Jean-Jacques Rousseau

Rousseau syntyi Genevessä nykyisen Sveitsin alueella, ja hän piti itseään koko elämänsä ajan geneveläisenä. Hänen äitinsä Suzanne Bernard Rousseau kuoli viikon kuluttua synnytyksestä synnytyksen aiheuttamiin komplikaatioihin. Hänen isänsä Isaac, kelloseppä ammatiltaan, hylkäsi hänet vuonna 1722 välttääkseen vankeusrangaistuksen kaksintaisteluun osallistumisesta. Rousseau päätyi erään papin hoitoon. Tämän sisar kuitenkin pahoinpiteli ja moitti häntä. Hänen lapsuusajan koulutuksensa koostui lähes vain Plutarkhoksen Kuuluisien miesten elämäkertojen ja kalvinististen saarnojen lukemisesta.

Rousseau lähti Genevestä 1728 toimittuaan useita vuosia notaari- ja kaivertajaharjoittelijana. Hän tutustui kaksitoista vuotta vanhempaan katoliseen ranskalaiseen paronittareen Françoise-Louise de Warensiin, josta tuli myöhemmin hänen rakastajattarensa. De Warensin suojeluksessa hän kääntyi katolisuuteen.

Rousseau opiskeli joitakin viikkoja pappisseminaarissa ja vuoden 1729 alussa kuusi kuukautta Annecyn katedraalikuoron koulussa. Hän myös matkusteli paljon ja harjoitti erilaisia ammatteja, muun muassa hän toimi 1730-luvun alussa musiikinopettajana Chambéryssä. Vuonna 1736 hän viipyi jälleen de Warensin luona Chambéryn lähellä, mutta 1740 hän lähti jälleen, tällä kertaa Lyoniin opettamaan Gabriel Bonnet de Mablyn lasta.

Vuonna 1742 Rousseau muutti Pariisiin esitelläkseen Ranskan tiedeakatemialle uuden nuotinnusmenetelmänsä. Se perustui yhteen riviin, jossa nuottien välisiä intervalleja edustavat numerot, sekä pisteisiin ja pilkkuihin, jotka osoittivat rytmin. Järjestelmä oli tarkoitettu sopimaan yhteen typografian kanssa. Akatemia hylkäsi ehdotuksen turhana eikä pitänyt sitä omintakeisena. Järjestelmä on kuitenkin käytössä joissakin maissa.

Vuosina 1743–44 Rousseau toimi Ranskan Venetsian-suurlähettilään sihteerinä. Hän viittasi usein myöhemmissä poliittisissa teoksissaan Venetsian tasavaltalaiseen hallintoon. Tämän jälkeen hän palasi Pariisiin, missä hän tutustui Thérèse Lavasseuriin, lukutaidottomaan ompelijattareen, ja asui yhdessä tämän kanssa kuolemaansa asti. He saivat viisi lasta.

Pariisissa Rousseau tutustui Denis Diderot’hon ja kirjoitti vuodesta 1749 useita artikkeleita tämän toimittamaan tietosanakirjaan Encyclopédie aloittaen musiikkia käsittelevistä artikkeleista. Hänen merkittävin panoksensa ensyklopediaan oli vuonna 1755 kirjoitettu artikkeli kansantaloustieteestä (poliittinen taloustiede, Economie Politique). Pian tämän jälkeen hänen suhteensa Diderot’hon ja muihin ensyklopedisteihin kiristyivät.

Rousseau kävi 1749 Vincennesissä tapaamassa vangittuna ollutta Diderot’ta. Tällöin hän kuuli Académie de Dijonin järjestämästä esseekilpailusta, jonka aiheena oli kysymys, oliko taiteiden ja tieteiden kehittyminen ollut hyödyksi moraalille. Rousseau vastasi esseessään Discours sur les sciences et les arts (1750) kieltävästi. Hän voitti kilpailun ja sai paljon mainetta.

Rousseau sanoi saaneensa matkalla äkillisen oivalluksen, johon kaikki hänen myöhemmät filosofiset teoksensa perustuivat. Se ei kuitenkaan vähentänyt hänen kiinnostustaan musiikkiin. Vuonna 1752 esitettiin hänen säveltämänsä ooppera Le Devin du village. Ooppera sai hyvän vastaanoton.^[1][2]

Vuonna 1754 Rousseau palasi Geneveen ja kääntyi takaisin kalvinismiin. Hän sai myös uudelleen Geneven kansalaisuuden. Vuonna 1755 hän sai valmiiksi teoksensa Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista, joka on hänen merkittävimpiä teoksiaan. Tästä alkoivat ongelmat Rousseaun henkilökohtaisissa suhteissa, ja hän etääntyi Diderot’sta ja paroni Grimmistä.

Vuonna 1761 Rousseau julkaisi menestyksekkään romanttisen romaaninsa Julie, ou la nouvelle Héloïse. Vuonna 1762 hän julkaisi kaksi merkittävää teosta: Yhteiskuntasopimuksesta valmistui huhtikuussa, Émile eli kasvatuksesta toukokuussa. Molemmissa teoksissa hän arvosteli uskontoa, ja kirjat kiellettiin sekä Ranskassa että Genevessä. Rousseau joutui pakenemaan vangitsemista. Hän poikkesi sekä Bernissä että Môtiersissä Neuchâtelissa, missä hän pääsi Preussin Fredrik Suuren suojelukseen. Môtiersissä Rousseau kirjoitti teoksen Projet de Constitution pour la Corse.

 

Rousseauta vainottiin yhä laajemmin myös Sveitsissä – hänen kotiaan kivitettiin vuonna 1765 – joten hän pakeni filosofi David Humen luo Britanniaan. Puolentoista vuoden kuluttua hän lähti, koska uskoi Humen juonittelevan häntä vastaan. Hän palasi Ranskaan salanimellä Renou, mutta hänen sallittiin virallisesti palata vasta vuonna 1770. Vuonna 1768 hän ja Thérèse menivät naimisiin, ja vuonna 1770 hän palasi Pariisiin. Palaamisen ehdoksi oli asetettu se, ettei hän saanut julkaista uusia kirjoja. Viimeisteltyään teoksen Tunnustuksia hän alkoi pitää yksityisiä lukutilaisuuksia. Senkin hän joutui lopettamaan vuonna 1771, ja Tunnustuksien ja sitä seuranneiden teosten julkaisu lykkääntyi vuoteen 1782, jolloin oli kulunut neljä vuotta hänen kuolemastaan.

Voltaire arvosteli Rousseauta siitä, että vaikka tämä kirjoitti paljon kasvatuksesta, esimerkiksi maailman tunnetuimman kasvatusoppaan Émile, hän kuitenkin epäonnistui kotiopettajana ja antoi kaikki viisi omaa lastaan vastoin äidin tahtoa orpokotiin sitä mukaa kun nämä syntyivät. Rousseau puolustautui sanoen, että hänestä olisi tullut huono isä ja että lapsilla oli parempi elämä orpokodissa.

Ihmisenä Rousseau oli itsekeskeinen, neuroottinen ja myöhempinä vuosinaan ajoittain mielisairas. Mutta hänen ajatuksensa vaikuttivat ristiriitaisuudestaan huolimatta erittäin laajasti ja hänen selkeä, luonteva proosakielensä oli vaikutusvaltainen.

Rousseau kirjoitti kuolemaansa saakka. Vuonna 1772 hänet kutsuttiin esittämään uusi ehdotus Puolan perustuslaiksi. Siitä tuli hänen viimeinen merkittävä poliittinen teoksensa. Vuonna 1776 hän sai valmiiksi teoksen Dialogues de Rousseau juge de Jean-Jacques ja alkoi kirjoittaa teosta Yksinäisen kulkijan mietteitä, joka jäi keskeneräiseksi. Hän sai verenvuodon aamukävelyllä markiisi de Giradinin maatilalla Ermenonvillessä Pariisin koillispuolella ja kuoli 2. heinäkuuta 1778.

Rousseau haudattiin aluksi Geneven Île des Peupliersin saarelle. Hänen ruumiinsa siirrettiin Pariisin Panthéoniin vuonna 1794, kuusitoista vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Hautaholvi suunniteltiin maalaispyhäköksi viittauksena hänen luontokäsityksiinsä. Vuonna 1834 Geneven kaupunki pystytti vastahakoisesti hänelle patsaan ensimmäiselle hautapaikalle Genevejärven Île Rousseaulle.

Rousseau lähti kollektivistisesta vapauskäsityksestä – mikäli kansan yhteistahto määrää jotain, tämä myös on kansalle parhaaksi, eikä kansan kollektiivisen vapauden periaatetta loukata vaikka individualistisessa mielessä jonkun yksilön vapautta loukattaisiinkin. Rousseaun mielestä päätöksenteon tulisi ilmentää vaikeasti kuvattavaa ilmiötä, jota hän kutsui yleistahdoksi.

Rousseau katsoi, että yhteiskunnan ja ihmisluonnon välillä on perustavanlaatuinen kuilu. Hän katsoi, että ihmiset ovat luonnostaan hyviä, ”jaloja villejä”, ollessaan luonnontilassa, joka oli kaikkien muiden eläinten tila ja se tila, jossa myös ihmiskunta oli ollut ennen sivistyksen ja yhteiskunnan luomista. Yhteiskunta oli kuitenkin pilannut ihmiset. Hän piti yhteiskuntaa keinotekoisena ja katsoi, että sen kehitys, erityisesti sosiaalisten riippuvuussuhteiden kehittyminen, oli ollut vahingollista ihmisten hyvinvoinnille.

Yhteiskunnan kielteinen vaikutus muutoin hyveellisiin ihmisiin keskittyy Rousseaun ajattelussa siirtymiseen myönteisestä itsensä rakastamisesta (ransk. amour de soi) itserakkauteen (amour-propre). Amour de soi edustaa ihmisen luontaista tarvetta itsesäilytykseen, joka yhdistyy inhimillisen järjen voimaan. Amour-propre ei sen sijaan ole luonnollinen vaan keinotekoinen ja pakottaa ihmiset vertaamaan itseään toisiin, mikä luo epäoikeutetun pelon ja mahdollistaa ihmisille vahingonilon eli toisten heikkoudesta ja kärsimyksestä nauttimisen. Rousseau ei ollut ensimmäinen, joka teki tällaisen jaon. Sen oli esittänyt muun muassa myös markiisi de Vauvenargues.

Teoksessaan Discours sur les sciences et les arts Rousseau väitti, että taiteet ja tieteet eivät olleet hyödyttäneet ihmiskuntaa, koska niitä eivät olleet edistäneet ihmisten tarpeet vaan ihmisten ylpeys ja turhamaisuus. Myös kehityksen tuomat mahdollisuudet laiskotteluun ja ylellisyyteen edesauttoivat ihmiskunnan turmeltuneisuutta. Hän ehdotti, että tiedon lisääntyminen oli tehnyt hallituksista vahvempia ja murskannut ihmisten vapauden. Hänen johtopäätöksensä oli, että aineellinen kehitys oli pohjimmiltaan kaivanut perustuksen aidon ystävyyden alta ja korvannut sen kateudella, pelolla ja epäilyllä.

Teoksessaan Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista Rousseau selvitti, kuinka ihmiskunta oli kehittynyt ja samalla taantunut alkukantaisesta luonnontilasta nykyaikaiseksi yhteiskunnaksi. Rousseau ehdotti, että ensimmäiset ihmisolennot olivat eristäytyneitä puoliapinoita, jotka erotti eläimistä niiden kyky vapaaseen tahtoon ja täydellistymiseen. Hän myös väitti, että näillä alkuihmisillä oli perustava tarve pitää huoli itsestään ja luonnollinen kyky myötätuntoon ja sääliin. Kun ihmiset joutuivat liittymään toisiinsa läheisemmin väestönkasvun aiheuttamien paineiden seurauksena, heissä tapahtui psykologisia muutoksia ja he alkoivat arvostaa muiden hyvää mielipidettä itsestään osana omaa hyvinvointiaan. Rousseau yhdisti tämän uuden itsetietoisuuden ihmiskunnan kukoistuksen kulta-aikaan. Maanviljelyn ja metallurgian kehittyminen, yksityisomistus ja työnjako johtivat kuitenkin kasvaneeseen riippuvuuteen ja epätasa-arvoon. Seurannut ristiriidan tila johti Rousseaun johtopäätökseen, jonka mukaan ensimmäinen valtio keksittiin yhteiskuntasopimuksena rikkaiden ja voimakkaiden ehdotuksesta. Tämä alkuperäinen sopimus oli syvästi viallinen, koska varakkaammat ja vahvemmat yhteiskunnan jäsenet huijasivat muuta väestöä, ja niin epätasa-arvo asetettiin yhteiskunnan perustavanlaatuiseksi ominaisuudeksi. Rousseaun oma ehdotus yhteiskuntasopimukseksi voidaan nähdä vaihtoehtona tälle epärehelliselle liitolle. Teoksen lopussa Rousseau selittää, kuinka kulta-aikana kehittynyt halu saada arvoa muiden silmissä lopulta romutti ihmisten oikeamielisyyden ja rehellisyyden ihmisten eläessä keskellä riippuvuussuhteiden, hierarkioiden ja epätasa-arvon yhteiskuntaa.

Rousseaun kenties merkittävin teos on Yhteiskuntasopimuksesta, joka hahmottelee legitiimin poliittisen järjestyksen perusteita. Se julkaistiin vuonna 1762 ja siitä tuli yksi vaikutusvaltaisimmista poliittisen filosofian teoksista länsimaisessa perinteessä. Se kehitteli joitakin Rousseaun jo aiemmin Encyclopédie-artikkelissaan ”Economie Politique” mainitsemia ajatuksia. Rousseau esitti, että luonnontila taantuu ja rappeutuu lopulta epäinhimilliseksi tilaksi, jossa ei ole lakeja eikä moraalia, missä vaiheessa ihmiskunnan tulee joko perustaa laillisia instituutioita tai tuhoutua. Taantumuksen tilassa ihmiset ovat yhä kasvavassa kilpailussa toistensa kanssa, mutta kuitenkin yhä riippuvaisempia toisistaan. Nämä kaksijakoiset paineet uhkaavat sekä hänen selviytymistään että vapauttaan.

Rousseaun mukaan ihmiset voivat sekä säilyttää itsensä että vapautensa liittymällä yhteen yhteiskuntasopimuksella ja hylkäämällä vaateensa luonnonoikeudesta. Tämä johtuu siitä, että alistautuminen koko kansan yleistahdolle takaa sen, ettei yksilöiden tarvitse alistua toistensa tahdoille, sekä sen, että kaikki noudattavat tätä tahtoa, koska kaikki ovat yhdessä lain kirjoittajia. Rousseau koki suoran kansanvallan edustavan parhaiten kansan tahtoa, mutta Rousseaun mukaan tähän voitaisiin päätyä ainoastaan pienissä valtioissa.^[3] Rousseau katsoi, että suvereniteetin tuli olla kansalla, mutta teki kuitenkin selvän eron suvereenin ja hallituksen välillä. Hallituksen tehtävänä oli toteuttaa ja soveltaa yleistahtoa, ja sen tuli koostua pienemmästä joukosta kansalaisia eli raatimiehistä. Rousseau vastusti ajatusta, että ihmisten tulisi harjoittaa suvereniteettia edustajainkokouksen välityksellä. Sen sijaan heidän tuli tehdä lait suoraan. Suuri osa myöhemmistä väittelyistä Rousseaun teoriasta on koskenut hänen ajatustaan siitä, että yleistahtoa tottelemaan rajoitetut kansalaiset olisivat näin vapaita.

Rousseau esitti kasvatusta koskevat näkemyksensä osittain kaunokirjallisessa teoksessaan Émile eli kasvatuksesta, joka käsitteli Émile-nimisen nuoren pojan varttumista Rousseaun itsensä kasvattamana. Rousseau kasvatti hänet maaseudulla, jonne hän katsoi ihmisten sopivan luonnollisesti paremmin kuin kaupunkiin, sillä kaupungissa opitaan ainoastaan pahoja tapoja. Kasvatuksen päämääränä oli hänen mukaansa oppia kuinka eletään, ja se tapahtui parhaiten seuraamalla opasta, joka voi osoittaa hyvän elämän suunnan.

Lapsen kasvu jakautuu viiteen jaksoon, joista ensimmäiseen kuuluu puhumaan oppiminen. Tällä jaksolla lapsen on tärkeä vahvistaa ruumistaan ja aistejaan. Toinen jakso kestää 12 ikävuoteen, kuten aiemmassakin tässä jaksossa lapsen on annettava toimia vapaasti ja oppia ennen kaikkia käytännön kautta. Kolmannessa vaiheessa, ikävuosina 12–15, ajattelua aletaan kehittää tietoisesti. Lapsen tulisi oppia ennen kaikkea opetuksen kautta. Tähän vaiheeseen kuuluu myös kirjan lukeminen, ainoaksi sallituksi kirjaksi Rousseau hyväksyy Daniel Defoen kirjan Robinson Crusoe. 15–20 ikävuoden välisenä jaksona moraalinen kasvatus tulee tärkeäksi. Nuoren on opittava toimimaan luonnollisen uskon mukaisesti oikein. Viimeiseen jaksoon kuuluu avioliitto ja perheen perustaminen.^[4]

Teos perustuu Rousseaun ajatuksiin terveellisestä elämästä. Pojan täytyy oppia seuraamaan yhteisöllisiä vaistojaan ja suojelemaan itseään kaupunkilaisen individualismin ja itsetietoisuuden paheilta.

Rousseau oli omana aikanaan hyvin kiistanalainen uskonnollisten näkemystensä vuoksi. Hänen ajatuksensa siitä, että ihmiset ovat luonnostaan hyviä, oli ristiriidassa kristillisen perisyntiopin kanssa. Hänen Émilessä esittämänsä luonnollinen teologia johti kirjan kieltämiseen sekä kalvinistisessa Genevessä että katolisessa Pariisissa. Yhteiskuntasopimuksessa hän väitti, että todelliset Jeesuksen seuraajat eivät olisi hyviä kansalaisia. Tämä oli yksi syistä, miksi kirja tuomittiin Genevessä. Rousseau pyrki puolustamaan itseään syytöksiä vastaan Pariisin arkkipiispalle Christophe de Beaumontille osoittamassaan kirjeessä.

 

Rousseau oli yksi ensimmäisiä nykyaikaisia kirjailijoita, joka arvosteli yksityisomistusta. Siksi hänet on usein nähty sosialismin edelläkävijänä. Esimerkiksi Karl Marx ei kuitenkaan mainitse Rousseauta kirjoituksissaan kovinkaan usein. Maximilien Robespierre jakoi Rousseaun näkemykset omaisuudesta. Rousseau kyseenalaisti myös sen oletuksen, että enemmistön tahto olisi aina oikea. Hän väitti, että hallinnon tavoitteena tuli olla vapauden, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden turvaaminen kaikille valtiossa, huolimatta enemmistön tahdosta.

Yksi Rousseaun poliittisen ajattelun perusperiaatteista oli se, että politiikkaa ja moraalia ei tullut erottaa toisistaan. Kun valtio epäonnistui moraalisessa toiminnassa, se lakkaa toimimasta oikealla tavalla ja sen arvovalta kansalaisten yli lakkaa. Toinen tärkeä periaate oli vapaus, jonka suojelemiseksi valtio oli luotu.

Rousseaun ajatukset koulutuksesta ovat vaikuttaneet nykyaikaisiin kasvatusteorioihin. Hän kiisti kirjanoppineisuuden merkityksen ja suositteli, että lapsen tunteita tuli kouluttaa ennen hänen järkeään. Hän painotti erityisesti kokemuksen kautta oppimista. John Darlingin vuonna 1994 julkaisema kirja Child-Centred Education and its Critics väittää, että nykyaikaisen kasvatusteorian historia olisi joukko alaviitteitä Rousseaun kirjoituksiin.

Merkittävimmissä teoksissaan Rousseau samasti luonnon villin ihmisen alkukantaiseen tilaan. Myöhemmin hän katsoi luonnon tarkoittavan sitä spontaania tapahtumasarjaa, jossa ihminen rakentaa itsekeskeistä, vaistoihin perustuvaa luonnettaan ja pientä maailmaansa. Näin luonto edustaa hänelle sisäistä eheyttään, jonka vastakohtana on yhteiskunnan suorittama orjuutus ja vankeuttaminen. Näin takaisin luontoon palaaminen tarkoittaa sitä, että ihmiselle palautetaan hänen luonnollisen kehityksensä voimat, jolloin hänet asetetaan kaikkien yhteiskunnan ahdistavien kahleiden ja ennakkotuomioiden ulkopuolelle. Tämä ajatus vaikutti merkittävästi myöhempään romantiikkaan.

Vaikka Ranskan suuri vallankumous alkoi liberalistisena, Rousseaun seuraaja Robespierre otti vallan vuonna 1793 ja teloitti liberaalit vallankumousjohtajat ja kaikki jotka uhkasivat hänen asemaansa. Sellaiset kirjailijat kuin Benjamin Constant ja G. W. F. Hegel syyttivät Rousseauta tästä terrorihallinnosta ja Robespierren totalitarismista, koska he näkivät Rousseaun aatteen mahdollistavan tällaisen hallinnon ilman kansalaisoikeuksia, kuten hengen ja omaisuuden suojaa. Rousseau kuitenkin kannatti suoraa demokratiaa edustuksellisen sijasta, ja jotkut ovat katsoneet, ettei sellaisia terrorisoivia päätöksiä olisi tehty suorassa demokratiassa, joten tämän vuoksi Rousseau ei katsonut kansalaisoikeuksia tarvittavan.

Toisaalta Rousseaun mielestä enemmistön mielipide ei välttämättä ollut oikea yleistahto ja toisaalta yksikin henkilö saattoi voida tulkita kansan yleistahtoa. Robespierre ja Louis Antoine Léon de Saint-Just oikeuttivatkin vallankumouksen terrorikauden (1793–1794) Rousseaun ajatuksilla. Rousseau myös katsoi sensuuria tarvittavan, jottei kansa vieraantuisi yleistahdosta.

Robespierren ja Saint-Justin käsite kansan tahto (L’intérêt général) oli Rousseaun yleistahdon pohjalta toteutettu. Mielestään he vain ”karsivat pois turhan ja rappeutuneen” Rousseaun opin mukaisesti. Vallankumouksen väkivaltaistuminen tapahtui, kun jakobiiniklubit ympäri Ranskaa vaativat radikaalimpia uudistuksia vedoten Rousseauhun.^[5]

Benjamin Constant arvosteli vuonna 1819 kuuluisassa puheessaan ”On Ancient and Modern Liberty” Rousseauta ja etenkin hänen radikaaleja seuraajiaan kuten Abbé de Mablya kaiken alistamista yleistahdolle ja yksilönvapauksien alistamista yhteiskunnalliselle voimalle.

Monet liberalistit kuten Karl Popper ja J. L. Talmonin Totalitaarinen demokratia (1952) ovat arvostelleet Rousseauta totalitarismin puolustamisesta. Myös filosofi Hannah Arendt katsoi Rousseaun aatteen puolustavan totalitarismia ja johtaneen Ranskan vallankumouksen ylilyönteihin. Politiikan tutkija J. S. Moloy kirjoitti: ”1900-luku lisäsi kansallissosialismin ja stalinismin jakobinismin rinnalle luetteloon kauhuista, joista Rousseauta voidaan syyttää – – Rousseaun katsottiin puolustaneen juuri sellaista ihmismielen peukalointia, jota 1900-luvun puolivälin hallinnot yrittivät toteuttaa.” On kuitenkin kiistelty siitä, oliko Rousseaulla todellista vaikutusta näihin hallintoihin.

Rousseauta on laajalti pidetty vastavalistuksen liikkeellepanevana voimana,^[6] mutta muun muassa Isaiah Berlin piti häntä pikemminkin harhautuneena valistusfilosofina.

Arthur M. Melzerin mukaan Rousseau teki ensimmäiset merkittävät hyökkäykset valistusta vastaan, uskonnollisin vaikuttimin.^[7] Graeme Garrard on samoilla linjoilla kirjoissaan Rousseau’s Counter-Enlightenment (2003) ja Counter-Enlightenments (2006). Hänen mukaansa Ranskan vallankumous on hämärtänyt Rousseaun ja valistusajattelijoiden eroa. Valistusajattelijat asettivat järjen ja kirjoitetun lain etusijalle ja kyseenalaistivat uskomukset, kun taas Rousseau vetosi vaistoihin ja ”hyveen” mielivaltaan.^[8] Useimmat vastavalistuksen analysoijat ovatkin pitäneet Rousseauta vastavalistuksen liikkeellepanevana voimana.^[6]

 

Rousseaun merkittävimmät teokset ovat:

• Projet concernant de nouveaux signes pour la musique (”Suunnitelma uudeksi nuottikirjoitukseksi”, 1742)
• Dissertation sur la musique moderne (”Essee modernista musiikista”, 1743)
• Discours sur les sciences et les arts (”Tutkielma taiteista ja tieteistä”, 1750)
• Narcisse ou l’amant de lui-même (”Narkissos, eli itsensä ihailija”, komedia, 1752)
• Le Devin du village (”Kylän tietäjä”, ooppera, 1752)
• Discours sur l’origine et les fondements de l’inégalité parmi les hommes, 1754 (Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista, suom. Ville Keynäs 2000)
• Economie Politique (”Tutkielma poliittisesta taloudesta”, Encyclopédiessa 1755)
• Examen de deux principes avancés par M. Rameau (”Kahden M. Rameaun periaatteen tarkastelua”, 1754–1756)
• Jugement du Projet de paix perpétuelle de Monsieur l’Abbé de Saint-Pierre (1756, suom.)
• Lettres morales (”Moraalikirjeet”, 1757–1758)
• Lettre à d’Alembert sur les spectacles (”Kirje M. d’Alembertille teatterista”, 1758)
• Julie ou la nouvelle Héloïse (”Julie, eli uusi Heloise”, 1761)
• Émile ou de l’éducation, 1762 (Émile eli kasvatuksesta, suom. Jalmari Hahl 1905)
• Profession de foi du Vicaire savoyard, 1762 (”Savoijilaisen apulaispapin uskontunnustus” (teoksessa Émile, 1762))
• Du contrat social, 1762 (Yhteiskuntasopimuksesta, eli, Valtio-oikeuden johtavat aatteet, suom. J. V. Lehtonen 1997)
• ”Neljä kirjettä M. de Malesherbesille”, 1762
• Lettres de la montagne (”Kirjeitä kirjoitettuna vuorelta”, 1764)
• Essai sur l’origine des langues (”Essee kielten alkuperästä”, postuumi)
• Les Confessions (”Tunnustuksia”, 1770, julkaistu 1782) (osittain suom. Edwin Hagfors 1965)
• Projet de constitution pour la Corse (”Perustuslaillinen luonnos Korsikalle”, postuumi, todennäköisesti kirjoitettu 1765)
• ”Pohdintoja Puolan hallinnosta” (1772)
• Dictionnaire de musique (”Musiikin sanakirja”, aloitettu 1755, julkaistu 1767)
• Rêveries du promeneur solitaire (keskeneräinen, julkaistu 1782; Yksinäisen kulkijan mietteitä, suom. Erkki Salo 2010)
• Dialogues de Rousseau juge de Jean-Jacques (”Dialogeja: Rousseau, Jean-Jacquesin tuomari”, julkaistu 1782)

• Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista. ((Discours sur l’origine et les fondements de l’inégalite parmi les hommes, 1755.) Suomentanut Ville Keynäs) Tampere: Vastapaino, 2000. ISBN 951-768-074-0
• Émile eli kasvatuksesta. (Émile ou de l’éducation, 1762.) Suomentanut Jalmari Hahl (1905) Porvoo: WSOY, 1933.
• Yhteiskuntasopimuksesta, eli, Valtio-oikeuden johtavat aatteet. (Du contrat social ou principes du droit politique, 1762.) Suom. J. V. Lehtonen. 3. painos (1. painos 1918) Hämeenlinna: Karisto, 1997. ISBN 951-23-3770-3
• Tunnustuksia. Valikoima otteita. (Confessions, 1770.) Suomentanut Edwin Hagfors. 3. painos (1. painos 1938) Jyväskylä Helsinki: Gummerus, 1999. ISBN 951-20-5620-8
• Yksinäisen kulkijan mietteitä. ((Les rêveries du promeneur solitaire, 1776–1778, julkaistu 1782.) Suomentanut Erkki Salo) Tampere: Vastapaino, 2010. ISBN 978-951-768-320-3
• Kirjoituksia sodasta ja rauhasta. ((Extrait du projet de paix perpétuelle de M. l’Abbé de Saint-Pierre, 1761; Jugement sur le paix perpétuelle, 1756, julkaistu 1782; Que l’état de guerre naît de l’état social, 1756–1758; Fragments sur la guerre). Suomentanut Alex Aissaoui) Helsinki: Summa, 2010. ISBN 978-952-5418-29-3
• Itserakkaudesta (Discoursin loppuviite XV). Suomentanut Merja Kylmäkoski. Mukana suomentajan johdanto. Niin & näin 4/1995, s. 24.

• Robinson, Dave & Groves, Judy: Introducing Political Philosophy. Icon Books, 2003. ISBN 1-84046-450-X. (englanniksi)

• Schaeffer, Denise: Rousseau on Education, Freedom, and Judgement. University Park: The Pennsylvania State University Press, 2014. ISBN 978-0-271-06209-9 (englanniksi)
• Paalasmaa, Jarno: ”Lapsikeskeisen ja luonnonmukaisen kasvatuksen ideat”, Maailman parhaat kasvatusajatukset. Helsinki: Into, 2016. ISBN 978-952-264-669-9

 

Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Jean-Jacques Rousseau.

 

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Jean-Jacques Rousseau.

• Vapaasti ladattavia Jean-Jacques Rousseaun e-kirjoja Projekti Lönnrotilta sekä Project Gutenbergiltä (suomeksi)
• Jean-Jacques Rousseaun teoksia (Project Gutenberg) (englanniksi)

• Rousseau Association/Association Rousseau. Säätiö Rousseaun elämän ja teosten tutkimusta varten. (englanniksi, ranskaksi)
• Bertram, Christopher: Jean Jacques Rousseau The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
• Delaney, James J.: Jean-Jacques Rousseau The Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)
• Kemerling, Garth (toim.): Jean-Jacques Rousseau page. Philosophy Pages. (englanniksi)
• Kylmäkoski, Merja: Poimintoja Rousseaun elämästä ja tuotannosta. Niin & näin 4/1995, s. 25–26.
• Mäki, Markku: Rousseaun Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista. Niin & näin 3/2001, s. 9–11.
• Voltairen kirje Rousseaulle 30.8.1755. Niin & näin 3/2001, s. 12–13.
• Kylmäkoski, Merja: Itserakkaus ja itsensä rakastaminen Rousseaun teksteissä. Niin & näin 3/2001, s. 14–1 9.
• Lahtinen, Mikko: Jean-Jacques le optimiste – Eriarvoistavat pakot, tasavertaisuuden mahdollisuus Rousseaulla. Niin & näin 3/2001, s. 20–21.
• Liukkonen, Petri: Jean-Jacques Rousseau. Pegasos. (englanniksi)

 

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Jean-Jacques Rousseau