jälkeen Octavianuksella oli 45 legioonaa, jotka kuitenkin olivat lähes valmiita kapinaan. Sotilaat olivat näet alkaneet uskoa Octavianuksen propagandaan ja nyt kun sisällissota oli saatu päätökseen sotilaat vaativat vapautusta palveluksesta. Octavianus tiesi kuitenkin, että hän tulisi pian tarvitsemaan joukkojaan Antoniusta vastaan. Lopulta vain kauimmin palvelleet, kaikki jotka olivat palvelleet Octavianusta Mutinan ja Filippoin taisteluissa, päästettiin siviiliin. Kaikille saatiin järjestettyä maata etupäässä Italiassa ja joillekin Galliassa. Lopuille sotilaille Octavianus lupasi 150 denaaria. Octavianus lupaili heille tämän lisäksi sotasaalista Illyrian sotaretkeltä, jota hän suunnitteli. Roomassa Octavianus juhli ovation ja vihjaili, että tasavalta saatettaisiin palauttaa, kunhan Antonius vain palaisi idästä.^[13]

Pääartikkeli: Octavianuksen Illyrian sota

Valmistaakseen joukkojaan sotaan Antoniusta vastaan Octavianus aloitti Illyrian valloituksen vuonna 35 eaa.. Barbaareja vastaan käyty sota oli monien sisällissotien jälkeen tervetullut. Octavianus valitsi vain vastustajan, joka oli helposti voitettavissa. Octavianuksen maine sotapäällikkönä oli jokseenkin huono, ja tästäkin syystä hän halusi saavuttaa sotamenestystä, ennen kuin lopullinen mittelö Antoniusta vastaan alkaisi. Octavianuksella saattoi kuitenkin olla myös strategisia syitä vallata Illyria, sillä saattaa olla, että hän pelkäsi Antoniuksen joukkojen marssivan Pohjois-Italiaan alueen kautta. ^[14]

Vuoden 34 eaa. keväällä Octavianus päätti hyökätä läheiseen Dalmatiaan. Vuonna 33 eaa. dalmatialaiset antautuivat roomalaisille ja lähettivät rahalahjoja ja vannoivat kuuliaisuutta Roomalle. Lähes 30 muuta heimoa antautui roomalaisille. Todellisuudessa Octavianuksen valtaama alue ei ollut kovin suuri, mutta sen propaganda arvo oli tärkeä.^[15]

Pääartikkeli: Rooman–Parthian sota 40 eaa.–33 eaa.

Oli selvää, että Octavianus ja Antonius kävisivät vielä kamppailun Rooman korkeimman vallan hallinnasta. Antonius koitti käydä sotaansa Parthiaa vastaan, mutta sotamenestys oli heikonlaista. Kun Octavianus kieltäytyi lähettämästä apua itään, Antonius kääntyi Egyptin kuningatar Kleopatra VII:n puoleen. Kleopatra halusi elvyttää Egyptin valtakunnan ja uskoi saavansa apua Antoniukselta. Antoniuksen Parthian sotaretki vuonna 36 eaa. oli katastrofi ja hän palasi Egyptiin. Kleopatrasta ja Antoniuksesta tuli lopulta rakastavaisia.

 

Antonius yritti valmistautua uuteen sotaan Armeniaa vastaan, mutta hänen aikeitaan häiritsivät itään paennut Sextus, joka yritti epätoivoisesti liittoutua hänen kanssaan. Antoniuksen riesaksi myös Octavia saapui hänen luokseen, ehkä Octavianuksen määräyksestä. Vaikka Antoniuksen ja Kleopatran suhde oli yleinen puheenaihe, ei Octavia kuitenkaan ottanut miehestään avioeroa. Octavianus lähetti Octavian mukana myös osan niistä joukoista, jotka hän oli aikaisemmin luvannut Antoniukselle. Sextus jäi lopulta kiinni Miletoksessa 35 eaa. Hänet teloitettiin välittömästi Antoniuksen alaisen, Marcus Tituksen käskystä.

Vuonna 34 eaa. Antonius soti Armeniassa. Armenian kuningaskunnan kukistaminen oli kuitenkin laiha lohtu Antoniukselle Parthiaa vastaan kärsityn häpeällisen tappion jälkeen. Palatessaan Aleksandriaan hän juhli voittoaan ylellisellä seremonialla, joka muistutti paljon roomalaista triumfia. Octavianus käytti tätäkin propagandassaan Antoniusta vastaan. Antonius nimitti poikansa Aleksanteri Helioksen Armenian, Meedian ja Parthian – kunhan se vain vallattaisiin – kuninkaaksi. Aleksanterin kaksoissisko Kleopatra Selene nimitettiin Kyrenen hallitsijaksi. Vasta kaksivuotias Ptolemaios Philadelphus nimitettiin Foinikian, Syyrian ja Kilikian hallitsijaksi. Octavianus käytti myös siskonsa kohtaloa hyväkseen propagandassaan. Antoniuksen ja Kleopatran suhteesta kierteli kaikenlaisia tarinoita. Antonius vastasi tietysti samalla mitalla, mutta oli selvästi joutunut puolustuskannalle propagandasodassa Octavianusta vastaan. Propaganda oli suunnattu etupäässä Italian asukkaisiin ja erityisesti veteraaneihin. ^[16]

Vuonna 32 eaa. Antonius erosi Octaviasta ja meni naimisiin Kleopatran kanssa. Tämä käänsi propagandasodan lopullisesti Octavianuksen eduksi, kun hän käytti hyväkseen Kleopatran ja Antoniuksen suhdetta. Kun Antoniuksen uusi avioliitto ja testamentti, jossa hän jätti kaiken Kleopatralle ja heidän lapsilleen paljastui, viha leimahti koko Italiassa. Octanianus käytti tätä hyväkseen, ja vannotti kaikilla italialaisilla ja läntisen valtakunnan provinsseilla uskollisuudenvalan itselleen. Senaatti peruutti Antoniuksen tittelit ja julisti sodan Kleopatralle.

 

Aktionin taistelussa Antoniuksella oli 23 legioonaa. 19 näistä taisteli maalla ja muiden neljän legioonan miehistö palveli laivastossa. Näiden lisäksi neljä legioonaa oli Kyrenaikassa. ^[17]

• Legio V Alaudae
• Legio VI Ferrata
• Legio VII
• Legio X Equestris
• Legio XXI Aquila
• Legio XXVII Classica
• Legio XVII Libyca
• Legio III Gallica (?)
• Lisäksi 15 legioonaa^[17]

Antoniuksen puolella taisteli myös useita klienttikuninkaita. Plutarkhos mainitsee seuraavat: "Libyan kuningas Bokkus, Ylä-Kilikian kuningas Tarkondemos, Kappadokian kuningas Arkhelaos, Paflagonian kuningas Filadelfos, Kommagenen kuningas Mithridates ja Traakian kuningas Sadalas". Mainittujen lisäksi Pontoksen kuningas Polemon lähetti Antoniukselle joukkoja, kuten tekivät myös "Arabian kuningas Malkhos, Juudean kuningas Herodes, Lykaonian ja Galatian kuningas Amyntas. Myös Persian kuningas oli lähettänyt apujoukkoja"

Galatian kuningas Amyntaalla oli mukanaan 2 000 galatialaista ratsuväkeä.^[18]

Octavianuksella oli yhteensä 45 legioonaa, joista 24 osallistui Aktionin sotatoimiin.^[17]

• Legio IIII Macedonica
• Legio V
• Legio X Fretensis
• Legio XI
• Legio XV
• Legio VI–VIIII (?)
• Legio XII–XIIII (?)
• Legio XVI–XVIIII (?)
• Lisäksi 8 legioonaa^[17]

 

Antonius ja Kleopatra kokosivat armeijan ja laivaston, joka purjehti Kreikkaan talveksi 32–31 eaa. Antonius valitsi laivastonsa tukikohdaksi Aktionin. Kreikan länsirannikolla sijaitsee useita luonnollisia satamia, joiden kautta Octavianus voisi tuoda maihin joukkojaan. Antonius päätti yrittää puolustaa näitä kaikkia ja hän lähetti pieniä laivasto-osastoja ympäri rannikkoa. Antonius itse vietti talven Patraessa.^[19]

Sotilaalliselta kannalta Antoniuksen asemat olivat hyvät. Hän ei pystynyt värväämään joukkoja Italiassa, mutta hän oli kuitenkin pystynyt kokoamaan noin 100 000 miestä käsittäneen armeijan. Octavianuksella joukkoja oli vain noin 80 000. Ratsuväkeä kummallakin oli melkein yhtä paljon. Antoniuksen laivasto oli suurempi. Hänellä oli noin 500 sotalaivaa. Lisäksi Antoniuksen sotalaivat olivat isompikokoisia kun Octavianuksen. Antoniuksella oli myös enemmän varoja käytettävissään. Antoniuksen strategia oli selvä, hän ei voinut hyökätä Italiaan, vaan hänen oli annettava Octavianuksen tulla hänen luokseen. Suunnitelma oli sama jota Pompeius oli käyttänyt Caesaria vastaan vuosina 49-48 eaa. Vaikka Pompeius lopulta hävisikin Caesaria vastaan ei suunnitelma kuitenkaan ollut huono.^[1]

Agrippa yllätti kuitenkin Antoniuksen ja valtasi Methonen vuoden 31 eaa. alussa. Agrippa laivasto teki myös yllätyshyökkäyksiä ympäri Kreikan länsirannikkoa. Samalla Octavianuksen johtama armeija pääsi ylittämään meren ilman suurempia vaikeuksia vähän Korkyran pohjoispuolella. Vain muutaman päivän kuluttua hän oli edennyt aina Aktioniin asti. Octavianus valtasi taktisesti tärkeän Mikalitzin-kukkulan. Octavianus rakennutti vallin leiristään läheiseen Gomaros-nimiseen satamaan. Antiikin lähteissä ei mainita mitään vastarinnasta. Antoniuksen joukot olivat ehkä muualla vastustamassa Agrippan hyökkäyksiä. Antonius saapui paikalle Patraesta ja pystytti oman leirinsä lahden etelärannalle. Octavianus yritti saada Antoniuksen taistelemaan ennen kuin tämä sai koottua armeijansa ja laivastonsa. Antonius ei vastannut haasteeseen vaan piti päänsä kylmänä. Kun Antoniuksen lisäjoukot saapuivat siirsi hän leirinsä Korintinlahden pohjoispuolelle, lähelle Prevezaa. Armeijoiden välillä oli nyt vain Nikopoliin avoin tasanko. Tällä kertaa Octavianus kieltäytyi taistelusta. Antonius yritti tämän jälkeen katkaista Octavianuksen yhteydet Louros-jokeen, josta hänen joukkonsa hakivat juomavetensä. Ilmeisesti tässä vaiheessa käytiin useita ratsuväen kahakkoja, joista merkittävimmän voittivat Statilius Taurus ja Octavianuksen puolelle loikannut M. Titius.^[20]

Jälleen kerran Agrippan toimet ratkaisivat tilanteen. Hänen johtamansa laivasto valtasi Leucaan saaren, lahden suun eteläpuolella. Tämä oli paljon turvallisempi satamana kuin Gomaros ja siellä oleva laivasto pystyi häiritsemään Antoniuksen hajaantuneet laivastot auttamasta tämän armeijaa. Pian Agrippa valtasi myös Patraen, jossa vielä oli Antoniuksen laivoja, ja Korintin. Antonius oli joutunut piiritetyksi.^[20]

Tapahtumat olivat hyvin saman kaltaisia vuoden 48 eaa. Dyrrhakhionin taistelun tapahtumien kanssa. Mutta tällä kertaa Antoniuksen johtama itäinen armeija oli joutunut piiritetyksi. Pian Antoniuksen joukoilla alkoi olla pulaa ruoasta ja vedestä. Myös erilaiset sairaudet kuten malaria ja punatauti raivosivat Anontoniuksen leirissä. Tilanne heikkeni entisestään kun Agrippa kukisti Sosiuksen, joka yritti murtaa saartorenkaan. Antonius hävisi myös toisen ratsuväkitaistelun. Antonius oli menettänyt myös liittolaisia. Mauretanian kuningas Bogud oli kaatunut Methonen luona ja Tarkondemos oli kuollut Sosiuksen kanssa. Pafalgonian kuningas Deiotaros oli loikannut Octavianuksen puolelle, samoin Traakian Rhoemetelkes. Tärkein näistä loikkareista oli Galatian Amyntas, joka otti mukaansa 2 000 miestä ratsuväkeä.^[18] Antoniuksen oli pakko siirtää joukkonsa lahden etelärannalle, mutta veden saanti oli sielläkin huono ja tilanne jatkui epätoivoisena. Pian myös roomalaisia alkoi loikata Octavianuksen leiriin. Heistä merkittävimpiä olivat Domitius Ahenobarbus ja Quintus Dellius, jonka mukana menivät myös Antoniuksen sotasuunnitelmat. Antoniuksen armeija oli niin heikossa kunnossa ettei se pystyisi taisteluun. ^[21]

Antoniuksen ainut realistinen vaihtoehto oli yrittää kukistaa vastustajansa merellä. Myöhemmässä fiktiossa tätä päätöstä on pidetty hulluutena johon Kleopatra yllytti Antoniuksen. Ennen sodan alkua Antoniuksella oli ollut enemmän laivoja kun Octavianuksella. Agrippa oli kuitenkin tuhonnut paljon Antoniuksen laivoja ja estänyt lisäjoukkoja saapumasta paikalle. Antoniuksella oli ehkä 200–250 laivaa ja Octavianuksella yli 400. Antoniuksen mahdollisuudet voittoon olivat aika pienet.^[22]

Aktionin taistelu käytiin 2. syyskuuta 31 eaa. Vain muutama laiva pääsi läpi, joukossa Antoniuksen ja Kleopatran laiva. Suurin osa heidän armeijastaan ja laivastostaan joutui antautumaan taistelun jälkeen.

Vuonna 30 eaa. Octavianus hyökkäsi Egyptiin, mutta Antoniuksen joukot torjuivat hänet, kun hän eteni Aleksandriaa kohti. Antonius teki kuitenkin itsemurhan, kun hänelle kerrottiin valhe, että Kleopatra olisi tehnyt itsemurhan. Kun Kleopatralle selvisi, ettei hän pystynyt manipuloimaan Octavianusta ja edessä olisi varma julkinen nöyryytys Roomassa Octavianuksen triumfissa, hänkin päätti tehdä itsemurhan.

Lyötyään viimeiset vastustajansa Antoniuksen ja Kleopatran vuonna 30 eaa. Octavianuksen asema koko valtakunnan hallitsijana oli kiistaton. Octavianus hajotti henkilökohtaiset legioonansa ja valitutti itsensä Roomassa konsuliksi. Hän hallitsi nyt suvereenisti roomalaista maailmaa ja rauhan aika, Pax Romana, alkoi. Vuonna 27 eaa. Octavianuksesta tuli Rooman ensimmäinen keisari Augustus nimellä.

• Alan K. Bowman et al.: The Cambridge Ancient History Volume X, The Augustan Empire, 43 BC–AD 69. Cambridge University Press, 2005. ISBN 0-521-30199-8 (englanniksi)
• Anthony Everitt: The First Emperor – Caesar Augustus and the Triumph of Rome. John Murray, 2006. ISBN 978-0-7195-5495-7 (englanniksi)
• Fields, Nic: The Roman Army: The Civil Wars 88-31 BC. Osprey Publishing, 2008. ISBN 978-184603262-2
• Kohn, George C.: Dictionary of Wars. Facts on File Publications, New York, 1986. ISBN 0-948894-09-1