Johan Laidoner
Johan Laidoner (12. helmikuuta 1884 Viiratsi – 13. maaliskuuta 1953 Vladimir) oli Viron itsenäisyystaistelun sotilaallinen johtaja 1919–1920 sekä Viron puolustusvoimien komentaja vuoteen 1940 saakka, jolloin Viron tasavalta muuttui sosialistiseksi neuvostotasavallaksi ja osaksi Neuvostoliittoa.[1][2][3]
Lapsuus ja sotilasuran alku
muokkaaLaidonerin isä Jaak Laidoner (1854–1911) oli renkinä maaseudulla, ja hänen äitinsä oli Mari o.s. Saarsen (1851–1938). Hänellä oli kolme nuorempaa veljeä. Hän kävi koulua Viiratsissa ja pääsi sieltä vuonna 1900. Koska hänen vanhempansa olivat köyhiä, hän ei voinut opiskella enempää vaan liittyi Venäjän armeijaan vapaaehtoisena. Hän palveli Kaunasissa jalkaväkijoukoissa vuosina 1901–1902, josta jatkoi Vilnan jalkaväen miinakouluun vuosiksi 1902–1905. Hän valmistui sieltä luokkansa parhaana huhtikuussa 1905 ja ylennettiin aliluutnantiksi. Hänet määrättiin 13. Yerevan Grenadier-rykmenttiin joka oli Georgiassa Manglisin kaupungissa noin 50 kilometrin päässä Tbilisistä. Vuonna 1908 hänet ylennettiin luutnantiksi. Laidoner oli vuosina 1909–1912 Pietarissa Keisarillisessa Nikolain sotilasakatemiassa josta valmistui hyvin arvosanoin.[1]
Avioliitto
muokkaaVuonna 1911 hän avioitui Pietarissa puolalaisen Maria Kruszewskan, (1888–1978), kanssa. Hän oli tavannut tämän aiemmin Vilnassa ollessaan. Vuonna 1913 heille syntyi poika Michael, joka kuitenkin kuoli 1928. Sen jälkeen he adoptoivat Maria Laidonerin veljenpojan Aleksei Kruszewskin (1913–1941).[1]
Ura vuosina 1912–1940
muokkaaLaidoner ylennettiin vuonna 1912 kapteeniksi ja lähetettiin takaisin rykmenttiinsä. Seuraavana vuonna hänet nimitettiin yleishenkilökuntaan ja lähetettiin vuodeksi palvelemaan 1. Kaukasuksen kiväärirykmentin päällikkönä. Laidoner oli ensimmäisessä maailmansodassa Kaukasuksella 1914–1917, jona aikana hänet ylennettiin kapteenista everstiluutnantiksi vuonna 1916.[1]
Everstiluutnantti Laidoner oli joulukuusta 1917 helmikuuhun 1918 Venäjän armeijan virolaisten kansallisten yksiköiden päällikön 1. Viron osaston komentaja. Ennen saksalaismiehityksen alkua Laidoner erosi divisioonan komentajuudesta ja lähti Venäjälle.[1]
Loppuvuodesta 1918 Laidoner palasi Viroon. Maan väliaikainen hallitus nimitti hänet 23. joulukuuta Viron armeijan päälliköksi. Laidoner johti Viron armeijaa vapausodassa puolustusvoimien komentajana. Vuonna 1919 hänet ylennettiin kenraalimajuriksi. Hän erosi ylipäällikkyydestä itsenäisyyssodan päätyttyä maaliskuussa 1920. Ennen eläkkeelle siirtymistään hänet ylennettiin kenraaliluutnantiksi.[1]
Vuodesta 1920 vuoteen 1929 Laidoner oli kansanedustajana Riigikogussa (Viron parlamentti). Hän oli myös parlamentin ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja.[1]
Kun kommunistit yrittivät vallankaappausta 1. joulukuuta 1924, hallitus julisti poikkeustilan ja pyysi Laidoneria jatkamaan työtään asevoimien komentajana. Tilanne rauhoittui vuoden 1925 alkupuolella ja Johan Laidoner erosi uudelleen asepalveluksesta.[1]
Vuosina 1922–1929 Laidoner oli Kansainliiton yleiskokouksissa Viron valtuuskunnan jäsen. Vuonna 1925 hän toimi Kansainliiton erityisoperaatiossa Irakissa, jonka tehtävänä oli tutkia väitteitä joiden mukaan Turkki olisi karkottanut kristittyjä Mosulin alueella. Laidonerin erityiskomitean raportilla oli tärkeä rooli rajanvedossa Turkin ja Irakin välille. Vuosina 1932–1934 Laidoner edusti Viroa Kansainliiton kansainvälisessä aseistariisuntakokouksessa ja hänet valittiin konferenssin armeijan komitean varapuheenjohtajaksi.[1]
Viron valtionvanhin (vir. riigivanem) Konstantin Päts julisti 12. maaliskuuta 1934 poikkeustilan ja kutsui päällikkö Laidonerin jälleen asevoimien komentajaksi.[1]
Karkotus
muokkaaNeuvostoliitto kesäkuussa 1940 miehitti Viron ja muut Baltian maat. Johan Laidoner ja hänen vaimonsa kyyditettiin 19. heinäkuuta 1940 Penzan kaupunkiin Venäjälle, jossa he olivat pakkosiirrettyinä, kunnes sota Saksan kanssa kesäkuussa 1941 alkoi. Sitten heidät vangittiin ja pidätettiin, ja he olivat "kunniavankeina" Kirovissa, Ivanovossa ja Moskovassa yhdessä Konstantin Pätsin ja joidenkin muiden latvialaisten, liettualaisten ja puolalaisten valtiomiesten kanssa. Vuonna 1952 Laidoner tuomittiin 25 vuoden vankeuteen Neuvostoliiton valtion turvallisuusministeriön erityistuomioistuimessa Moskovan Butyrkassa. Hänet lähetettiin Vladimirin vankilaan, jossa hän kuoli 13. maaliskuuta 1953. Hänen jäännöksiään ei ole löydetty, mutta hänet on tiettävästi haudattu vankilan hautausmaalle, jonne laitettiin 1990-luvulla muistolaatta.[1][4]
Vuonna 2001 Tallinnan itäpuolelle Viimsiin perustettiin Johan Laidoneriin keskittynyt museo.[5]
Laidonerin historiallinen maine Viron asevoimien komentajana ja diktaattori Konstantin Pätsin kakkosmiehenä vuosina 1933-1940 on kiistanalainen kysymys nykyisin. Virossa häntä ylistetään suurena kansallissankarina, mutta tutkija Magnus Ilmjärven ja historioitsija Martti Turtolan mukaan Laidoneria voi pitää maanpetturina.[6]
Lähteet
muokkaa- ↑ a b c d e f g h i j k General Johan Laidoner Estonian War Museum. Viitattu 26.02.2018.
- ↑ Martti Turtola: Viro pyrki liittoon Stalinin kanssa – Iltalehti
- ↑ Taloussanomat: Kohukirja kuumentaa pian Suomen ja Viron välejä – Ilta-Sanomat
- ↑ Hyytiä, Osmo: Viron kohtalontie 1933...1939...1940, s. 264. Yliopistopaino, 1992. ISBN 951-570-143-0
- ↑ Introduction - Estonian War Museum Estonian War Museum. Viitattu 26.02.2018.
- ↑ Martti Turtola: Kenraali Johan Laidoner ja Viron tasavallan tuho 1939-1940. (Yleisvaikutelma selvityksistä) Otava, 2008. ISBN 978-951-1-22737-3
Kirjallisuutta
muokkaa- Turtola, Martti: Kenraali Johan Laidoner ja Viron tasavallan tuho 1939–1940. Otava, 2008. ISBN 978-951-1-22737-3
Aiheesta muualla
muokkaaKuvia tai muita tiedostoja aiheesta Johan Laidoner Wikimedia Commonsissa
- International Encyclopedia of the First World War (WW1): Laidoner, Johan
- Tuglas seura: Kenraali Johan Laidoner ja Viron tasavallan tuho 1939–1940 (Arkistoitu – Internet Archive)
- "Viron Mannerheim" 50-vuotias 12.2.34. Rengin poika, josta tuli kenraali ja maansa kansallissankari, Hakkapeliitta, 06.02.1934, nro 6, s. 13, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
- Suomen Kuvalehti haastattelee kenraali Laidoneria, Suomen Kuvalehti, 10.02.1934, nro 7, s. 8, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot