Kaarle II (Englanti)

 

Kaarle Stuart, Kaarle I:n ja Henrietta Marian vanhin aikuiseksi varttunut poika, syntyi St. Jamesin palatsissa 29. toukokuuta 1630. Syntyessään hänestä tuli automaattisesti (kuningaskunnan vanhimpana poikana) Cornwallin herttua ja Rothesayn herttua. Pian syntymänsä jälkeen hänestä tuli Walesin prinssi. Englannin sisällissodan aiheuttaman poikkeustilanteen vuoksi Kaarlea ei koskaan virallisesti varustettu Walesin kruununjalokivillä.

1640-luvulla Walesin prinssin ollessa vielä nuori Kaarle I taisteli parlamenttia ja puritaanijoukkoja vastaan Englannin sisällissodassa. Prinssi oli isänsä mukana Edgehillin taistelussa^[1], ja viisitoistavuotiaana hänestä tuli Englannin joukkojen muodollinen komentaja. Vuonna 1646, kun pelättiin kruununprinssin turvallisuuden puolesta, hän lähti ensin Scillysaarille, sitten Jerseylle ja lopulta Ranskaan, jossa hänen äitinsä oli jo maanpaossa. Toisen sisällissodan aikana vuonna 1648 Kaarle muutti Haagiin, jossa hänen siskonsa Maria ja lankonsa Vilhelm II Oranialainen näyttivät tarjoavan paremman turvan kuin kuningataräidin ranskalaiset suhteet. Kaarle ei päässyt osallistumaan rojalistijoukkojen taisteluihin ennen kuin ne lyötiin ratkaisevassa Prestonin taistelussa.

Haagissa Kaarlella oli suhde Lucy Walteriin (joka joidenkin lähteiden mukaan meni salaa naimisiin Kaarlen kanssa^lähde?) ja heidän pojastaan James Croftsista (myöhemmin Monmouthin ja Buccleuchin herttua) tuli Kaarlen monista aviottomista lapsista merkittävin Englannin poliittisen elämän vaikuttaja.

Kaarle I vangittiin 1647, pakeni, ja vangittiin uudelleen 1648. Hänen poikansa tekemistä pelastusyrityksistä huolimatta hänet mestattiin vuonna 1649 ja Englanti julistautui tasavallaksi. Samaan aikaan Skotlanti kuitenkin tunnusti Kaarlen isänsä seuraajaksi, koska ei halunnut antaa Englannin päättää kuningaskuntansa kohtalosta. Näin ollen Kaarle II julistettiin skottien kuninkaaksi Edinburghissa 5. helmikuuta 1649. Vuonna 1650 Kaarle solmi Bredan rauhan Skotlannin presbyteerien kanssa ja saapui Skotlantiin 23. kesäkuuta 1650. Kaarle hylkäsi anglikaanisen kirkon, ja vaikka tämä toi hänelle suosiota Skotlannissa, hänestä tuli epäsuosittu Englannissa. Kaarle alkoi pian halveksia skotlantilaisia isäntiään ja oletettavasti riemuitsi saatuaan uutisen kovenanterien tappiosta Dunbarissa syyskuussa 1650. Kaikesta huolimatta skotit säilyivät Kaarlen parhaana toivona valtaistuimelle palaamisesta. Kaarle II kruunattiin skottien kuninkaaksi Sconessa 1. tammikuuta 1651.^[1] Kun Cromwellin joukot alkoivat uhata Kaarlen asemaa Skotlannissa, päätettiin hyökätä Englantiin. Monet skotit (mukaan lukien Argyllin markiisi Archibald Campbell ja muut johtavat kovenanterit) kieltäytyivät osallistumasta, ja vain pieni joukko englantilaisia rojalisteja liittyi Kaarlen vahvuuteen. Kaarlen armeija siirtyi etelään, mutta maahanhyökkäys päättyi tappioon Worcesterin taistelussa 3. syyskuuta 1651. Kaarlen sanotaan piileksineen sen jälkeen Boscobel Housessa tammessa (joka tunnetaan nimellä Royal Oak). Parlamentti lupasi tuhannen punnan palkkion kuninkaan päästä ja kuolemantuomion jokaiselle joka auttaisi häntä. Kuuden viikon pakoilun jälkeen Kaarle onnistui lähtemään Englannista ja pakenemaan Ranskaan naamioituneena (katso myös: Kaarle II:n pako).

Kaarle ei kyennyt saamaan riittävää tukea pystyäkseen haastamaan Cromwellin hallinnon. Huolimatta Stuart-suvun kytköksistä Henrietta Marian ja Oranian prinsessan kautta, Ranska ja Yhdistyneet provinssit liittoutuivat Cromwellin hallituksen kanssa, pakottaen Kaarlen kääntymään Espanjan puoleen. Hän yritti koota armeijan, mutta epäonnistui rahoitusongelmien takia.

Oliver Cromwellin kuoltua vuonna 1658 Kaarlen mahdollisuudet kruunuun näyttivät heikoilta. Oliveria seurasi lordiprotektorina hänen poikansa Richard. Uusi lordiprotektori ei kuitenkaan nauttinut parlamentin eikä armeijan – New Model Armyn – tukea. Richard pakotettiin luopumaan vallasta vuonna 1659. Englannin protektoraatti lakkautettiin ja tasavalta (engl. Commonwealth) elvytettiin. Tätä seuranneiden levottomuuksien aikana Skotlannin kuvernööri George Monck marssi armeijoineen Lontooseen ja pakotti pitkän parlamentin hajottamaan itsensä. Ensi kertaa yli kahteenkymmeneen vuoteen parlamentin jäsenet joutuivat vaalien eteen.

Valituksi tuli pääosin rojalistinen alahuone. Konventtiparlamentti (engl. Convention Parliament) kokoontui 25. huhtikuuta 1660 ja kuuli pian Bredan rauhanjulistuksesta (8. toukokuuta 1660), jossa Kaarle muiden seikkojen ohessa myönsi armahduksen monille isänsä vihollisista. Myöhemmin parlamentti julisti Kaarle II:n olleen laillinen hallitsija Kaarle I:n teloituksesta 1649 lähtien.

Kaarle II palasi Englantiin ja saapui Doveriin 23. toukokuuta 1660 ja Lontooseen 29. toukokuuta, jota pidetään Englannin restauraation alkamispäivänä ja joka oli Kaarlen 30-vuotissyntymäpäivä. Vaikka Kaarle myönsi lailla (engl. Indemnity and Oblivion Act) armahduksen Cromwellin kannattajille, hän jätti armahduksen ulkopuolelle isänsä teloitukseen osalliset. Monet mestaukseen osallistuneista teloitettiin vuonna 1660 karmealla keskiaikaisella tavalla ("hanged, drawn, and quartered"), jossa tuomittu ensin hirtettiin (mutta ei kuoliaaksi asti), sitten häneltä poistettiin sisuskalut, mestattiin ja ruumis revittiin neljään osaan. Oliver Cromwellin, Henry Iretonin ja John Bradshawin ruumiit kaivettiin haudoistaan ja niille suoritettiin kuolemanjälkeinen teloitus^[2].

Konventtiparlamentti hajotettiin joulukuussa 1660. Pian Kaarle II:n Westminster Abbeyssa 23. huhtikuuta 1661 tapahtuneen kruunauksen jälkeen muodostettiin toinen parlamentti – niin sanottu kavaljeeriparlamentti (engl. Cavalier Parliament). Koska parlamentin jäsenet olivat suurelta osin rojalisteja, Kaarlella ei ollut tarvetta hajottaa sitä yli seitsemääntoista vuoteen.

Kavaljeeriparlamentti hyväksyi useita Kaarlen pääneuvonantajan Clarendonin jaarlin, Edward Hyden aloitteita. Lordi Clarendon pyrki poistamaan kaiken non-konformismin Englannin valtionkirkosta. Vuoden 1661 korporaatiolain mukaan kaikkien virkamiesten piti kuulua anglikaaniseen kirkkoon ja seuraavana vuonna säädetty yhdenmukaisuuslaki (engl. Act of Uniformity) määräsi Book of Common Prayer rukouskirjan käytön pakolliseksi opettajille ja papeille.^[3] Vuoden 1664 konventikkelilaki (engl. Conventicle Act) kielsi kaikki yli viiden hengen kirkolliset kokoontumiset pois lukien Englannin kirkon hyväksymät. ”Viiden mailin laki” (engl. Five Mile Act) vuonna 1665 kielsi papistoa tulemasta viittä mailia lähemmäksi seurakuntaa, jossa heidät oli asetettu pannaan. Nämä lait säilyivät koko Kaarlen valtakauden ajan.

Kaarle myöntyi luopumaan isänsä käyttöön ottamista vanhanaikaisista feodaalimaksuista ja sai vastikkeeksi 1 200 000 punnan vuosiavustuksen parlamentilta. Summa oli kuitenkin vain maksimisumma, joka kuninkaan oli sallittua saada valtion kassasta. Suurimman osan Kaarlen hallintokautta todellinen nostettu rahamäärä oli pienempi. Kaarle kutsui George Downingin uudistamaan valtion varojenkeruun ja veronkannon.

Vuonna 1662 Kaarle nai portugalilaisen prinsessan Katariina Braganzalaisen (port. Catarina Henriqueta de Bragança), jonka mukana myötäjäisinä tulivat Bombay ja Tanger. Samana vuonna Kaarle kuitenkin myi Dunkerquen – strategisesti paljon tärkeämmän kohteen – serkulleen Ranskan kuningas Ludvig XIV:lle 40 000 punnasta.

Kiitollisena valtaistuimelle nousussaan saamastaan avusta Kaarle lahjoitti Pohjois-Amerikan maat, silloin Carolinana tunnetun alueen (joka oli saanut nimensä Kaarle I:n mukaan) kahdeksalle aateliselle vuonna 1663. Merenkulkulait (1650), jotka vahingoittivat hollantilaisten kaupankäyntiä, olivat syynä ensimmäiseen (1652–1654) ja toiseen Englannin–Hollannin sotaan (1665–1667). Tämä välienselvittely alkoi hyvin Englannin kannalta, koska he valtasivat New Amsterdamin (myöhemmin nimettiin uudelleen New Yorkiksi Kaarlen veljen Jaakon, Yorkin herttuan, tulevan Jaakko II:n, mukaan). Kuitenkin vuonna 1667 hollantilaiset yllättivät Englannin laivaston Thamesillä. Hollantilaiset upottivat koko laivaston lukuun ottamatta lippulaiva Royal Charlesia, joka otettiin voitonmerkiksi mukaan Alankomaihin. Toinen englantilais-hollantilainen sota päättyi 1667 solmittuun Bredan rauhaan.

Toisen Englannin–Hollannin sodan tuloksena Kaarle erotti avustajansa lordi Clarendonin, jota hän käytti syntipukkina sotaan. Lordi muutti Ranskaan, kun House of Commons tuomitsi hänet maanpetoksesta (johon liittyi kuolemanrangaistus). Valta siirtyi cabaliksi kutsutulle viiden hengen poliitikkoryhmälle. Siihen kuuluivat Cliffordin paroni Thomas Clifford, Arlingtonin jaarli Henry Bennet, Buckinghamin herttua George Villiers, Ashleyn paroni (myöhemmin Shaftesburyn jaarli) Anthony Ashley Cooper ja Lauderdalen herttua John Maitland.

Vuonna 1668 Englanti liittoutui Ruotsin ja entisen vihollisensa Alankomaiden kanssa ollakseen valmiina sotimaan Ranskaa ja Ludvig XIV:tä vastaan Dévolution-sodassa. Ludvig pakotettiin tekemään rauha kolmoisallianssin kanssa, mutta hän jatkoi vihamielisiä hankkeitaan. Vuonna 1670 Kaarle, joka halusi ratkaista talousongelmansa, suostui Doverin rauhaan, jonka perusteella Ludvig XIV maksaisi hänelle joka vuosi 200 000 puntaa. Kaarle lupasi Ludvigille joukkoja ja kääntyä katoliseksi "heti kun hänen kuningaskuntansa hyvinvointi sen sallisi". Ludvig tarjosi hänelle 6 000 hengen joukkoja tukahduttaakseen kääntymystä vastustavat. Kaarle pyrki varmistamaan, että rauhansopimus – erityisesti käännytyskohta – pysyi salassa. On jäänyt epäselväksi oliko Kaarlella ikinä tarkoitustakaan kääntyä katoliseksi.

Samaan aikaan vuoden 1670 tienoilla Kaarle II myönsi viidellä lailla Englannin Itä-Intian komppanialle autonomiset oikeudet alueillaan.

Vuonna 1665 Kaarle II kohtasi suuren terveyskriisin: ruttoepidemia puhkesi Lontoossa. Sen uskotaan tulleen Amsterdamista puuvillaa tuoneiden hollantilaisalusten mukana. Rotat ja kirput levittivät tautia ja kuolleiden määrä oli pahimmillaan 7 000 henkeä viikossa. Kaarle perheineen muutti yhdessä hovin kanssa Oxfordiin heinäkuussa 1665.

2. syyskuuta 1666 murhetta lisäsi Lontoon suurpalona myöhemmin tunnettu katastrofi. Vaikka palo tuhosi tehokkaasti ruttoa levittäneet rotat ja kirput, se tuhosi myös 13 200 taloa ja 87 kirkkoa St Paulin katedraali mukaan lukien.

Samaan aikaan yötaivaalla oli näkyvissä komeetta. Sen otaksuttiin olevan Jumalan viesti ja edellä mainittujen koettelemuksien olevan tulos Jumalan vihasta. Aluksi viha kohdistettiin Kaarleen ja hänen hoviinsa, mutta myöhemmin siirryttiin syyttämään katolisia. Tilannetta ei auttanut Kaarlen veljen Jaakon kääntyminen roomalais-katoliseksi vuonna 1667.

Kavaljeeriparlamentti, joka oli aiemmin ollut suosiollinen kruunulle, etääntyi siitä 1670-luvulla kuninkaan sotien ja uskonnollisten käytäntöjen takia. Vuonna 1672 Kaarle antoi ilmoituksen Royal Declaration of Indulgence, jonka tarkoituksena oli lakkauttaa katolilaisia ja muita toisinajattelijoita rankaisevat lait. Samana vuonna Kaarle avoimesti kannatti katolista Ranskaa ja aloitti kolmannen Englannin–Hollannin sodan.

Kavaljeeriparlamentti vastusti ilmoitusta perustuslaillisin (väittäen, että Kaarlella ei ollut oikeutta sattumanvaraisesti lakkauttaa lakeja) enemminkin kuin poliittisin perustein. Kaarle II veti pois ilmoituksensa ja myöntyi myös Test Act -lakiin, joka ei ainoastaan vaatinut virkamiesten vastaanottavan Englannin kirkon määräämän ehtoollisen, mutta myös pakotti heidät tuomitsemaan tietyt roomalais-katolisen kirkon opetukset "taikauskoksi ja epäjumalanpalvelukseksi". Parlamentti myös kieltäytyi rahoittamasta Englannin–Hollannin sotaa, jonka Englanti oli häviämässä, pakottaen Kaarlen tekemään rauhan vuonna 1674.

Kaarlen vaimo Katariina ei pystynyt tuottamaan kruununperillisiä, kaikki raskaudet johtivat keskenmenoihin tai kuolleena syntyneihin lapsiin. Näin ollen Kaarlen todennäköinen kruununperijä oli Jaakko, hänen epäsuosittu roomalais-katolinen veljensä. Vuonna 1678 Titus Oates, entinen anglikaaninen kirkonmies, varoitti aiheetta "paavillisesta salajuonesta" salamurhata kuningas ja korvata hänet Jaakolla. Kaarle ei uskonut väitteisiin, mutta määräsi Danbyn jaarlin Thomas Osbornen tutkimaan tapausta. Jaarli oli erittäin skeptinen Oatesin paljastuksia kohtaan, mutta raportoi asiasta parlamentille. Ihmisiin tarttui antikatolinen hysteria: tuomarit ja juristit kautta maan tuomitsivat oletettuja salaliittolaisia, lukuisia syyttömiä teloitettiin.

Vuoden 1678 lopulla House of Commons asetti Osbornen syytteeseen maanpetoksesta. Vaikka suurin osa valtiosta halusi sotaa katolisen Ranskan kanssa, Kaarle II oli salaa neuvotellut Ludvig XIV:n kanssa yrittäen saavuttaa sopimuksen, jolla Englanti pysyisi puolueettomana rahaa vastaan. Jaarli Osborne oli vihamielinen Ranskaa kohtaan, mutta tyytyi Kaarlen toiveisiin. Osbornen epäonneksi House of Commons ei katsonut jaarlin olleen skandaalin vastahakoinen osallistuja vaan uskoi hänen olleen koko suunnitelman isä. Pelastaakseen jaarlin syytteeltä, Kaarle hajotti kavaljeeriparlamentin tammikuussa 1679.

Uusi parlamentti, joka kokoontui maaliskuussa 1679, oli melko vihamielinen kuningasta kohtaan. Osborne pakotettiin eroamaan Lord High Treasurerin virastaan, mutta hän sai armahduksen kuninkaalta. Uhmaten kuninkaallista tahtoa, parlamentti katsoi, ettei sen hajottaminen keskeyttänyt oikeudenkäyntiä. Kun House of Lords näytti olevan valmis määräämään rangaistukseksi maanpakoon ajamisen – jonka House of Commons ajatteli olevan liian lievä rangaistus – syyteharkinta keskeytettiin ja jaarli tuomittiin ilman oikeudenkäyntiä. Kuten monesti valtakaudellaan aiemminkin, Kaarle II taipui vastustajiensa tahtoon ja määräsi jaarlin Lontoon Toweriin. Jaarli Osbornea pidettiin vangittuna seuraavat viisi vuotta ilman syytettä.

Seuraava Kaarlea kohdannut poliittinen myrsky oli seuraajakysymys. Vuoden 1679 parlamentti oli kiivaasti katolista kuningasta vastaan. Shaftesburyn jaarli, Anthony Ashley Cooper (entinen paroni Ashley ja vuonna 1672 hajonneen cabalin jäsen) esitteli Exclusion Bill ("poissulkemisaloite") -lakialoitteen, jolla pyrittiin poistamaan Jaakko perimyslinjasta. Jotkut jopa esittivät, että kruunu annettaisiin protestanttiselle Monmouthin herttualle, joka oli Kaarlen vanhin avioton poika. "Inhoojista" – jotka vastustivat Exclusion Billiä – muodostui Tory-puolue, kun taas sen kannattajista tuli Whig-puolue.

Pelätessään Exclusion Billin tulevan hyväksytyksi Kaarle hajotti parlamentin joulukuussa 1679. Tämän jälkeen Kaarlen valtakaudella kutsuttiin koolle vielä kaksi parlamenttia (toinen vuonna 1680 ja toinen 1681), mutta molemmat hajotettiin niiden yrittäessä hyväksyä Exclusion Billin. 1680-luvun aikana lakialoitteen yleinen kannatus alkoi hiipua ja Kaarle nautti kansansuosiosta, monet hänen alaisistaan pitivät parlamenttia liian itsevarmana. Loput valtakaudestaan Kaarle hallitsikin käytännössä itsevaltiaana.

Kaarlen vastustus Exclusion Billiin suututti joitakin protestantteja. Protestanttivehkeilijät muodostivat Rye House -salaliiton, suunnitelman Kaarlen ja Jaakon murhaamiseksi näiden ollessa paluumatkalla hevoskilpailuista Newmarketista. Suurin osa Newmarketista kuitenkin tuhoutui suuressa tulipalossa ja kisat peruttiin ja näin olleen suunnitelma jäi toteutumatta. Ennen salaliiton paljastumista sen päätekijät poistuivat maasta. Protestanttiset poliitikot kuten Algernon Sydney (Sidney) ja lordi William Russell olivat sotkeutuneet salaliittoon ja mestattiin maanpetoksesta vaikkakin hyvin köykäisen todistusaineiston pohjalta ^[4].

Kaarle kuoli yllättäen keskiviikkona 6. helmikuuta 1685 munuaisten vajaatoiminnasta seuraaviin myrkytysoireisiin eli uremiaan. Kun Kaarle tiesi kuolevansa, hän pyysi isä John Huddlestonin saapumaan salaisesti vuoteensa äärelle ja kääntyi katoliseksi. Kaarle II haudattiin Westminster Abbeyhin. Häntä seurasi kuninkaana Yorkin herttua, josta tuli Englannin ja Irlannin Jaakko II sekä Skotlannin Jaakko VII.^[5]

 

Kaarle II:lla ei ollut laillisia perillisiä. Hänellä kuitenkin oli lukuisia lapsia monien rakastajattariensa kanssa (joista monet olivat aatelisten vaimoja). Monet rakastajattarista ja aviottomista lapsista saivat herttua- tai jaarlikuntia. Julkisesti Kaarle tunnusti neljätoista seitsemän naisen kanssa saatua lasta.^[6] Kuusi lapsista synnytti pahamaineinen Castlemainen kreivitär Barbara Palmer (alkujaan Villiers), jolle Kaarle antoi Clevelandin herttuakunnan. Hänen suosikkirakastajattariaan olivat myös Portsmouthin herttuatar Louise de Kérouaille ja Nell Gwynne. Kaarle tunnusti myös Lucy Walterin, Elizabeth Killigrewin ja Catherine Peggen lapset. Nykyiset Buccleuchin ja Queensberryn, Richmondin ja Gordonin, Graftonin ja St Albansin herttuat ovat isän puolelta suoraan Kaarlen II:n jälkeläisiä.

Nykyisen kuninkaan Charles III:n vaimot Prinsessa Diana ja Kuningatar Camilla ovat molemmat sukua Kaarle II:n aviottomalle lapselle Richmondin herttua Charles Lennoxille^[7][8] Näin ollen Dianan ja Charlesin vanhin poika, prinssi William, joka tällä hetkellä on ensimmäisenä kruununperimysjärjestyksessä, olisi valtaan astuessaan ensimmäinen Isoa-Britanniaa hallitseva Kaarlen I:n sukulainen sitten kuningatar Annan kuoleman vuonna 1714.

Kaarle II:n vanhin poika, Monmouthin herttua James Scott, johti kapinaa Jaakko II:ta vastaan, mutta hänet lyötiin Sedgemoorin taistelussa 6. heinäkuuta 1685, vangittiin ja mestattiin. Jaakko II sitä vastoin syöstiin vallasta mainiossa vallankumouksessa vuonna 1688. Jaakko oli viimeinen Englantia hallinnut katolinen monarkki.

Kaarle, joka oli taiteiden ja tieteen suojelija, auttoi Royal Societyn perustamisessa. Tähän tieteilijöiden ryhmään kuuluivat tuolloin muun muassa Robert Hooke, Robert Boyle ja Sir Isaac Newton.^[9] Kaarlen henkilökohtaisessa suojeluksessa oli arkkitehti Sir Christopher Wren, joka auttoi Lontoon suurpalon 1666 jälkeisessä jälleenrakentamisessa.^[10] Wren suunnitteli myös Royal Hospital Chelsean, jonka Kaarle avasi vuonna 1681 kodiksi eläkkeelle oleville sotilaille. Vuodesta 1692 sairaalan edessä on ollut Grinling Gibbonsin vuonna 1676 suunnittelema Kaarle II:n patsas.

Restauraation vuosipäivää (joka on myös Kaarlen syntymäpäivä) 29. toukokuuta on Isossa-Britanniassa juhlittu "Tammiomenan päivänä" (engl. Oak Apple Day), kuninkaallisen tammen mukaan, jossa Kaarlen sanotaan piileksineen paetessaan Oliver Cromwellin joukkoja. Ennen juhlaan kuului muun muassa tammenlehviin pukeutuminen.^[11]

Kaarlella ei ollut laillisia perillisiä, mutta lukematon määrä aviottomia lapsia. Hän tunnusti näistä neljätoista omikseen mukaan lukien Barbara Fitzroyn, joka melko varmasti ei ollut Kaarlen tytär.^[6]

1. Marguerite or Margaret de Carteret
   1. Joidenkin lähteiden mukaan hän synnytti Kaarlelle pojan nimeltään James de la Cloche vuonna 1646.
2. Lucy Walter (1630–1658)
   1. James Crofts, myöhemmin James Scott (1649–1685), josta tuli Monmouthin herttua (1663) Englannissa ja Buccleuchin herttua (1663) Skotlannissa.
   2. Mary Crofts (s. noin 1651), ei tunnustettu. Hän nai William Sarsfieldin ja myöhemmin William Fanshawin ja työskenteli henkiparantajana Covent Gardenissa.
3. Elizabeth Killigrew (1622–1680)
   1. Charlotte Jemima Henrietta Maria Boyle (Fitzcharles) (1650–1684)
4. Catherine Pegge, Lady Green
   1. Charles Fitzcharles (1657–1680), tunnettiin lempinimellä "Don Carlos", hänestä tuli Plymouthin jaarli (1675).
   2. Catherine Fitzcharles (syntyi 1658, kuoli nuorena)
5. Barbara Palmer (1640–1709, omaa sukua Villiers), Castlemainen kreivitär ja Clevelandin herttuatar.
   1. Anne Palmer (Fitzroy) (1661–1722)
   2. Charles Fitzroy (1662–1730), josta tuli Southamptonin (1675) ja Clevelandin herttua (1709).
   3. Henry Fitzroy (1663–1690), josta tuli Eustonin jaarli (1672) ja Graftonin herttua (1709)
   4. Charlotte Fitzroy (1664–1718), Lichfieldin kreivitär
   5. George Fitzroy (1665–1716), josta tuli Northumberlandin jaarli (1674) ja Northumberlandin herttua (1683).
   6. Barbara (Benedicta) Fitzroy (1672–1737), luultavasti kuitenkin John Churchillin, myöhemmän Marlboroughin herttuan lapsi
6. Eleanor "Nell" Gwyn (1650-1687)
   1. Charles Beauclerk (1670–1726), josta tuli St Albansin herttua.
   2. James Beauclerk (1671–1681)
7. Louise Renée de Penancoet de Kéroualle (1648–1734)
   1. Charles Lennox (1672–1723), josta tuli Richmondin herttua (1675) Englannissa ja Lennoxin herttua (1675) Skotlannissa.
8. Moll Davis, näyttelijä
   1. Mary Tudor (1673–1726), oli naimisissa Derwentwaterin jaarlin Edward Radclyffen (1655–1705) kanssa vuosina (1687–1705) ja sen jälkeen nai Henry Grahamin (eversti James Grahamin poika ja perijä) ja tämän kuoltua meni naimisiin James Rooken kanssa vuonna 1707. Edwardin kanssa Marylla oli neljä lasta.
9. Muita rakastajattaria
   1. Cristabella Wyndham
   2. Hortense Mancini, Mazarinin herttuatar
   3. Winifred Wells, kuningattaren hovineito
   4. Mrs Jane Roberts, kirkonmiehen tytär
   5. Mary Sackville (aiempi Berkeley, omaa sukua Bagot) – leskeksi jäänyt Falmouthin kreivitär
   6. Elizabeth Fitzgerald, Kildaren kreivitär

 

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kaarle II.

• World History Database – Charles II (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
• Kaarle II brittimonarkian virallisilla kotisivuilla (englanniksi)
• BBC: Historic Figures – Charles II (englanniksi)
• http://www.spartacus-educational.com/STUcharles2.htm (englanniksi)