Mantšukuo

Japani oli Venäjän kustannuksella vahvistanut vaikutusvaltaansa Koillis-Kiinassa eli Mantšuriassa voittamastaan Venäjän-Japanin sodasta (1904–1905) alkaen. Guomindangin yrittäessä 1920-luvulla saada Kiinan keskushallintoa toimimaan japanilaiset alkoivat entistä voimakkaammin pelätä Mantšuriassa hankkimansa valta-aseman menettämistä.^lähde?

Mantšurialainen kenraali Zhang Xueliang kieltäytyi pysäyttämästä Japanin Kwantungin armeijan vartioiman Etelä-Mantšurian rautatieyhtiön kanssa kilpailevaa rautatie- ja satamahanketta.^lähde?

Lähellä Shenjangia (silloin Mukden) räjähti pommi rautatiellä, mikä tarjosi Kwantungin armeijalle syyn valloittaa hallussaan olevan rautatievyöhykkeen lisäksi Etelä-Mantšuria 18. syyskuuta 1931 alkaen muutamassa päivässä.^lähde?

Pommiräjähdyksestä vastuullisiksi japanilaiset epäilivät kiinalaisia sotilaita. Kwantungin armeija hyökkäsi kiinalaisia vastaan, jotka olivat juuri teloittaneet japanilaiseksi vakoilijaksi epäilemänsä henkilön. Kiinan armeija ei vastustanut aktiivisesti japanilaisia ymmärtäen välikohtauksen olevan syy Mantšurian haltuun ottamiseen. Japanilainen kenraali Kenji Doihara hirtettiin sotarikollisena 1948 tuomittuna hyökkäyssodan suunnittelusta Mantšurian valtaamiseksi. Hänen epäillään everstinä toimiessaan järjestäneen Mukdenin välikohtauksen.^lähde?

Yhdysvaltain Kiinan-asiainhoitaja Johnson ilmoitti 22. syyskuuta 1931 Yhdysvaltain ulkoministeri Henry L. Stimsonille, että Japanin menettely oli 27. elokuuta 1928 solmitun Kellogg–Briand-sopimuksen vastainen. Sopimus kielsi hyökkäyssodan kansainvälisen politiikan keinona.^lähde?

Huolimatta Japanin hallituksen sisäisestä vastustuksesta ja vetäytymiskehotuksesta, Kwantungin armeija valloitti Mantšurian kokonaan ja perusti asemansa vakiinnuttamiseksi helmikuussa 1932 Mantšukuon valtion. Mantšukuo ei kuitenkaan saanut kansainvälistä tunnustusta. Maaliskuussa Japani valtasi vielä seuraavankin maakunnan, Jeholin.^lähde?

Valtionpäämieheksi nimitettiin vuoden 1911 tasavaltalaiskapinaa edeltänyt Kiinan viimeinen keisari Pu Yi, joka Japanin hävittyä toisen maailmansodan tuomittiin sotarikollisena.^lähde?

Mantšukuon kiinalaishallinto oli nimellinen. Hallituksessa jokaista kiinalaisministeriä valvoi japanilainen varaministeri. Japanin Kwantungin armeija takasi maan turvallisuuden Kiinan tasavallan ja sitä vastaan sotineiden kiinalaisten kommunistien suuntaan. Kwantungin armeija osallistui myös sotaan Mongolian kansantasavaltaa ja Neuvostoliittoa vastaan, ja se suojasi Mantšukuota toisen maailmansodan ajan.^lähde?

Kiinan tasavallan hallitus vetosi Kansainliittoon, joka lähetti valtuuskunnan Kiinaan selvittämän tilannetta. Valtuuskunta raportoi tilanteesta vasta syyskuussa 1932 vaatien Japania palauttamaan Mantšurian Kiinalle. Kansainliiton asiaa koskevassa istunnossa 40 valtion edustajat totesivat Japanin syylliseksi sotaan ja vaativat sitä vetäytymään. Siam pidättäytyi äänestämästä ja päätöslauselmaa vastaan äänesti Japani, jonka edustajan Yōsuke Matsuokan mielestä Kiina keisarivallan kumoutumisen jälkeen ja sisällissotaan ajautuneena ei enää ollut valtio.^lähde?

Kansainliitto ei käytännössä voinut tilanteelle mitään, koska Yhdysvallat ei ollut sen jäsen, ja koska Yhdistynyt kuningaskunta halusi turvata kauppansa Japanin kanssa. Yhdistynyt kuningaskunta oli omaksunut Japani-myönteisen politiikan jo vuonna 1902 pyrkiessään vastustamaan Venäjän vaikutusvaltaa Itä-Aasiassa. Sotaa pelätessään Kansainliitto ei julistanut Japania edes asevientikieltoon.^lähde?

 

Mantšukuon tunnustivat El Salvador (3 . maaliskuuta 1934), Dominikaaninen tasavalta (1934), Costa Rica (23. syyskuuta 1934), Italia (29. marraskuuta 1937), Espanja (2. joulukuuta 1937), Saksa (12. toukokuuta 1938) ja Unkari (9. tammikuuta 1939). Neuvostoliitto laajensi de facto -tunnustusta 23. maaliskuuta 1935, mutta totesi nimenomaisesti, että tämä ei tarkoita de jure -tunnustamista.^[1][2] Neuvostoliitto hyväksyi 13. huhtikuuta 1941 Japanin ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksen allekirjoittamisen jälkeen Mantšukuon aseman itsenäisenä valtiona de jure vastineeksi Japanin tunnustaen naapurimaan Mongolian kansantasavallan koskemattomuuden^[3].

Neuvostoliitto ylläpiti aluksi viisi pääkonsulaattia Mantšukuossa, vaikka vuosina 1936–1937 niitä oli vain kaksi: yksi Harbinissa ja toinen Manzhoulissa.^[4][5][6] Mantšukuo avasi kaksi konsulaattia Neuvostoliitossa, yhden Blagoveštšenskissa (syyskuussa 1932) ja toisen Tšitassa (helmikuussa 1933).^[7]

Toisen maailmansodan puhkeamisen jälkeen Mantšukuon tunnustivat Slovakia (1. kesäkuuta 1940), Vichyn Ranska (12. heinäkuuta 1940), Romania (1. joulukuuta 1940), Bulgaria (10. toukokuuta 1941), Suomi (17. heinäkuuta 1941),^[8] Tanska (elokuussa 1941), Kroatia (2. elokuuta 1941), Wang Jingwein hallitus Kiinassa (30. marraskuuta 1940), Thaimaa (5. elokuuta 1941) ja Filippiinit (1943).^lähde?

Pääartikkeli: Halhin-Golin taistelut

Mantšukuon ja Mongolian kansantasavallan rajat olivat kiistellyt, mikä johti 1939 konfliktiin mongoliratsuväen ja mantšuratsuväen kesken Halhin-Golissa. Konflikti laajeni nopeasti Mongolian armeijan, Neuvostoliiton puna-armeijan sekä Japanin Kwantungin armeijan väliseksi yhteenotoksi. Toisen maailmansodan ajan loppuun saakka tilanne vakautui, koska Japani ja Neuvostoliitto solmivat viideksi vuodeksi hyökkäämättömyyssopimuksen huhtikuussa 1941. Neuvostoliitto hyökkäsi Japania vastaan vasta Saksan tultua kukistetuksi suurin voimin elokuussa 1945.^lähde?

Mantšukuo lakkasi olemasta Japanin antauduttua toisessa maailmansodassa. Neuvostoliiton 8. elokuuta 1945 julistaman sodan tuloksena neuvostojoukot hyökkäsivät japanilaisia vastaan Mantšuriassa. Taistelussa Mantšuriasta valtasivat neuvostoliittolaiset sen, ja Pu Yi jäi neuvostoliittolaisten vangiksi. Hänet luovutettiin kiinalaisille.^lähde?

• Mantšukuon keisarillinen armeija

• Pu Ji: Olin Kiinan keisari. Taivaanpojan tie lohikäärmevaltaistuimelta Pekingin puutarhatyöläiseksi. Toim. Richard Schirach ja Mulan Lerner, suom. Liisa Ryömä. Gummerus, 1974.
• Pu Ji: Viimeinen Kiinan keisari. Taivaanpojan tie lohikäärmevaltaistuimelta Pekingin puutarhatyöläiseksi. Toim. Richard Schirach ja Mulan Lerner, suom. Liisa Ryömä. Johanna Kustannus, 1988. Kirjan perusteella tehty elokuva Viimeinen keisari (The Last Emperor). Ohjannut Bernardo Bertolucci, 1987.

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Mantšukuo Wikimedia Commonsissa

• Mantšukuo - Japanin astinlauta. Suomen Kuvalehti, 23.10.1937, nro 43, s. 14. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.