Muurmannin rata

Rataa tarvittiin turvaamaan Venäjän yhteydet ulkomaailmaan ensimmäisen maailmansodan aikaan, kun Osmanien valtakunta oli liittynyt sotaan keskusvaltojen puolelle, ja yhteydet etelän kautta olivat estyneet. Vapaana pohjoisessa oli enää Vologdan–Arkangelin rata, mutta sen kuljetuskyky oli riittämätön tarpeeseen nähden. Radan rakentamista pitivät tärkeänä vuonna 1915 britit, joiden suunnitelman mukaan ratoja ei olisi yhdistetty pohjoisessa toisiinsa. Radan ansiosta Venäjän oli mahdollista vastaanottaa suuria määriä muiden ympärysvaltojen sotatarvikkeita ja tehostaa sodankäyntiä keskusvaltoja vastaan itärintamalla. Näin saksalaisten länsirintamaa, lähinnä Ranskaa, kohtaan kohdistama sotilaallinen paine kevenisi.

Radalle suunniteltiin alustavasti kolme vaihtoehtoista reittiä, jotka olisivat alkaneet joko Petroskoista tai silloin vielä keisarilliseen Venäjään kuuluneen Suomen suuriruhtinaskunnan Nurmeksesta tai Rovaniemeltä.

 

Rakentaminen alkoi kesäkuussa 1915. Rakentamiseen tarvittiin 70 000 rakentajaa: 30 000 Keski-Venäjän kuvernementista, 5 000 Suomesta, 25 000 pääasiassa itävaltalaista, saksalaista ja unkarilaista sotavankia, 10 000 värvättyä kiinalaista. Jo vuonna 1914 oli radan valmisteluihin käytetty rangaistusvankeja, joita kuoli runsaasti lavantautiin. Kahdessa vuodessa radanrakentajia väitetään kuolleen 25 000.

 

Pääinsinöörinä oli Gorjatškovski, joka oli johtanut Altain rautatien (Novonikolajev–Semipalatinsk) rakentamista aikaisemmin.

Ensimmäinen juna Sorokasta Pietariin lähetettiin 13. tammikuuta 1915.^lähde? Murmansk–Kantalahti-osuudella liikenne alkoi 23. huhtikuuta 1916 ja loppuosa radasta Sorokka–Kantalahti oli valmis lokakuuhun 1916 mennessä. Radan avajaiset pidettiin 4. lokakuuta 1916.

Rata rakennettiin turvaamaan Venäjän asehuoltoa ja näin sitomaan keskusvaltojen voimia itärintamalla ja siten helpottamaan muiden ympärysvaltojen paineita länsirintamalla. Ranskan pyynnöstä Venäjä suoritti 1916 Brusilovin hyökkäyksen ja 1917 Kerenskin hyökkäyksen, minkä tultua torjutuksi Venäjän väliaikainen hallitus menetti poliittisen uskottavuutensa pyrkiessään edelleen jatkamaan Saksan ja Itävalta-Unkarin vastaista taisteluaan.

Radan ja sataman suojaamiseksi Venäjän sotaministeriö järjesti Pohjoiselle jäämerelle troolareita, torpedoveneitä ja risteilijöitä ja perusti näistä Venäjän Pohjoisen laivaston kesäkuussa 1916. Murmanskin satamaa alkoivat käyttää ranskalaiset ja brittiläiset kauppa-alukset, jotka toivat sotatarvikkeita.

Pääartikkeli: Pohjois-Venäjän interventio

Kun Neuvosto-Venäjän oli pakko solmia rauhansopimus Saksan kanssa, Saksan viholliset ympärysvallat pitivät sodasta erkautunutta Neuvosto-Venäjää vihollisenaan. Ympärysvallat pitivät kokouksen, missä ne päättivät lähteä Venäjän interventioon.

Murmanskin neuvosto tiedusteli 1. maaliskuuta 1918 kansankomissaarien neuvostolta, miten sen olisi suhtauduttava brittiläisen kontra-amiraali Thomas W. Kempin tarjoukseen suojella brittiläisillä sotilailla Muurmannin rataa saksalaisilta ja valkosuomalaisilta. Ulkoasiainkansankomissaari Lev Trotskin vastaussähkeen mukaan pyrkimyksiä tuli tukea. 6. maaliskuuta 1918 kaksi brittiläistä merijalkaväen osastoa yhteisvahvuudeltaan noin 150 sotilasta nousi maihin Murmanskissa. Tästä alkoi Pohjois-Venäjän interventio.

Liittoutuneet yrittivät nyt saada radan ja pitää rataa hallussaan Neuvosto-Venäjältä perustaen tueksi Muurmannin legioonan.

 

Neuvostoliiton kulkulaitosten kansankomissariaatti (NKPS) päätti GOELRO-suunnitelmien mukaan aloittaa Neuvostoliiton rautateiden sähköistämisen. Rata peruskorjattiin Kantalahden ja Murmanskin välillä ja sähköistettiin vuosina 1934–1939.

Rata avattiin sähköistetylle liikenteelle asteittain siten että rataosa Kantalahti–Apatiitti–Hiipinä (114,8 km) siirtyi sähköveturien liikennöitäväksi vuonna 1934. Seuraavaksi valmistui rataosa Apatiitti–Imantero (36,9 km) vuonna 1935. Rataosa Imantero – Olenja (Petra) (36,0 km) vuonna 1938 ja viimeisenä rataosa Olenja (Petra) – Murmansk (111,1 km) vuonna 1939.

Toisen maailmansodan puhkeaminen keskeytti sähköistystyöt Kantalahdesta etelään. Vasta 1973 saatiin rataosa Kantalahti–Louhi (168 km) avattua kokonaisuudessaan sähköistetylle liikenteelle. Etelässä Leningradin alueella (Leningrad) Obuhovo – Olhava 1 (121 km) avattiin sähkövedolle 1964. Tämän jälkeen radan jatkosähköistyksessä tuli pitkä tauko.

Rataosa Louhi–Kemi (165 km), siirtyi sähkökäyttöön vuonna 1988. Sähköistysjärjestelmien erilaisuus edellytti veturin vaihtoa Louhella. Louhi–Murmansk oli alun perin sähköistetty 3 kV:n tasavirtajärjestelmällä, kun taas Louhen eteläpuolella käytettiin 25 kV:n vaihtovirtajärjestelmää.

Rataosa Louhi–Kantalahti–Murmansk muutettiin 25 kV:n vaihtovirralle vasta vuonna 2001. Kemi–Sorokka (56 km) siirtyi sähkökäyttöön vuonna 1989. Etelässä Leningradin alueella kolmen kilovoltin tasavirtajärjestelmää jatkettiin Olhavasta Lungatsiin (32,7 km) vuonna 1995. Lungatsi–Lotinapelto (88,9 km) saatiin sähkövedolle seuraavana vuonna 1996.

Syväriltä pohjoiseen olevaksi sähköistysjärjestelmäksi päätettiin valita 25 kilovoltin vaihtovirta. Rataosat Belomorsk–Itele (59 km) ja Lotinapelto–Änettilä (23,8 km) avattiin sähkökäyttöisiksi seuraavana vuonna 1996. Rataosa Änettilä–Koskenala (9,2 km) siirtyi sähkövedolle seuraavana vuonna 1998. Vuonna 2000 saatiin valmiiksi rataosan Koskenalan–Syvärin 7,7 km sähköistys. Vuonna 2004 jatkosähköistys (38 km) saavutti Tokkarin. Vuoden 2005 lopulla voitiin rataosa Tokkari–Petroskoi–Karhumäki–Itele (406,9 km) avata sähköjunaliikenteelle. Koko Muurmannin rata oli saatu viimein sähköistettyä.

 

Saksan ja Neuvostoliiton elokuussa 1939 solmiman Molotov–Ribbentrop-sopimuksen jälkeen Saksa sai luvan käyttää Murmanskin satamaa laivojensa huoltosatamana. Tosin Saksan suorittama Norjan miehitys keväällä 1940 muutti tilannetta siten, että saksalaiset luopuivat sataman käytöstä kesällä 1940 ja siirsivät toimintansa Pohjois-Norjaan. Vihollisuudet Neuvostoliiton ja Saksan välillä puhkesivat 22. kesäkuuta 1941, kun Saksa käynnisti suurhyökkäyksen.

Muurmannin rata oli myös toisen maailmansodan aikana tärkeä liittoutuneiden elin- ja sotatarvikkeiden kuljetustie Neuvostoliitolle. Neuvostoliitto miltei pystyi korvaamaan ensimmäisen sotavuoden aikaiset aineelliset tappionsa pääasiassa Yhdysvaltain järjestämällä Lend-Lease-avulla, joka toimitettiin Murmanskin, Arkangelin ja Vladivostokin satamien kautta, sekä Ison-Britannian ja Neuvostoliiton yhdessä elokuussa 1941 suorittaman Iranin miehityksen jälkeen ns. Trans-Iranin rautatietä käyttäen Persianlahdelta Kaspianmerelle.

Saksalaisten hyökkäyksen kaukotavoite oli Arkangeli–Astrahan-linjan haltuunotto Neuvostoliitolta. Ensisijaisesti kuitenkin saksalaiset pyrkivät turvaamaan Petsamon nikkelin saannin varmistamalla sen, ettei Neuvostoliitto kykene vastahyökkäämään Petsamoon tai Kalastajasaarentoon ja etenemällä vaarantamaan Saksan Norjassa valtaamia satamia.

Jatkosodan aikana 1941–1944 suomalaiset miehittivät suuren osan Itä-Karjalaa, muun muassa Petroskoin, jonka kautta Muurmannin rata kulki. Maaselän (Krivin) ja Lotinapellon välinen osa radasta oli suomalaisten joukkojen hallussa. Vienanmerelle saakka suomalaiset eivät kuitenkaan edenneet, ja syksyllä 1941 valmistui kuitenkin Neuvostoliiton vankityövoimalla rakennuttama, rannikkoa myötäilevä 353 kilometrin pituinen yhdysrata Sorokasta Muurmannin radalta Obozerskajaan, ja se mahdollisti neuvostojoukkojen yhteyden Murmanskiin.

Rata oli saksalaisten lentohyökkäysten kohteena 1941–1942 ja suomalaiset kaukopartiomiehet miinoittivat ajoittain rataa aiheuttaen jonkin verran häiriöitä junaliikenteelle. Suomalaiset kaukopartiomiehet saivat radan useita kertoja joksikin ajaksi katkaistuksikin. Tammikuussa 1942 radan katkaisi majuri Arnold Majewskin johtama 1 300 miehen kaukopartio-osasto. Osasto tuhosi samalla Mai Guban.^[1][2] Partioretkillä suistettiin rautateiltä yhteensä kymmeniä junia. Kesällä 1942 saksalainen ja suomalainen kaukopartio-osasto hyökkäsi Muurmannin rataa vastaan kolmellakymmenellä kahden hengen kanootilla. ^[3]

Vasta Yhdysvaltain laajamittaisen avun alettua muodostui Murmanskista sinänsä arvokas sotilaallinen kohde, koska sen satama on Golfvirran vuoksi sula ympäri vuoden. Etelämpänä Oulun leveysasteilla sijaitsevan Arkangelin satama puolestaan saattaa jäätyä kovimmilla talvipakkasilla lyhyeksi ajaksi.

Ensimmäisen sotavuoden aikana liittoutuneiden aineellinen Arkangelin ja Murmanskin satamien kautta toimitettu apu sisälsi yhdeksässä eri laivasaattueessa tuotuna 3 052 lentokonetta, 4 048 panssarivaunua ja 520 000 moottoriajoneuvoa. Saksa lähti hyökkäämään 22. kesäkuuta 1941 Neuvostoliittoa vastaan 1 830 lentokoneella, 3 580 panssarivaunulla ja 520 000 moottoriajoneuvolla.

Operaatio Platinakettu oli saksalaisten suunnitelma vallata Murmansk tai katkaista Muurmannin rata. Koska suomalaiset olivat ilmoittaneet saksalaisille, että huollollisesti on hankala järjestää suuremman joukon kuin kahden divisioonan hyökkäystä tundralla, päädyttiin ratkaisuun, missä Murmanskia kohti hyökkäsi kaksi divisioonaa, Kantalahtea kohti kaksi divisioonaa ja Louhia kohti kaksi divisioonaa.

Jatkosodan alussa pohjoisessa Nurmeksesta Jäämerelle rintamasta vastasi Saksan vuoristoarmeija. 29. kesäkuuta alkoivat varsinaiset sotatoimet pohjoisessa 2. ja 3. saksalaisdivisioonan sekä saksalaisille alistetun suomalaisen erillisosaston toimesta. Saksalaiset pyrkivät katkaisemaan Murmanskin ratayhteyden siten, ettei Neuvostoliitto voisi enää kuljettaa saamaansa apua Murmanskista etelään, vaan se jäisi pelkästään matkaltaan pidemmän Arkangelin yhteyden varaan pohjoisessa.

1. heinäkuuta 1941 23. armeijakunnan 169. saksalaisdivisioona ja saksalaisille alistettu 6. suomalaisdivisioona aloittavat hyökkäyksen Sallan kohdalla. 3. armeijakunta ylittää rajan Uhtualla. 16. heinäkuuta Murmanskiin pyrkineet joukot jäävät puolustusasemiin Litsa-joelle. 7. elokuuta 3. armeijakunnan osasto J valtaa Kiestingin ja pyrkii jatkamaan kohti Muurmannin rataa. 19. syyskuuta Saksan 169. divisioona ja saksalaisten käyttöön alistettu Suomen 6. divisioona jäävät puolustusasemiin Verma-joelle. Ajatuksesta katkaista Muurmannin rata Kantalahden kohdalla luovutaan.

11. marraskuuta 1941 Suomen päämaja kielsi salaa jatkamasta hyökkäystä Kiestingistä Muurmannin radalle, koska radan katkaisemisen pelättiin vaikuttavan Suomen suhteisiin liittoutuneisiin haitallisesti. Britannia ei ollut sotatilassa Suomen kanssa huolimatta yhteisestä taistelustaan Saksaa vastaan. Britannia julisti Suomelle sodan vasta 6. joulukuuta 1941 lähinnä muilla rintaman osilla jatketun etenemisen vuoksi Neuvostoliiton painostuksesta. Diplomaattisuhteet Yhdysvaltain kanssa säilyivät myös sen jälkeen, kun Saksan liittolainen Japani oli hyökännyt Pearl Harboriin 7. joulukuuta 1941. Britannian ja sen kansainyhteisönmaiden sodanjulkistusta pidettiin ongelmallisena, minkä jälkeen pyrittiin ylläpitämään diplomaattisuhteita Yhdysvaltoihin onnistuneesti.

Saksalainen jalkaväenkenraali Waldemar Erfurth kirjoitti Muurmannin radan jatkosodan aikaisesta sotilaallisesta merkityksestä kirjan Muurmannin radan ongelma (suom. 1952, WSOY).

Nykyisin radalla kuljetetaan muun muassa puutavaraa ja Kuolan niemimaan kaivostuotteita. Henkilöliikenne on kohtuullisen vilkasta, ja Murmanskista kulkee kaukojunia muun muassa Moskovaan, Pietariin ja Minskiin. Myös paikallisliikennettä on useiden kaupunkien välillä.

Muurmannin rata on edelleen merkittävä raskaiden kuljetusten reitti myös puolustuksellisessa tarkoituksessa. Murmanskin alueella on edelleen useita Venäjän Pohjoisen laivaston tukikohtia, telakoita ja varastoja.

Suomen liikenneviraston mukaan Venäjällä on suunnitelmissa rakentaa kaksoisraide 2020-luvulla.^[4]

• Atlas železnyh dorog SSSR. Passažirskoje soobštšenije, Glavnoje upravlenije geodezii i kartografii pri Sovete Ministrov SSSR, Moskova, 1988 (Ukazatel železnodorožnyh passažirskih soobštšenii MPS SSSR 1983-1986). Asemaluettelo käsittää Neuvostoliiton julkaisemat asemat matkustajaliikenteelle. Tosiasiassa esimerkiksi rataosuudella Petroskoi-Segeža oli 1996 matkustaja-asemia hitaimmin kulkevilla junilla enemmän kuin mitä kirjassa mainitaan. Lisäksi kirjasta puuttuvat jotkin tavara-asemaksi luokiteltavat asemat. Luettelo antaa kuitenkin yleiskuvan radan kulusta sekä risteävistä radan kohdista. Luetteloon on lisätty asemia, jotka radalla olivat 1916, mutta joita ei enää mainittu matkustaja-asemiksi 1983-1986. Venäjän rataluokittelussa etäisyyskilometrit alkavat Pietarista.
• Respublika Karelija Atlas: Topografinen kartta 1:200 000 (2001)
• Lokakuun Rautatien "Raspisanije passažirskih pojezdov 2000-2001."
• [1] (Arkistoitu – Internet Archive)

 

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Muurmannin rata.

• Railway building and foundation of the city of Murmansk (1914 - 1916) 2004.murman.ru
• Sergei Petrovitš Natsarenus: Muurmannin ja Vienanmeren alueen erikoiskomissaarin raportti sotakansankomissaarille heninen.net
• Liittoutuneiden laivasaattueet Murmanskiin ja Arkangeliin toisen maailmansodan aikana www.naval-history.net
• Maailman onnettomin rautatie, Seura, 18.11.1936, nro 47, s. 18, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot