J-rock

Ensimmäisiä kansainvälistä julkisuutta saaneita japanilaisia rockmuusikkoja oli bassokitaristi Tetsu Yamauchi, joka soitti 1970-luvulla suosituissa brittiläisissä yhtyeissä Free ja The Faces. 1980-luvulta lähtien japanilaisesta rock- ja metallimusiikista alkoi tulla kultti-ilmiö Yhdysvalloissa ja Euroopassa. 1990-luvun lopulta lähtien J-rockin suosio on kasvanut voimakkaasti Suomessakin. Monilla japanilaisilla yhtyeillä on nykyisin oma vakiintunut ihailijakuntansa kotimaansa ulkopuolella.

• Visual kei – J-rockin alalaji, joka korostaa visuaalisuutta jopa enemmän kuin musiikkia. Kappaleetkin on luotu mahdollisimman teatraalisiksi ohuilla bassoäänillä, voimakkailla kitaroilla ja valtavilla rumpukuvioilla. Laulutapa on moniskaalaista, ja suurin osa visual kei -laulajista onkin oppineita tenoreita ^lähde?, jotka käyttävät äänialaa hyödykseen kaikin mahdollisin tavoin. Eräs visual kein suuntaus on oshare kei.
• Angura & Eroguro – Synkkiä ja yhteiskuntakriittisiä tyylilajeja. Vaikutteita otetaan paljolti japanilaisesta kansanmusiikista. Erogurossa särö on tärkeä osa bassokitaran ääntä, jotta alavireiset kitarat ja kireäkalvoisten rumpujen punk- ja death metal -kompit saavat lisävoimaa. Angurassa saatetaan lisämelodioiden luomiseksi käyttää esimerkiksi perinteikästä koto-soitinta. Akustinen kitara on C-vireeltään olennainen osa sointupuolta.

• Luettelo J-rockin esittäjistä

 

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta J-rock.

• J-Music Ignited
• JaME:n kattavampi luettelo esittäjistä (Arkistoitu – Internet Archive)

• Josephine Yun: J-rock. Like, 2007. ISBN 978-952-01-0003-2