Juoni

Aristoteles määritteli ensimmäisenä, miten hyvä juoni tulisi rakentaa. Aristoteles kutsuu juonta toiminnan jäljittelyksi. Juoni merkitsee Aristoteleen Runousopin mukaan kirjallisen teoksen tapahtumien järjestämistä siten, että ne seuraavat toisiaan uskottavasti. Juuri Aristoteleelta on peräisin näkemys, että juonessa tuli olla alku, keskikohta ja loppu, ja niiden oli myös seurattava toisiaan tässä järjestyksessä.^[3]

Aristoteleen mukaan juoni (mythos) kuvaa miten toiminta etenee draamassa. Toiminnan tulee olla jatkuvaa ja yhtenäistä, ja sen tulisi sisältää muutos. Aristoteleen mukaan hyvässä juonessa tapahtuu muutos asiantilasta toiseen sillä tavoin, että juoni sitoo alun, keskikohdan ja lopun merkitykselliseksi kokonaisuudeksi.^[4] Juoni on kuin apuviiva, jota maalarin sivellin seuraa. Hyvä esimerkki tällaisesta juonesta on lineaarisesti etenevä kehityskertomus.

Aristoteles huomauttaa, että loistavat peräkkäiset puheenvuorot, joilla ei ole keskenään yhteyttä, eivät tuota yhtä suurta tunnevaikutusta kuin toisiinsa kiinteästi liittyvien puheiden ketju, vaikka itse puhujat eivät jälkimmäisessä tapauksessa olisikaan niin taitavia.

 

Toinen merkittävä juonirakenteen teoreetikko on Gustav Freytag, joka on analysoinut klassisia näytelmiä. Freytag tutki etenkin tragediaa ja esitti siitä oman mallinsa. Hänen mukaansa johdanto ja siinä esitelty ongelman kehittely muodostavat tragedian nousevan toiminnan. Toiminta kääntyy laskevaksi huippukohdan eli kliimaksin myötä ja päättyy katastrofiin.^[5] Freytagin mukaan draama jakautuu viiteen osaan: esittely, nouseva toiminta, kliimaksi (tai käännekohta), laskeva toiminta ja loppuratkaisu. Hänen mallinsa esitetään joskus kaaviona, jota kutsutaan Freytagin pyramidiksi tai Freytagin käyräksi.

Ensimmäinen näytös on esittely, jossa tuodaan esiin se tausta-aineisto, joka on tarpeen tarinan ymmärtämiseksi. Tämä tarkoittaa muun muassa protagonistin, antagonistin, peruskonfliktin ja tapahtumapaikan esittelyä.

Esittely päättyy ristiriitatilanteeseen, jota ilman koko tarinaa ei olisi. Se määrittää juonen kulkusuunnan sekä aloittaa toisen näytöksen ja nousevan toiminnan.

Nousevan toiminnan aikana peruskonflikti kehittyy, kun tarinaan tulee mukaan uusia vastuksia, jotka estävät protagonistia pääsemästä tavoitteeseensa.

Kolmas näytös on koko draaman huipentuma, käännekohta, joka merkitsee muutosta protagonistin kannalta. Komediassa asiat kääntyvät parempaan suuntaan, tragediassa taas huonompaan.

Laskevan toiminnan aikana protagonistin ja antagonistin välinen ristiriita ratkeaa. Laskeva toiminta voi sisältää viimeisen jännitysmomentin, jolloin konfliktin lopputulos on epäselvä.

Komedia päättyy loppuratkaisuun, jossa protagonistin asiat ovat paremmin kuin tarinan alussa. Tragedia puolestaan päättyy katastrofiin, jossa protagonistin tilanne on pahempi kuin alussa.

Vaikka Freytagin draaman rakenneanalyysi perustuukin viisinäytöksiseen näytelmään, voidaan sitä soveltaa myös novelleihin ja romaaneihin. Hollywood käyttää yleensä Freytagin mallia elokuvakäsikirjoitusten ohjenuorana.

Amerikkalainen kirjailija ja käsikirjoittaja Syd Field on luonut ihanteellisen elokuvakäsikirjoituksen rakennemallin, jota kutsutaan kolmen näytöksen rakenteeksi. Fieldin mallissa käsikirjoitus (ja siis myös elokuva) jakautuu kolmeen näytökseen: esittely, konfrontaatio ja ratkaisu.^[6]. Näytösten välissä on käännekohdat. Fieldin malli on tavallaan Aristoteleen mallin jalostunut muoto.

Fieldin mallia on kritisoitu sen jäykkyydestä, sillä hän esimerkiksi edellyttää, että ensimmäisen käännekohdan tulisi tapahtua täsmälleen 27 minuutin kuluttua elokuvan alusta.

Juonen rakentelussa ei aina noudateta klassisia malleja. Viime vuosikymmeninä esimerkiksi episodimainen rakenne on yleistynyt niin kirjallisuudessa kuin elokuvissakin. Tarina voidaan kertoa käänteisessä aikajärjestyksessä (Memento) tai juoni voidaan esittää palapelimäisesti (Pulp Fiction). Osa nykyisistä tekijöistä jopa pitää juonta enemmänkin taiteellista ilmaisuaan rajoittavana kuin sitä tukevana keinona. Valtavirran romaaneissa, elokuvissa ja draamoissa perinteinen juonirakenne on kuitenkin yhä vahvoilla.

• Cliffhanger
• Deus ex machina
• Vladimir Propp

• Outi Alanko & Tiina Käkelä-Puumala (toim.): Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2008. ISBN 978-952-222-003-5
• Hosiaisluoma, Yrjö: Kirjallisuuden sanakirja. WSOY sanakirjat. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27401-1.