Isojoen kirkko

Isojoki kuului yhdessä Lapväärtin kanssa Närpiön suurseurakuntaan vuoteen 1594, jolloin muodostettiin Lapväärtin seurakunta. Isojoen asukkaat kokivat aikoinaan tarvetta omalle kirkolle, koska paikkakunnalta oli Lapväärtin kirkkoon pitkä matka eli yli kolme peninkulmaa.^[3][2] Pitäjässä oli 1700-luvun alkupuolella noin 200 asukasta. Nykyistä edellinen kirkko oli alun perin tarkoitus rakentaa Vanhaankylään ja sen jälkeen nykyisen kirkon paikalle eli Pökän mäkeen. Isojoen tuonaikainen mahtimies Luukas Svartti halusi pystyttää kirkon nykyiselle vanhalle hautausmaalle. Sovintoa ei tullut, jonka jälkeen Svartti lähti miehineen ja hevosineen metsään kaatamaan hirsiä kirkkorakennusta varten. Svartilla oli 15 hevosta. Hirret ajettiin Svartin talon läheisyyteen, johon alkoi vähitellen nousta rukoushuone. Svartti rakensi rukoushuoneen tasakertaan saakka yksin, jonka jälkeen muut tulivat apuun, kun huomasivat, että oli tosi kyseessä. Isojokisten lisäksi rukoushuonetta olivat rakentamassa Ikaalisten pastoraattiin eli kirkkoherrakuntaan kuuluvan Honkajoen asukkaat. Honkajokiset olivat saaneet tähän luvan. Rukoushuoneen sakaristolla oli pituutta 12 kyynärää, leveyttä 11 kyynärää ja korkeutta seitsemän kyynärää. Sakariston alle rakennettiin viinikellari ja itse sakaristossa pidettiin kirkolliskokoukset. Perimätiedon mukaan sakaristo oli myös lämmitettävä. Rukoushuone valmistui vuonna 1710 ja vuonna 1716 se vihittiin käyttöönsä, kun oli ensin saatu lupa sille.^[3] Vuosikymmenten ajan tätä rukoushuonetta nimitettiin sitten Luukkaan kirkoksi.^[2]

Rukoushuoneen valmistuttua Isojoen asukkaat pyrkivät vapautumaan emäkirkon eli Lapväärtin kirkon kustannuksiin osallistumisesta, vaikka useasti oli määrätty, että kappeliseurakuntienkin tuli osallistua näihin kustannuksiin. Tästä yritettiin kuitenkin monissa tapauksissa vapautua. Syksyn 1711 aikana nimismies Jonas Falck kertoi isojokisten kieltäytymisestä koskien Lapväärtin kirkon ja pappilan ylläpitoa. Isojoen asukkaat puolustautuivat, että heillä oli muitakin töitä ja, että he olivat varattomia. Eli he eivät ylläpitäneet emäkirkkoa sen vuoksi, että olisivat olleet vastahakoisia. Joidenkin vuosien kuluttua Lapväärttiin valmistui uusi pappila ja jumalanpalveluksen jälkeen rahvasta kehotettiin korjaamaan piispan tupaa, sillä piispantarkastus lähestyi. Eräs juopunut isojokinen kuitenkin sanoi mielipiteensä asiasta hieman säädyttömästi, minkä vuoksi nimismies haastoi hänet käräjille.^[3]

Lapväärtin kirkko oli isonvihan (1713–1721) jälkeen huonossa kunnossa ja papin palkkaukseen alettiin vaatia talonpojilta yhä suurempaa osuutta. Talonpojat maksoivat pappien palkat päivätöinä. Isojokisia lukuun ottamatta kaikki toteuttivat velvollisuutensa. Isojokiset olivatkin useasti käräjillä asian tiimoilta. Honkajoen asukkaiden ei tarvinnut osallistua näihin Lapväärtin seurakunnan päivätöihin, sillä he kuuluivat Ikaalisten pastoraattiin. Esimerkiksi vuoden 1734 syyskäräjillä 18 isojokista talonpoikaa oli vastaamassa pappilan päivätöiden laiminlyönnistä. Lapväärtin kirkkoherra kuitenkin antoi tekemättömät päivätyöt anteeksi vaatien ne ensi vuonna tehtäviksi. Kuitenkaan isojokisia ei seuraavanakaan vuonna päivätöissä näkynyt, jonka vuoksi kirkkoherra ilmoitti asiasta nyt maaherralle. Maaherra velvoitti nimismies Jonas Falckia vaatimaan isojokiset töihin, sillä laki näin velvoitti. Myös kirkkoherra haastoi isojokiset käräjille, mutta sielläkin isojokiset esiintyivät vain entistä määräilevämpinä. Isojokiset määrättiin sakon uhalla päivätöihinsä. Tätäkin päätöstä eräs talonpoika vielä arvosteli. Hän sai sakon. Tulevina vuosina sama meno jatkui, eikä isojokisia päivätöissä näkynyt. Siten myös käräjillä he olivat joka kerta.^[4]

Isojoen rukoushuoneeseen alettiin haluta isonvihan jälkeen omaa pappia, sillä siellä kävivät saarnaamassa ajoittain Lapväärtin ja ajoittain puolestaan Ikaalisten papit. Tästä isojokiset eivät pitäneet ja he kääntyivät Turun tuomiokapitulin puoleen, joka vuonna 1725 määräsi, että kummastakin seurakunnasta tulevat papit asuvat vuorollaan Isojoella. Vuonna 1731 Ruotsin kuningas vahvisti päätöksen, koska Suomi kuului noihin aikoihin Ruotsiin. Papit eivät saaneet haudata tai järjestellä muutenkaan Isojoen rukoushuoneen asioita. Vuonna 1725 selvisi, että Isojoen rukoushuoneen viereen oli haudattu papiston tietämättä yhteensä yhdeksän vainajaa. Tämän jälkeen alkoi jälleen käräjöinti ja isojokiset anoivat kirkonkokoukselta hautauslupaa sekä omaa seurakuntaa. Viranomaiset alkoivat vaatia isojokisilta ja Lapväärtin kirkkoherralta lisäselvitystä asiasta. Tammikuussa 1739 selvisi, ettei rukoushuoneen viereen vainajia haudanneita tuomittaisi. Ennen kuin päätös tuli, kieltäytyivät isojokiset osallistumasta Lapväärtin kirkon ja sen pappien rahamenoihin sekä kellotapulin rakentamiseen. Vuoden 1732 syyskäräjillä isojokiset muistuttivat Lapväärtin kirkkoherraa siitä, ettei hän pitänyt, kuin harvoin heille suomenkielisen jumalanpalveluksen. Lapväärtin seurakunnan papit saarnasivatkin Isojoen rukoushuoneessa vain muutaman kerran vuodessa.^[4]

Isojoki sai joidenkin asiakirjojen mukaan vuonna 1725 pitäjänapulaisen. Isojoella ei tyydytty myöskään vuorollaan paikkakunnalla asuviin pappeihin, minkä johdosta kuninkaalle lähetettiin anomus omasta, Isojoella asuvasta papista. 21. elokuuta 1732 päivätyssä kirjeessään kuningas hyväksyi anomuksen sillä ehdolla, että isojokiset maksavat oman pappinsa palkan lisäksi myös Lapväärtin kirkkoherran palkan. Isojoella tämä ehto hyväksyttiin, jonka jälkeen syntyi Isojoen kappeli. Vuonna 1733 Isojoen rukoushuone vihittiin kirkoksi. Vuonna 1792 alettiin valittaa kirkon ahtautta, vaikka kirkon pituus oli 42,5 kyynärää ja leveys 14 kyynärää. Näin ollen kirkko oli ainoastaan noin kymmenen metriä nykyistä kirkkoa lyhyempi. Kirkkoa oli vieläpä jatkettu vuoden 1763 aikana. Kirkossa oli yhdeksän kappaletta suurta ikkunaa, joista kuusi oli korkeudeltaan 3,5 kyynärää ja leveydeltään kaksi kyynärää. Pienimpien ikkunoiden korkeus oli 2,5 kyynärää ja leveys kaksi kyynärää. Kirkon seinillä oli korkeutta kahdeksan kyynärää. Kirkon länsiosassa sijaitsivat lehterit naisille ja miehille. Molemmille oli 12 penkkiä. Ikkunanpuitteet, lehterinrinta, saarnastuoli ja alttarikehys olivat väriltään vaaleansinisiä. Saarnastuolin listat olivat lisäksi kullatut. Alttarin ympäristöä lukuun ottamatta muu kirkko oli maalaamaton. Alttaritauluna oli 4,5 kyynärää korkea ja kolme kyynärää leveä Jeesusta ristillä esittävä teos. Kirkkoon tuli vähitellen valonpitimiä ja pääasiassa nykyisen kirkkorakennuksen kynttilänjalat, lampetit ja kruunut olivat jo vanhassa kirkossa.^[5]

Tämä artikkeli tai osio on keskeneräinen. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla sivua. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

1820-luvulla kirkon havaittiin rapistuvan. Vuonna 1826 useiden kokousten jälkeen päätettiin rakentaa Isojoelle uusi kirkko. Rakentaminen alkoi vuonna 1829 Carl Ludvig Engeliltä tilattujen piirustusten pohjalta. Erik Kuorikoski toimi rakennusmestarina. Jokaisen seurakunnan jäsenen, aivan sairaita, vanhoja ja köyhiä lukuun ottamatta, oli osallistuttava rakennustöihin varojensa mukaisesti. Uusi kirkko valmistui vuonna 1833. Vuonna 1855 Isojoki erotettiin Lapväärtistä omaksi seurakunnakseen.^[2]

• Pihlaja, Mirjam: Isojoen pitäjän kirja. Isojoki: Isojoen kunta, 1984. ISBN 951-99564-9-2

• Isojoen kirkko (rakennusperintörekisteri) Kulttuuriympäristön palveluikkuna kyppi.fi. Museovirasto.
• Kirkko Isojoen seurakunnan sivuilla