Nikolai Bunge

Nikolai Hristianovitš Bunge (ven. Никола́й Христиа́нович Бу́нге; 23. marraskuuta (J: 11. marraskuuta) 1823 Kiova – 15. kesäkuuta (J: 3. kesäkuuta) 1895) oli venäläinen virkamies, joka toimi Venäjän taloutta uudistaneena rahaministerinä vuosina 1881–1887.

Nikolai Bungen isä oli lastentautien lääkäri Hristian Bunge. Hän opiskeli Kiovan yliopistossa lakia ja taloustiedettä ja toimi myöhemmin samaisen yliopiston rehtorina. Hän oli myös Venäjän valtakunnanpankin Kiovan-konttorin päällikkö ja hänet nimettiin 1859 maaorjien vapautuslakia valmistelleen komitean jäseneksi. Vuonna 1878 Bungesta tuli apulaiskauppaministeri ja kolmea vuotta myöhemmin rahaministeri. Hän modernisoi keisarikunnan taloutta muun muassa korvaamalla henkirahan perimisen välillisellä verotuksella, rajoittamalla lapsityövoiman työaikoja ja perustamalla Talonpoikaispankin, jotta talonpojat saisivat lainoja lisämaan ostamiseen. Kotimaista teollisuutta hän pyrki edistämään suojatullien avulla. Rautateitä keskitettiin ja rationalisoitiin ostamalla kannattamattomia yksityisiä rataosuuksia valtiolle. Bunge myös lisäsi valtion kultavarantoa.^[1]

Erilaiset taloudelliset kriisit ja sodat tekivät Venäjän valtion budjetin tasapainottamisen vaikeaksi, mikä antoi Bungen konservatiivisille vastustajille lisää aseita hänen arvosteluunsa. Viimein tsaari Aleksanteri III erotti hänet vuonna 1887. Bunge siirrettiin ministerikomitean puheenjohtajaksi, joka oli korkea mutta lähinnä seremoniallinen virka ilman todellista valtaa. Hän toimi tämän jälkeenkin muun muassa kruununprinssi Nikolain (tuleva hallitsija Nikolai II) opettajana.^[1]

Suomessa Bunge muistetaan puheenjohtajuudestaan 1892–1893 toimineessa suomalais-venäläisessä asiantuntijakomiteassa, jonka oli tarkoitus löytää ratkaisu suomalaisten ja venäläisten väliseen kiistaan koko valtakuntaa koskevien lakien säätämisestä ja tätä koskevasta toimivallasta. Komitea ei päässyt yksimielisyyteen, sillä sen suomalaiset jäsenet puolustivat sitkeästi omaa tulkintaansa Suomen perustuslaeista, kun taas venäläiset jäsenet katsoivat valtakunnan yhteistä etua koskevissa asioissa myös Suomea koskevan päätösvallan olevan lähtökohtaisesti keisarikunnan valtioelimillä.^[1] Komitean venäläisjäsenten kanta toimi sittemmin yhtenä askeleena kohti helmikuun manifestia.