Jumalanpalvelus

Kristillinen jumalanpalveluskäytäntö juontaa juurensa juutalaisesta kulttuurista, jolloin juutalaiset kokoontuivat sapattina synagogaan lukemaan Tooraa ja keskustelemaan ”päivän tekstistä”. Oppineiden Talmudin opetuksilla oli myös sijansa. Kristillinen jumalanpalvelus on muotoutunut ehtoollisen ympärille, jota alkukirkossa vietettiin sunnuntai-aamuna. Alkuseurakunta vietti raamatullisen käskyn mukaista yhteyden ja muiston ateriaa, usein kodeissaan, mutta vainojen aikana myös muualla. Eri puolilla jumalanpalvelus sai alueellisesti yhtenäisiä muotoja. Merkittävimmät erot olivat läntisen kirkon ja itäisen kirkon (katolisen ja ortodoksisen kirkon) välillä. Läntisessä Euroopassa vallitsevaksi muodoksi tuli niin sanottu roomalainen riitus, joka on edelleen pohjana muun muassa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon messulle.^[4]

 

Uudella mantereella Yhdysvalloissa kehitettiin myös uusia muunnelmia vanhemmista jumalanpalvelusmuodoista. Joidenkin tunnustuskuntien sisällä voidaan käyttää useita erilaisia jumalanpalvelusmenetelmiä, jotka vaihtelevat kirkon hyväksymien liturgisten ohjeiden tarkasta noudattamisesta paikalliseen vapauteen. Nykyaikana jumalanpalvelustapojen lainaaminen on yleistynyt internetin käytön myötä. Väestön monipuolistuessa etnisesti myös jumalanpalveluskäytännöt, kielet ja ilmaisut ovat monipuolistuneet.^[2]

Nykyaikainen jumalanpalvelustapa syntyi Yhdysvalloissa 1900-luvun jälkipuolella, erityisesti 1990-luvun alussa. Nykyaikaisen jumalanpalveluksen käsite edustaa laajaa ilmiölle ominaisten ja siihen liitettyjen käytäntöjen kokonaisuutta. Toistuvia piirteitä ovat seurakuntalauluun käytetyn ajan pidentäminen, nykymusiikista johdetun musiikin käyttäminen ja musiikin keskeinen asema, nykyaikaisen kielen käyttö ja halu mukauttaa jumalanpalvelusta nykyihmiselle, fyysinen ilmaisu, epämuodollisuus, sähköiset toteuttamismuodot sekä ajanvieton suosiminen liturgisten tekstien sijasta. Myös taiteellinen ilmaisu, kuten draama ja tanssi ovat yleisiä.^[5]

Katolisen perinteen mukainen jumalanpalvelus on luonteeltaan liturginen ja sitä säännellään Pyhän istuimen vahvistamien normien mukaisesti. Sen keskiössä ovat sakramentit – ensisijaisesti ehtoollinen – yhteisö ja julistettu sana. Vatikaanin II kirkolliskokouksen myötä (1962–1965) katolinen jumalanpalvelus on kokenut laajan uudistuksen. Liturgiakonstituutiosssa (1963) annettiin yleiset periaatteet liturgian uudistamiseksi ja edistämiseksi. Siinä annettiin myös erityissuosituksia ehtoollisesta ja muista sakramenteista, jumalanpalveluksesta, kirkkovuodesta, musiikista, liturgisesta taiteesta ja kalusteista.^[6]

Katolisissa kirkoissa messuja saattaa olla useita yhden päivän aikana.^[7] Katolinen jumalanpalvelus alkaa alkuvirrellä, jonka ajaksi seurakunta nousee seisomaan. Ennen ehtoollisen jakamista pappi valmistaa ehtoollista, jolloin hän ensin nostaa ehtoollisleipien pateenin ja myöhemmin ehtoollismaljan. Yleisiä katolisessa jumalanpalveluksessa luettuja rukouksia ovat eukaristiset rukoukset.^[8]

Eukaristia, joka tunnetaan yleisesti jumalallisena liturgiana, on ortodoksisen kirkon tärkein yhteinen jumalanpalvelus. Sitä voidaan viettää tavallisesti vain kerran päivässä. Sitä vietetään aina sunnuntaisin ja suurina juhlapäivinä. Vaikka päivittäinen liturgia ei ole seurakunnissa tavallista, sitä voidaan viettää kaikkina päivinä lukuunottamatta pitkäperjantaita ja useimpia paastonajan arkipäiviä.^[9]

Suomen ortodoksisessa kirkossa jumalanpalveluksista käytetään muun muassa nimityksiä liturgia ja vigilia. Liturgia on päiväjumalanpalvelus, jossa on Herran Pyhä Ehtoollinen eli eukaristia.^[10] Vigilia on iltajumalanpalvelus, joka koostuu ehtoopalveluksesta ja aamupalveluksesta, eikä siinä siten vietetä ehtoollista.^[11] Ortodoksisessa kirkossa on myös useita muita pienempiä tai lyhyempiä jumalanpalveluksia ja rukoushetkiä.^[12]

Pääartikkeli: Luterilainen jumalanpalvelus

 

Luterilaisessa kirkossa jumalanpalveluksella tarkoitetaan kirkon jumalanpalveluselämään kuuluvaa tapahtumaa, kuten esimerkiksi messua, kastetta, hautaan siunaamista tai rukoushetkeä. Luterilaisen käsityksen mukaan myös arkinen elämä on jumalanpalvelusta.^[13] Martti Lutherin 1500-luvulla laatimat liturgiat vaikuttavat yhä nykyiseen luterilaiseen jumalanpalvelukseen. Nämä alkuperäiset liturgiat ovat kokeneet myöhemmin 1700-luvulla muutoksia pietistisen matalakirkollisuuden, tunnustuksellisen restauraation ja korkeakirkollisuuden myötä.^[14]

Luterilainen jumalanpalvelus heijastaa yhteistä ekumeenista linjaa sanan ja sakramentin välisestä tasapainoa. Suomessa luterilaiseen messuun sisältyy avaussanat, rippi, kolme raamatunlukua, saarna ja uskontunnustus, esirukous ja kolehti, ehtollinen ja lähettäminen.^[15]

Pääartikkeli: Helluntailainen jumalanpalvelus

 

Helluntailainen jumalanpalvelus on helluntaiseurakunnan viikottaiseen ohjelmaan kuuluva tilaisuus, jota kutsutaan myös seurakunnan kokoukseksi. Helluntailainen kokous noudattaa vapaakirkollista tyyliä. Kokouksen keskeinen elementti on seurakunnan pastorin tai vierailevan puhujan pitämä saarna ja kokous huipentuu alttarikutsuun. Saarnan lisäksi kokouksessa on ylistysmusiikkia ja todistuspuheenvuoroja. Usein kokouksen yhteydessä järjestetään pyhäkoulua lapsille.^[16][17]

Suurin osa kristikunnasta kokoontuu jumalanpalvelukseen sunnuntaisin, mutta esimerkiksi Seitsemännen päivän adventistit kokoontuvat lauantaisin. Sunnuntai on kristinuskossa Jeesuksen ylösnousemuksen päivä, viikon ensimmäinen päivä ja sapatin jälkeinen päivä. Nykyään käytössä olevan viikkojärjestyksen mukaan maanantai on viikon ensimmäinen päivä, mutta tämä muutos on tehty varsin myöhään, vuonna 1973. Aikaisemmin sunnuntai oli viikon ensimmäinen päivä ja tämä käytäntö on ollut voimassa koko ajan Suomen ortodoksisessa kirkossa. Suomessa evankelis-luterilainen kirkko ja ortodoksinen kirkko järjestävät seurakunnissaan pääjumalanpalveluksen jossain seurakunnan kirkossa sunnuntaina yleensä kello 10. Seurakunnan pääjumalanpalvelus, josta kirkkojärjestys käyttää nimeä päiväjumalanpalvelus (KJ 2:2), voidaan pitää messun, sanajumalanpalveluksen, perhemessun, perhejumalanpalveluksen, konfirmaatiomessun tai kirkkovuoden juhla-ajan erityisjumalanpalveluksen kaavan mukaan. Päiväjumalanpalvelus pidetään seurakunnan kirkossa sunnuntaisin ja kirkollisina juhlapäivinä. Jos kirkkoja on useita, kirkkoneuvosto tai seurakuntaneuvosto päättää, missä kirkossa tai kirkoissa jumalanpalvelus kulloinkin pidetään. Jumalanpalvelus voidaan pitää myös muualla kuin kirkossa. Perustellusta syystä jumalanpalvelusaika voidaan muuttaa kirkkovaltuuston tai seurakuntaneuvoston päätöksellä, jonka tuomiokapituli vahvistaa. (KJ 3:2)^[18] Jumalanpalveluksia voidaan viettää myös muulloinkin kuin sunnuntaisin.

Osa kristikunnasta, niin sanotut vapaakirkot, kutsuu messua tai sanajumalanpalvelusta vastaavaa tilaisuutta pelkistetymmin aamu- tai päiväkokoukseksi. Esimerkiksi helluntailaisuudessa on ollut näin, vaikkakin nykyään virallisesti useimmat seurakunnat käyttävät jumalanpalvelus-nimitystä. Useissa vapaakirkkojen jumalanpalveluksissa on sananjulistuksella ja musiikilla keskeinen asema, eivätkä ne ole liturgisia jumalanpalveluksia. Niillä on kuitenkin kussakin kirkkokunnassa suhteellisen vakiintunut muoto.^[19]

• Sakramenttikokous

• Koivula, Veijo: Kirkonmenot. Rovaniemi: Väylä, 2013 (1. laitos 2003). ISBN 978-952-5823-49-3
• Paunu, U.: Liturgiikan oppikirja, 1916.
• Sariola, Yrjö: Uudistuva jumalanpalvelus. Tutkielmia jumalanpalveluksen teologiasta. Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 1994. Teoksen verkkoversio.
• Wilhelms, Eino: Päiväjumalanpalvelus. sen osat ja niiden merkitys historiallisen kehityksen valossa. Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 1957. Teoksen verkkoversio.

 

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Jumalanpalvelus.

 

Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Jumalanpalvelus.

• Jumalanpalvelukset suoratoistona. Suomen evankelis-luterilainen kirkko.
• Ortodoksinen jumalanpalvelus. Ortodoksi.net.