Jazz (albumi)

Jazz on tyylillisesti hajanainen albumi, jolla on hyvin erilaista musiikkia.^[13] Levyn arvostelleen Allmusic-sivuston Stephen Thomas Erlewinen mielestä Jazzia onkin verraten hankala arvostella kokonaisuutena hajanaisen tyylinsä vuoksi. Albumin merkitys koostuu yksittäisistä tyylillisesti sangen vaihtelevista kappaleista. Levylle on mahtunut muun muassa rockia pilke silmäkulmassa, varhaista diskoa, solisti Freddie Mercurylle ominaisia pianoballadeja,^[7] hard rockia, poppia^[14] sekä lähi-idän tunnelmaa. Brian Mayn kitaransoiton ansiosta Jazz on äänimaailmaltaan raskaampi albumi kuin edellislevy News of the World^[7] ja samalla yhtyeen ensimmäinen albumi, jolla käytettiin syntetisaattoria, tosin kyseessä ei ollut kosketinsoitinsyntetisaattori.^[15] Albumilla on myös tavallista enemmän akustisia raitoja.^[15] Levyn nimestä huolimatta albumilla ei ole kappaleita, joita voitaisiin luokitella tyylillisesti jazz-musiikiksi.^[10]

Jazz oli ensimmäinen Queen-albumi, joka äänitettiin Britannian ulkopuolella. Levytykset alkoivat heinäkuussa 1978 Mountain-studiossa Montreux’ssä Sveitsissä, ja päättyivät lokakuussa Super Bear -studiossa Nizzassa Ranskassa.^[12] Albumi oli samalla pienen tauon jälkeen viimeinen, jonka tuottamisessa oli mukana Roy Thomas Baker, joka oli osallistunut myös yhtyeen neljän ensimmäisen albumin tuottamiseen.^[15][16] Äänittäjinä toimivat Geoff Workman ja John Etchells.^[12]

»Ajattelimme, että olisi mukavaa yrittää uudestaan tuottajan kanssa, jota kunnioitimme (Roy Thomas Baker). Olimme löytäneet muutamia omia menetelmiä, kuten hänkin. [...] Ajattelimme, että yhteenpalaaminen toisi vähän uutta kamaa, ja se toimi aika hyvin.»
(Brian May, Queenin kitaristi.^[6])

Bakerin paluun on katsottu tuoneen yhtyeen jäsenten lauluntekoon lisää luovuutta. Edellisalbumi News of the World oli ollut eräänlainen paluu yhtyeen juurille, mutta Jazz merkitsi jälleen kokeilujen tielle siirtymistä ja tutkimusmatkaa musiikillisille sivuteille. Tuloksena oli materiaalia 13 kappaleen verran, mikä tekee Jazzista yhden Queenin pisimmistä albumeista. Yhtye myös osoitti jälleen, että kaikki sen jäsenet kykenevät lauluntekoon, sillä Freddie Mercuryn ja Brian Mayn lisäksi sekä basisti John Deacon että rumpali Roger Taylor kirjoittivat levylle kaksi kappaletta.^[12]

Albumin avauskappaleessa ”Mustapha”, josta lähes puolet on miksattu monofonisesti,^[15] on vaikutteita arabialaisesta musiikista. Alun intro parodioi moskeijan rukouskutsujien, muezzinien laulua.^[10] Myös osa laulusta on arabian kieltä.^[17] Kun Jazz ilmestyi, Creem-lehden kriitikko Mitchell Cohen epäili ”Mustaphaa” kaikkien aikojen oudoimmaksi aloituskappaleeksi.^[18] ”Fat Bottomed Girls” on Brian Mayn käsialaa, ja sen innoittajina ovat toimineet yhtyeiden perässä juoksevat bändärit ja tytöt.^[12] Kahdessa ensimmäisessä kertosäkeistössä May laulaa päävokaalit, Mercuryn laulaessa taustoja, joten periaatteessa ”Fat Bottomed Girls” on Mercuryn ja Mayn duetto.^[15] Kappale myös julkaistiin kahden A-puolen singlenä yhdessä ”Bicycle Race” -kappaleen kanssa,^[19] ja siitä tuli niin suosittu livenumero, että se soitettiin lähes jokaisessa konsertissa aina 1980-luvun alkuun asti.^[12]

”Jealousy” on Freddie Mercuryn akustinen, klassisvaikutteinen balladi,^[15] jossa Brian May imitoi sitarin ääntä akustisella kitaralla.^[12] Kappale kertoo nimensä mukaisesti mustasukkaisuuden aiheuttamasta tuskasta.^[12] Freddie Mercury sävelsi ”Bicycle Race” -kappaleen Tour de France -pyörilykilpailun innoittamana, joka kulki yhtyeen äänityspaikan Nizzan läpi.^[12] Kappaletta on kuvattu kaikkien aikojen progressiivisimmaksi kolmen minuutin hitiksi,^[15] ja se on samalla albumin todennäköisesti monimutkaisin kappale.^[12] Yhtyeen konserteissa faneilla oli tapana soittaa polkupyörän kelloja kappaleen aikana, ja usein esiintymisten aikoihin kellot myytiin loppuun paikallisista pyöräilyliikkeistä.^[19] ”If You Can’t Beat Them” on todennäköisesti basisti John Deaconin kirjoittamista kappaleista kaikkien aikojen raskain.^[12] Se on samalla yhtyeen harvoja kappaleita, jonka työstössä on käytetty vaiheistustekniikkaa (engl. tape-phasing). Toinen tällainen kappale on ”Killer Queen” albumilta Sheer Heart Attack (1974). Kappaleessa ”Let Me Entertain You” Mercury laulaa halustaan viihdyttää yleisöä.^[10] Se jäi Mercuryn viimeiseksi raskaaksi kappaleeksi pitkäksi aikaa, ja lopussa käytetään tuntemattomia taustalaulajia, joiden nimiä ei ole merkitty albumin tietoihin.^[15]

B-puolen aloittavassa ”Dead on Timessa” on kuultavissa ukkosen jyrinää. Tämä tallentui levylle Brian Mayn toimesta, joka nauhoitti rajuilmaa äänitysten aikana Montreux’ssä Sveitsissä.^[20] Tämän hard rockia^[14] edustavan kappaleen rumpuraitaa on pidetty Roger Taylorin kaikkien aikojen monimutkaisimpana.^[15] John Deaconin jazz-vaikutteista ”In Only Seven Daysia” on pidetty hyvin samantyyppisenä kuin edellisalbumi News of the Worldin kappaletta ”Spread Your Wings”.^[15] Kappaleen teksti kertoo lomaromanssista.^[12] Creem-lehti kuvasi Brian Mayn New Orleans -vaikutteista^[12] kappaletta ”Dreamer’s Ball” yliammutuksi blues-jazziksi.^[18]

Rumpali Roger Taylorin kirjoittamalla kappaleella ”Fun It” Queen teki ensimmäisen harppauksensa diskomusiikin pariin.^[7] Siinä on käytetty syntetisaattorirumpuja, joita ei kuitenkaan tule sekoittaa konerumpuihin.^[15] Laulusta vastaavat sekä Taylor että Freddie Mercury.^[12] Brian Mayn laulaman rockballadi ”Leaving Home Ain't Easyn” ”naisosuudet” ovat todellisuudessa Mayn nopeutettua laulua.^[6][14] ”Don’t Stop Me Now” on radioystävällinen raita, jonka on työstänyt yksin Freddie Mercury. Tyylillisesti se muistuttaa Mercuryn vanhemmista teoksista kappaleita ”Seaside Rendezvouz” ja ”Good Old-Fashioned Lover Boy”.^[15] Vaikka kappaleeseen kuuluisan kitarasoolon soittanut^[12] Brian May ei juurikaan pitänyt kappaleesta, julkaistiin se singlenä, jolloin se ylsi top 10:een Britanniassa.^[21] Jazzin päättää Roger Taylorin laulama ”More of That Jazz”, joka perustuu pitkälti itseääntoistavasta nauhaluuppauksesta. Erityisesti Taylor teki tämän tyyppisiä kappaleita myös tuleville albumeille The Game (1980) ja Hot Space (1982).^[15] Raidan lopussa kuullaan vielä lyhyitä pätkiä useammasta albumin kappaleesta.^[12]

Albumin kansikuva oli rumpali Roger Taylorin idea. Taylor näki vastaavan pyörteenmuotoisen kuvion Berliinin muurissa, ja hänen mielestään se oli sopiva uuden levyn kanteen muiden jäsenten ollessa samaa mieltä.^[15] Yhtye teki kannen konseptin ja lopullisesta luonnoksesta vastasi Cream-yhtiö.^[22] Kansi herätti ilmestyessään huomiota, sillä se erosi Queenin edellisten levyjen kansikuvista, eikä sillä tuntunut olevan mitään yhteyttä albumin nimeen.^[12]

Sisäkannessa olevan yhtyekuvan otti roudari Peter 'Ratty' Hince Montreux’n studioilla. Sisäpussin kuvan puolestaan otti Nizzan Super Bear -studioilla Chris Hopper. Mukana tuli myös suuri juliste alastomista, pyöräilevistä mallitytöistä.^[12]

 

Albumi julkaistiin ensimmäisen kerran 10. marraskuuta 1978 Britanniassa vinyylinä ja C-kasettina.^[4] Albumi nousi parhaimmillaan myyntilistan 2. sijalle 27 listaviikon aikana.^[8] Britannian ääniteteollisuus palkitsi albumin kultalevyllä levyn julkaisupäivänä 10. marraskuuta.^[23] Yhdysvalloissa albumi julkaistiin 14. marraskuuta 1978, jossa se 17 listaviikon aikana nousi 6. sijalle ja myi platinaa.^[1][24] Albumi oli myyntimenestys myös muualla maailmassa, ja esimerkiksi Portugalissa Jazz ylsi aina listaykköseksi asti.^[12] Hyvästä menestyksestä huolimatta albumi otettiin vastaan pettymyksenä^[5] ja esimerkiksi Rolling Stone -lehti arvosteli albumia ”fasistiseksi”.^[7]

Levyn painoksissa oli valtiokohtaisia eroja. Suurin osa albumeista oli niin sanottua gatefold-mallia, eli rakenteeltaan avattavakantisia mukanaan juliste alastomista naispyöräilijöistä. Turkissa albumi julkaistiin erilaisella kannella varustettuna nimellä Bicycle Race. Ranskan-painoksessa vinyylissä oli kuva pyöräilijöistä versiosta riippuen joko valkoisella tai mustalla pohjalla. Israelin-painoksessa oli puolestaan erilainen sisäkannen kuva sekä erilainen juliste. Lisäksi Taiwanin-julkaisussa kanteen oli painettu teksti ”Includes Bicycle Race and 4 page colour poster”.^[25]

Queen järjesti 31. lokakuuta 1978 albumin julkaisun kunniaksi juhlat New Orleansissa, joka tunnetaan jazz-musiikin kotina. Yhtyeen levy-yhtiöt oli kutsuttu tapahtumaan – yhteensä vieraita oli noin neljäsataa mukaan lukien lehdistöt Britanniasta, Etelä-Afrikasta, Japanista ja Yhdysvalloista. Juhla alkoi keskiyöllä jatkuen aamuun asti. Mukana oli alastomia naismutapainijoita, tulennielijöitä, kääpiöitä, jonglöörejä, taikureita, zulu- ja voodoo-tanssijoita, strippareita, erilaisia yhtyeitä sekä erityinen bändäri viihdyttämässä levy-yhtiöiden työntekijöitä. Juhlaa pidetäänkin yhtenä rockhistorian pahamaineisimmista.^[12][20]

”Fat Bottomed Girls” / ”Bicycle Race” -singlen mainoskampanjan yhteydessä yhtye vuokrasi Wimbledonin stadionin ja järjesti pyöräilykilpailun, johon osallistui 50 naista alasti. Tapahtuma päätyi myös ”Bicycle Racen” promovideolle. Lisäksi kyseisen singlen kannessa käytettiin alastoman naisen kuvaa, mikä nostatti erityisesti Pohjois-Amerikassa yhtyettä kohtaan syytöksiä seksismistä. Negatiivisen suhtautumisen vuoksi naiselle lisättiin singlen myöhemmissä painoksissa pikkuhousut.^[26] Lisäksi albumin mukana tullut juliste alastomista naispyöräilijöistä aiheutti kohua Yhdysvalloissa ja siellä levyä myytiin ilman julistetta. Julisteen sijaan albumin mukana sai lomakkeen, jolla julisteen saattoi halutessaan tilata.^[6][12] Kitaristi Brian Mayn mukaan yhtye menetti fanejaan kohun myötä.^[6]

”Bicycle Racen” alkuperäinen, alastomien naisten pyöräilyä ja yhtyeen vuoden 1976 Hyde Parkin konserttia sekaisin sisältävä promovideo julkaistiin vasta vuonna 2002, jolloin Greatest Video Hits 1 -DVD julkaistiin. Aikanaan esityskelvottoman videon sijasta esitettiin vaihtoehtoista videota.^[12]

Listasijoitukset muokkaa Valtio Korkein sijoitus Listaviikot Nousu listalle Lähde   Portugali 1. [12]   Iso-Britannia 2. 27 (Top 40) 25.11.1978 [8]   Alankomaat 4. [25]   Japani 5. 30 [12][25]   Länsi-Saksa 5. [12]   Yhdysvallat 6. 17 (Top 100) 1979 [1][9]   Ruotsi 6. 7 (Top 40) 1.12.1978 [27]   Norja 6. 11 (Top 20) viikko 48/1978 [28]   Ranska 7. 1978 [29]   Itävalta 8. 28 (Top 30) 15.12.1978 [30]   Suomi 15. 11 (Top 30) joulukuu 1978 [31]   Uusi-Seelanti 20. 5 (Top 30) 17.12.1978 [32]   Italia 36. 4 [25]

Palkinnot muokkaa Valtio Sertifikaatti Myönnetty Lähde   Yhdysvallat   platinalevy 28.11.1978 [24]   Iso-Britannia   kultalevy 10.11.1978 [23]

Kriitikoiden suhtautuminen albumiin oli levyn ilmestyessä yleisesti negatiivista. Myös levyn nimi ihmetytti, koska se ei sisältänyt varsinaista jazz-musiikkia.^[33] Rolling Stone -lehden arvostelu Jazzista julkaistiin 8. helmikuuta 1979. Arvostelun laatija Dave Marsh totesi albumin sisältävän Queenille tyypillisiä kliseitä tiukasta kitaroinnista, heavy metal -soundeista ja neliäänisestä stemmalaulusta lähtien. Marshin mielestä se, että yhtye on antanut levylleen nimeksi Jazz, ei ole kuitenkaan mikään yllätys, vaan osoitus sen jäsenten ylimielisyydestä ja siitä, että he luulevat olevansa mitä vain haluavat. Marsh totesi, että ainoa asia, jonka Queen tekee muita paremmin, on halveksunnan kerääminen. Myöskään kappaleet eivät saa tunnustusta, ja esimerkiksi avausraita ”Mustapha” on Marshin mielestä kömpelö uusintateos The Pajama Game -musikaalin laulusta ”Hernando’s Hideaway”.^[10] Marsh päättää arvostelun tylysti:

»Oikeastaan Queen saattaa olla ensimmäinen todellinen fasistinen rockyhtye. Koko asia mietityttää minua; miksi kukaan lankeaisi näihin nilkkeihin ja heidän saastaisiin ideoihinsa?»
(Dave Marsh, Rolling Stone -lehden kriitikko 8. helmikuuta 1979 ilmestyneessä arvostelussaan.^[10])

Billboard (1978) oli omassa kritiikissään maltillisempi ja totesi Queenin jatkavan musiikillisten rajojensa laajentamista, vaikkakin piti levyn nimeä petollisena. Lehden huomion kiinnitti myös levyn hajanaisuus ja lehden mielestä sille sisältyy myös ”ensimmäinen marokkolainen rock and roll -kappale”.^[33]

William Ruhlmann kommentoi levyä kirjassa The All-Music Guide to Rock (1995). Hänen mielestään Queen otti hyvistä myyntiluvuista huolimatta Jazzilla musiikillista takapakkia hyvän News of the World -albumin jälkeen, eikä pidä levyä Queenin ikimuistoisimpina teoksina. Ruhlmann kutsuu Jazzia askeleeksi uudelle suunnalle, jonka yhtye lopulta löysi seuraavalla albumillaan The Game.^[33]

Uusimmat arvostelut ja asenteet levystä ovat olleet positiivisia. Allmusic-sivuston Stephen Thomas Erlewine laskee Jazzin yhtyeen tasaisimpien albumien joukkoon. Hän toteaa albumilla olevan joukon erilaisia soundeja, ja kehuu Freddie Mercuryn laulutyöskentelyä vastustamattomaksi. Vaikka Erlewine myöntääkin albumin olevan paikoin liioiteltu, kuten diskokappaleen ”Fun It” kohdalla, antaa hän levylle arvosanaksi neljä tähteä viidestä.^[7] Samat pisteet antaa Sputnikmusicin Brendan Schroer, jonka arvostelu on julkaistu marraskuun 2010 lopulla. Schroer kiinnittää huomionsa siihen, että Jazzilla on paljon yhtyeen alkuaikojen proge-elementtejä. Hän kehuu erityisesti kappaleita ”Fat Bottomed Girls” sekä ”Jealous”, jonka hän nimeää yhdeksi Queenin kauneimmista balladeista. Lopuksi Schroer kuitenkin toteaa levyn todennäköisesti edelleen jakavan mielipiteet.^[17]

The Darkness -yhtyeen Justin Hawkins lukeutuu Jazzin puolustajiin – hän on nimennyt sen lempialbumikseen brittiläisistä levyistä.^[34]

Arvostelut

• Allmusic:      ^[7]
• Billboard: sävyltään varovan positiivinen^[33]
• Creem: sävyltään negatiivinen^[18]
• Rolling Stone: sävyltään negatiivinen^[10]
• Sputnikmusic:      ^[17]

 

Albumin 35 konsertin nimikkokiertue käynnistyi Dallasista 28. lokakuuta ja päättyi Inglewoodiin 20. joulukuuta. Yhtye esiintyi Yhdysvaltojen lisäksi myös muutaman kerran Kanadassa.^[36] Marraskuisessa konsertissa New Yorkin Madison Square Gardenissa yhtye toisti ”Bicycle Race” -videon tapahtumat, kun joukko vähäpukeisia naisia pyöräili lavalla.^[19][36]

Tammikuussa 1979 alkoi 44 konserttia kattava Live Killers -kiertue, joka käsitti Euroopan lisäksi lähes kaksikymmentä esiintymistä Japanissa. Erityisesti kappaleet ”Fat Bottomed Girls” ja ”Let Me Entertain You” nousivat livesuosikeiksi.^[12] Kiertue päättyi toukokuussa^[35] ja Euroopan-osuudelta koostettiin livealbumi Live Killers, joka ilmestyi kauppoihin kesäkuussa.^[37] Live Killers -kiertueen merkittävin ero Jazz-kiertueeseen oli siinä, että kappale ”Fat Bottomed Girls” oli pudotettu settilistasta ja sen tilalla soitettiin ”Don’t Stop Me Now”.^[35]

Vuoden 1978 lopulla Queen oli ilmoittanut haluavansa esiintyä Wimbledonin keskusstadionilla, mutta lupaa tähän ei kuitenkaan annettu.^[20]

Jazz-albumi julkaistiin CD-levynä ensimmäisen kerran vuonna 1986 ja uudelleen Yhdysvalloissa vuonna 1991 kahden uudelleensovitetun kappaleen kera. Albumi julkaistiin uudelleen CD-levynä Euroopassa ja Japanissa vuosina 1993–94 sekä uudelleen Japanissa vuonna 1998. Remasteroituna CD-levy julkaistiin Japanissa vuonna 2001 ja uudelleen vuonna 2004 Euroopassa ja Japanissa japaninkielisin kansin.^[4]

A-puoli

1. Mustapha – 3.01 (säv. Freddie Mercury)
2. Fat Bottomed Girls – 4.16 (säv. Brian May)
3. Jealousy – 3.13 (säv. Mercury)
4. Bicycle Race – 3.01 (säv. Mercury)
5. If You Can’t Beat Them – 4.15 (säv. John Deacon)
6. Let Me Entertain You – 3.01 (säv. Mercury)

B-puoli

7. Dead on Time – 3.23 (säv. May)
8. In Only Seven Days – 2.30 (säv. Deacon)
9. Dreamer’s Ball – 3.30 (säv. May)
10. Fun It – 3.29 (säv. Roger Taylor)
11. Leaving Home Ain’t Easy – 3.15 (säv. May)
12. Don’t Stop Me Now – 3.29 (säv. Mercury)
13. More of That Jazz – 4.16 (säv. Taylor)

14. Fat Bottomed Girls – 4.16 (1991 Remix, säv. May, sov. Brian Malouf)
15. Bicycle Race – 4.16 (1991 Remix, säv. Mercury, sov. Junior Vasquez)

^[4][3]

Jazzilta julkaistiin ensimmäisenä single ”Bicycle Race” / ”Fat Bottomed Girls”, joka laskettiin Britanniassa markkinoille 13. lokakuuta 1978, eli reilusti ennen itse albumia. Yhdysvalloissa julkaisu tapahtui saman kuun 24. päivä. Kyseessä oli yhtyeen järjestyksessään toinen kahden A-puolen single, ja se ylsi brittilistan sijalle 11 sekä useassa Manner-Euroopan valtiossa top 10:een. Single julkaistiin samalla kappalevalikoimalla ja erilaisilla kuvakansilla varustettuna useissa maissa. Kannet, joissa pyöräilevä alaston nainen on sensuroitu vaatekappaleilla, ovat keräilyharvinaisuuksia.^[12]

Toisen singlen, ”Don’t Stop Me Now'n”, julkaisu näki päivänvalon 26. tammikuuta 1979. Siitä tuli albumin suurin hitti sen yltäessä Britanniassa sijalle 9. Pohjois-Amerikassa B-puolena toimi ”More of That Jazz”, kun taas lähes kaikkialla muualla ”In Only Seven Days”.^[12]

27. huhtikuuta 1979 ilmestyi ”Jealousy”, joka julkaistiin Yhdysvalloissa, Kanadassa, Uudessa-Seelannissa ja Brasiliassa. B-puolella oli ”Fun It”.^[12]

”Mustapha” B-puolenaan ”Dead on Time” julkaistiin Euroopan-kiertueen aikana Länsi-Saksassa, Espanjassa ja Boliviassa. Kappaleesta ei kuvattu promovideota myynnin avittamiseen.^[12]

Single	Ilmestynyt	Lista- sijoitus	Kappaleet	Huomioitavaa	Lähde
”Bicycle Race” / ”Fat Bottomed Girls”	13.10.1978	11.   24.	1. Fat Bottomed Girls 2. Bicycle Race	Molemmat kappaleet A-puolia.	[11][38]
”Don’t Stop Me Now”	26.1.1979	9.   86.	1. Don’t Stop Me Now 2. In Only Seven Days		[11][38]
”Jealousy”	27.4.1979	–   –	1. Jealousy 2. Fun It	Julkaistu vain muutamassa valtiossa.	[11][12][38]
”Mustapha”	4 tai 5/1979	–   –	1. Mustapha 2. Dead on Time	Julkaistu vain Länsi-Saksassa, Espanjassa ja Boliviassa.	[11][38]

Muusikot

• Freddie Mercury – laulu, piano
• Brian May – kitara, laulu
• Roger Taylor – rummut, laulu
• John Deacon – bassokitara

Muut

• Tuotanto – Queen, Roy Thomas Baker
• Äänitys – Geoff Workman
• Masterointi – George Marino Sterling Sound -studiolla
• Kannen konsepti – Queen
• Kannen luonnos – Cream
• Valokuvaus – David Finch, Chris Hopper, Peter Hince

• Painokset: Jazz pcpki.com. Viitattu 31.1.2011. (englanniksi)

• Levyarvostelu Rolling Stone -lehdessä Dave Marsh, julkaistu 8. helmikuuta 1979 (englanniksi)
• Levyarvostelu Allmusic-sivustolla Steve Huey (englanniksi)
• Creem-lehden levyarvostelu Queen Archives -sivustolla (Arkistoitu – Internet Archive) Mitchell Cohen, julkaistu 1979 (englanniksi)