Jacquerie

28. maaliskuuta 1358, pyhän Sakramentin päivänä, leimahti Île-de-Francen alueella, eritoten Ponleroin (nykyisin Pronleroy) kunnassa kapinaliike, jota kutsuttiin jacquerieksi. Tämä kapina liittyi satavuotisen sodan vaikeisiin vuosiin ja samalla myös mustan surman leviämiseen Ranskassa. Kansakunnan ylväs aatelisto oli menettänyt arvostuksena Crédyn (1346) ja Poitiers’n (1356) taistelujen ja tappioiden johdosta. Samoihin aikoihin niin sanotut suuret komppaniat (grandes compagnies), ryöstelivät ja elivät maaseudun kustannuksella. Pariisissa Étienne Marcel ylläpiti laajaa agitaatiota tarpeellisten uudistusten puolesta.^[1]

Historioitsija Boris Porchenevin mukaan talonpoikaiskapinoiksi voidaan katsoa myös seuraavat kansannousut:

1. Vuosina 1520–1550 niin sanottu pitauds-kapina on tunnetuin aikakauden kapinoista. Se liittyi oleellisesti koko maan alueelle määrättyyn suolaveroon (gabelle).
2. Vuosina 1570–1590 katoliselle uskonnolle suosiollinen talonpoikaiskapina. Kapinaan liittyivät myös aateliset, jotka ottivat asian omakseen.
3. Vuosina 1590–1600 oli kuninkaan kannattajien kapina, niin sanottu croquantes-jacquerie.

• Ministeri Richelieun aikakaudella tapahtui lukuisia hyvinkin vakavia talonpoikien kapinoita.
• Ranska oli osallisena kolmekymmenvuotisessa sodassa ja sota nautti hyvin vähäistä kansansuosiota, sillä sen myötä verot olivat tuntuvasti kohonneet. Ranska soti hyvin katolista Espanjaa ja keisaria vastaan ja oli liitossa protestanttisten pohjoismaiden kanssa.
• Lisäksi kuninkaanvallan vahvistaminen ja vallan keskittäminen kyseenalaistettiin, kuten kardinaalinen veropolitiikkakin, joka oli seurausta erittäin vaikeasta taloudellisesta tilanteesta.
• Kapinat olivat erittäin vakava opposition ilmaus sekä sodille, että liian korkeille veroille. Tällöin havaittiin myös kansan suusta kuuluvana huuto: «Eläköön kuningas ilman suolaveroa».
• Verorasituksen epätasaisuus riippuen siitä miten ja kuka verot keräsi. Jos kerääjiä olivat kuninkaan paikalliset virkamiehet, rasitus oli huomattavasti kevyempi kuin jos kyseessä olivat kuninkaalliset sotajoukot, jolloin kerääminen oli nopeaa ja esimerkillistä.
• Nämä kapinat eivät tosiasiassa saattaneet valtiokoneiston toimintaa vaikeuksiin, sillä niillä ei ollut yhtenäistä ohjelmaa, mutta ne olivat kuitenkin vahva ilmaus kardinaali Richelieun vastaisesta oppositiopolitiikasta.
• Kaikkein ongelmallisimmat olivat niin sanotut croquant kapinat Lounais-Ranskassa, eritoten vuosina 1594–1595 sekä Normandiassa raivonnut paljasjalkaisten (Nu-Pided) kapina vuonna 1639.

Fronden aateliskapinan aikoihin vuosina 1648–1649 oli myös talonpoikien antimilitaristisia ja verotusta vastaan toimivia kapinointeja. Niissä vaadittiin myös paikallisen itsehallinnon ja siten myös desentralisaation toteutumista.

Talonpojat elivät 1600-luvulla lähes oman maansa tuottamalla ravinnolla, jonka lisäksi he saattoivat vaihtaa ja ostaa pienessä määrässä lähiympäristönsä tuotteita. He elivät yksinkertaista elämää. Jos tuli huono satovuoksi se oli maatalouden suuri onnettomuus, jos raekuurot piiskasivat sadon, tulvat tuhosivat sadon tai sato oli yleensä heikko, niin siitä seurasi ensinnä hintojen nousu ja sitten hyvin nopeasti nälänhätä.

Päinvastoin kuin yleensä oletetaan historiassa, niin todellisuudessa nämä onnettomuudet alkoivat varsin varhaisessa vaiheessa Ludvig XIV hallituskautta. Nälkä vallitsi Ranskassa jo vuonna 1662. Tällöin oli nähtävissä maaseudun ihmisten voimakasta liikehdintää kaupunkeihin, mistä he etsivät apua ja samalla täyttivät köyhäintalot. Myös muut onnettomuudet varjostivat talonpojan arkea; näitä olivat erilaiset epidemiat, jotka hyökkäsivät nälän heikentämien talonpoikien kimppuun ja yleisesti nälän syynä pidetään ruoan puutteen lisäksi raskaita veroja, suolavero (gabelle) sekä veroleimoilla varustetut paperiarkit ilmaantuivat kuin kohtalon oikusta.

Suurin osa näistä mellakoista ja kapinoista, joita koettiin eritoten Lounais-Ranskassa vuosina 1624–1670 olivat seurausta juuri näistä ongelmista ja erityisesti kiristyneestä verotuksesta. Nämä olivat maatyöläisiä, talonpoikia ja tilanvuokraajia, jotka nousivat muita vapaaehtoisemmin kapinoimaan. Nämä 1600-luvun kapinat eivät suinkaan olleet epätoivoisia kapinan yrityksiä.

Kapinoita oli useita ja ne tukahdutettiin usein kovin ottein.

• Vuonna 1662, oli kapina Boulonaissa, Ranskan pohjoisosassa, jonka seurauksena 3 000 kapinoitsijaa pidätettiin ja heistä 400 lähetettiin vangeiksi kaleerilaivoilla.
• Vuonna 1664, Colbert halusi uudelleen määrätä suolaveron jo aikaisemmin kapinoineille alueilla. Gasgognessa eräs Bernard d’Audijos -niminen seikkailija otti kapinan komentoonsa. Hän pystyi vastustamaan joukkoineen kahden vuoden ajan kuninkaallisen armeijan toimenpiteitä. Kun hänet vihdoin saatiin pidätetyksi, niin kuningas ei, hänen suuren kansansuosionsa tähden, uskaltanut rangaista häntä ankarasti, vaan armahtaa ja ylentää everstiksi.
• Yksi kaikkein vakavimmista kansannousuista oli vuonna 1670 Ranskan eteläosassa tapahtunut Vivarais’n jacquerie. Joku tuntemattomaksi jäänyt henkilö oli pitänyt liikkeelle mielettömän huhun: oltiin luomassa uutta veroa, joka olisi vielä hankalampi kuin aiemmat jo olemassa olevat verot. Tiedossa uuden veron määräämisestä ei ollut lainkaan perää, mutta liikehdintä vain lisääntyi Aubenasissa ja sen ympäristössä. Kapinalliset löysivät johtajakseen Antoine du Rouren. Ryöstelyä seurasivat tulipalot ja murhat. Johtajansa mukaan ”Rourois”-nimellä kutsut kapinalliset kukistettiin ja seurasi verinen vastaisku. Myös kapinan johtaja pidätettiin ja teloitettiin.
• Vuonna 1674 Hollannissa käytävä sota vaati uusia verorasituksia ja ne puolestaan aiheuttivat mellakoita Akvitaniassa. Kapinan rauhoittaminen tapahtui erityisen rajulla tavalla, Bordeaux ’n tuli muonittaa ja majoittaa yli kaksisataa tykkimiestä ja ratsumiestä omalla kustannuksellaan.
• Mansissa vuonna 1675 kaupunkitullien korottaminen sa aikaiseksi kapinan.
• Arvostus, jonka Ludvig XIV hankki Ranskalle, tuli taloudellisesti maalle kalliiksi. Hallituksella oli tarkoituksena täyttää valtion kassakirstu, kun julkaistiin vuoden 1673 asetus, joka saatettiin voimaan seuraavana vuonna. Asetus oli annettu aiemmin vuonna 1655, mutta sen täytäntöönpano ei ollut toteutunut. Asetus määräsi, että kaikkien tulevien oikeudelle esitettävien paperien tulisi olla varustettuja leimaveromerkillä, jotta ne otettaisiin oikeuden käsittelyyn ja rekisteröitäisiin. Asetus myös asetti uudelleen veron tupakalle ja tina-astioille, jotka Bretagne oli ostanut itselleen kahden miljoonan livren hinnalla. Toisaalta Ranskan ja Bretagnen yhdistymisessä oli sovittu, että kaikkiin uusiin veronkorotuksiin vaadittaisiin myös Bretagnen maapäivien hyväksyminen. Maapäivät vastustivat luonnollisesti uusia veronkorotuksia, mutta kuningas käytti kiertototietä tämän päätöksen mitätöimiseksi. Nämä verot aiheuttivat voimakasta tyytymättömyyttä eritoten Rennessä, Nantesissa ja Cornouaillesissa, ja vuonna 1675 puhkesi niin sanottu leimaverokapina eli punaisten myssyjen kapina. Neljäntoista seurakunnan talonpojat kävivät aseisiin ja heidän johtajanaan oli Sébastien Le Balp. Aatelisia pahoinpideltiin, linnoja poltettiin, kaupunkeja uhkailtiin sekä leimavero- ja tupakkakauppoja ryösteltiin. Kapinoivat talonpojat vaativat erityisen talonpoikaislainsäädännön aikaansaamista, tällainen oli tehty Notre-Dame de Tréminoussa, lähellä Pont-l'Abbéta Bretagnessa. Tässä ehdotuksessaan he vaativat lievennystä läänitysveroihin ja joskus jopa niiden täydellistä poistamista.

Talonpoikien kapinoinnit laantuivat vuoden 1680 jälkeen, ja viimeisin koettiin vuonna 1797. Tämä vuosisata koki siis kapinoinnin loppumisen, ja siihen oli useita syitä:

• Verot määritellään entistä ovelammin ja ne ovat usein pienempiä summiltaan ja epäsuoria.
• Uskonto ja valtio kietoutuvat toisiinsa hyvin voimakkaasti. Papit ovat tottelevaisempia ja talonpojat hylkäävät massakapinoinnit.
• Aikakausi eli 1700-luku oli maatalouden voimakkaan kasvun aikaa ja samalla nähtiin myös talonpoikien voimakkaan yksilöllisyyden kasvu.

Mutta kokonaan eivät talonpoikaiskapinat kuitenkaan kadonneet, vaan niitä tapahtui paljon pienemmässä mittakaavassa, ja ne kehittyivät koko ajan kohden alueellista läänityshallintoa suuntautuviksi.

Talonpoikaiskapinat alkoivat kuitenkin uudelleen vähän ennen Ranskan suurta vallankumousta niin sanotussa jauhosodassa noin vuonna 1775. Vallankumouksen aikana talonpojilla oli keskeinen rooli eritoten niin sanotun suuren pelon aikana.