Ilja Glazunov

Glazunov menestyi Nuorten taiteilijoiden kilpailussa Prahassa vuonna 1956 ja seuraavana vuonna oli hänen ensimmäinen yksityisnäyttelynsä Moskovassa.^[2] 1960-luvulla hän matkusti Italiaan ensimmäistä kertaa maalaamaan kuuluisten näyttelijöiden muotokuvia. Hän maalasi muun muassa Gina Lollobrigidan ja Anita Ekbergin muotokuvat. Hän teki myös useiden poliitikkojen, kuten Indira Gandhin, Leonid Brežnevin, Juri Lužkovin ja Andrei Gromykon, muotokuvat. Vuonna 1978 Glazunov alkoi opettaa Moskovan taideyliopistossa. Vuonna 1987 hän perusti Venäjän maalaustaiteen, kuvanveiston ja arkkitehtuurin akatemian, jonka niminen taidelaitos oli suljettu 1917. Hänen lapsistaan Ivanista ja Verasta tuli molemmista taiteilijoita.

Neuvostoliiton kommunistisen puolueen politybyroon jäsen ja puolueen pääideologi Mihail Suslov (1902–1982) kehitti uransa loppuvaiheessa läheiset suhteet Glazunoviin.^[3][4] Samalla Glazunovia pidettiin myös venäläisnationalistisen, äärioikeistolaisen ja antisemiittisen Pamjat-liikkeen johtavana henkilönä jo 1970-luvun lopusta.^[5][6] Hän vastusti demokratiaa ja kannatti monarkian ja sääty-yhteiskunnan palauttamista Venäjälle.^[7] Ilja Glazunov oli Vladimir Putinin virallinen edustaja vuoden 2012 presidentinvaaleissa.^[2]

Glazunov toimi Moskovan Kristus Vapahtajan katedraalin jälleenrakentamisen (1990–2000) puolesta.^[8]

Kanavassa julkaistun artikkelin mukaan Glazunovin kerrotaan olleen neuvostovallan loppuvaiheissa elintärkeä venäläiskansallisille toisinajattelijoille. Moskva-kirjallisuuslehden päätoimittaja Leonid Borodin kuvaa muistelmissaan aikaa 1970- ja 1980 -lukujen vaihteessa ja kertoo, että koko pieni toisinajattelijoiden "venäläinen puolue" eli Glazunovin kustannuksella. Glazunov hankki Borodinin mukaan heille esimerkiksi vaatteita, kirjoituskoneita, laitonta länsimaissa julkaistua venäjänkielistä kirjallisuutta ja tupakansytyttimiä.^[9] Toisaalta erään aikalaistodistajan mukaan Glazunov oli virallisesti sanktioitu "neuvostotaiteilija", joka piti itseään "toisinajattelijana", mutta jota kritisoitiin Neuvostoliitossa epävirallisten toisinajattelijataiteilijoiden taholta.^[10] Moskovassa opiskellut Jukka Mallinen kertoo moskovalaisten ystäviensä väittäneen jo 1970-luvulla Ilja Glazunovin olleen KGB:n kenraali tai jopa KGB:n akatemian taideosaston dekaani. Mallisen mukaan hän on kaikkiaan ollut tärkeä lenkki kommunistisen diktatuurin muuntamisessa sekurokratiaksi”.^[11]

Länteen loikannut taidemaalari Olga Carlisle luonnehti Glazunovin toimintaa Neuvostoliitossa vuonna 1978:

”Tuhannet seisovat jonossa nähdäkseen hänen maalauksiaan venäläisistä pyhimyksistä ja kansallissankareista. Hänen sanotaan olevan venäläinen patriootti, joka uskoo että Neuvostovallan jatkuttua 60 vuotta venäläiset ovat kaikkein huono-osaisimpia Neuvostoliiton yli sadasta kansallisuudesta. Moskovassa Glazunovia pidetään yleisesti antisemiittinä ja KGB:n virkailijana."^[12]

Puhuessaan Maailman VII venäläisessä kansallisneuvostossa 2003 Glazunov väitti, että yli 25 miljoonaa venäläistä on toisen luokan kansalaisen asemassa itsenäistyneissä entisissä neuvostotasavalloissa ja että venäläisten ei sallita puhua venäjää Latviassa, Liettuassa ja Virossa. Hän vaati muun muassa kuolemanrangaistuksen käyttöönottoa Venäjällä. Hän painotti puheessaan, että venäläiset voivat oppia amerikkalaisilta sen, että kansalliset edut tulevat ensin.^[13][4]

 

Uransa aikana Glazunov sai merkittäviä palkintoja ja tunnustusta työstään. Hän oli Neuvostoliiton Kansantaiteilija ja hänelle myönnettiin Venäjän Federaation Isänmaan neljännen, kolmannen, toisen ja ensimmäisen asteen kunniamerkit.^[14] 75-vuotispäivänään 2005 hän sai onnittelusähkeen presidentti Vladimir Putinilta, joka kiitteli taiteilijaa tämän eeppisten maalausten isänmaallisuudesta, suurenmoisesta luovuudesta ja ammatillisesta taidokkuudesta.^[15]

Vuonna 2004 avattiin hänen museonsa Moskovassa Puškin-museota vastapäätä.

Vuonna 2009 pääministeri Putin ilmoitti Venäjän hallituksen päätöksen nimetä uudelleen Venäjän maalaustaiteen, kuvanveiston ja arkkitehtuurin akatemia Ilja Glazunovin venäläiseksi maalaustaiteen, kuvanveiston ja arkkitehtuurin akatemiaksi. Samassa yhteydessä Putin kiitti Glazunovia hänen palveluksistaan maalleen ja totesi: ”Isänmaamme historia ja kansan luonteenpiirteiden kuvaus nivoutuvat kätevästi yhteen töissänne.”^[16]

Venäjän ortodoksisen kirkon synodi nimitti Ilja Glazunovin 2010 Patriarkan kulttuuritoimikunnan jäseneksi.^[17]

Glazunovista tuli 1970-luvulla suomalaisten seurapiirien lemmikki ja julkisuuden henkilöiden muotokuvamaalari.^[18] Jo 1950-luvun lopulla hän oli tutustunut Moskovassa lähetystöneuvoksena toimineeseen Jaakko Hallamaan ja tämän puolisoon Anita Hallamaan sekä maalannut muotokuvan Anita Hallamasta vuonna 1958.^[19]

Glazunov tuli tunnetuksi Suomessa presidentti Urho Kekkosen muotokuvan maalaajana vuonna 1973. Sijoituspaikkaa muotokuvalle etsittiin ja se ripustettiin lopulta Finlandia-taloon presidentin aition lämpiöön.^[18]

Kekkosen muotokuvan laadusta kiisteltiin. Myöhemmin on paljastunut, että presidentin muotokuvan aloite tuli Jaana-lehden taholta, joka maksoi muotokuvan mainostarkoituksiaan varten. Muotokuvan tilasi Paasikivi-seura.^[20] Muotokuva herätti huomiota myös siksi että taiteilija muutti maalausta olennaisesti sen julkaisun jälkeen. Helsingin Sanomien julkaisemassa kuvassa maalauksesta Kekkonen kuvattiin synkässä työhuoneessa, taustalla koulumainen Suomen kartta. Lopullisessa versiossa kartta oli hävinnyt ja Kekkonen kuvattiin ikkunan edessä talvimaisemaa vasten,^[18] jossa väriläiskänä oli punatulkku.

Ilja Glazunovin agenttina toiminut ja hänen teoksiaan Suomeen välittänyt Yleisradion Moskovan-kirjeenvaihtaja Juhani Lindström joutui tammikuussa 1975 jättämään työnsä ikoni- ja taidesalakuljetussyytösten vuoksi. Lindströmin vuonna 1974 tekemä ohjelma ”Ilja Glazunov – venäläinen taiteilija” hyllytettiin eikä sitä ole koskaan myöhemminkään esitetty.^[21][18]

Glazunov maalasi 1980-luvun alkupuolella muotokuvan myös valtioneuvos Johannes Virolaisesta. Tämäkin teos herätti melkoista huomiota ja sen tilasi ja maksoi (20 000 dollaria) Osuuspankkien Keskuspankki, jonka hallintoneuvoston puheenjohtajana Virolainen toimi.^[22][23] Virolainen kertoi muistelmissaan, että Glazunov aloitti muotokuvan maalaamisen vuoden 1981 alussa Helsingissä ja jatkoi sitä kotonaan Moskovassa. Glazunov viimeisteli muotokuvan palattuaan Helsinkiin keväällä 1982 ja muotokuva on valmistumisestaan lähtien ollut Virolaisen kotona Lohjan Vironperällä.^[22] Virolaisen muotokuvan julkistamisen jälkeen paljastui, että Glazunov oli kätkenyt muotokuvan öljyväriluonnoksen alle 11–14 muuta pingotettua maalaustaan ja salakuljetti ne luovutettavaksi Glazunovin tuntemalle järvenpääläiselle taidekauppias Pauli Hyppöselle. Keskusrikospoliisi pidätti kauppiaan kuulusteluihin noin viikko taulujen näyttävän maahantulon jälkeen ja etsintäkuulutti Glazunovinkin. Myös Johannes Virolainen joutui tässä yhteydessä kuulusteltavaksi. Välittäjä tuomittiin vankeuteen, eikä taidekauppias Pekka Hyvärisen mukaan Glazunov ollut käynyt Suomessa vuoteen 2010 mennessä sitten vuoden 1982. Poistuessaan näyttelynsä avajaisviikolla Suomesta Glazunovilla oli Hyvärisen kuuleman mukaan Finnairin koneessa ylipainoa 1 560 kiloa. Tulliselvityksiä ei tehty, koska rahti kulki Neuvostoliiton suurlähetystön kautta.^[23][22] Väärennös- ja salakuljetussyytteistä pahastunut Glazunov vakuutti vielä vuonna 1993, ettei hän palaisi Suomeen ennen kuin syytöksiä pyydettäisiin häneltä anteeksi.^[18]

Kolmas Glazunovin julkisuutta saanut muotokuva Suomessa oli Marimekon tilaama Armi Ratian muotokuva vuodelta 1973.

 

Helsingin Taidehallissa oli tammikuussa 1975 Glazunovin teoksia esittelevä näyttely. ^[24][25] Myöhemmin Glazunov piti useita muitakin näyttelyitä eri puolilla Suomea.

Ilja Glazunovin laajin näyttely Suomessa järjestettiin vuodenvaihteessa 1980–1981 Neuvostoliiton kulttuuriministeriön ja Helsingin Taidetalo Oy:n yhteistyönä Helsingissä. Neuvostoliitosta asetettiin näytteille 167 teosta.^[23]

Ilja Glazunov -aiheinen taidenäyttely oli Kiasmassa kesällä 2010. Siinä oli esillä noin 30 Glazunovin tekemää muotokuvaa suomalaisista yksityiskokoelmista, pääosin 1970-luvulta. Kiasman mukaan näyttely kertoi yhden ilmiön valossa siitä julkisesta keskustelusta, jota aika ajoin käydään kuvataiteesta, taiteilijan persoonan tai yhden ”kohuteoksen” synnyttämän mediakiinnostuksen kautta. Näyttelyn kuratoi silloin Svenska kulturfondenin johtajana ja aiemmin Kiasman johtajana toiminut Berndt Arell. Näyttely oli esillä syksyllä 2010 Vaasassa Kuntsin modernin taiteen museossa. ^[26] Glazunov ei ollut läsnä näyttelynsä avajaisissa Kiasmassa.

Glazunov kuoli sydänkohtaukseen 9. heinäkuuta 2017 Moskovassa ^[27]. Hänet haudattiin Moskovassa sijaitsevalle Novodevitšin hautausmaalle 11. heinäkuuta 2017.^[28]

• Loueniva, Eija: Ilja Glazunov pysyy tyylilleen uskollisena Turun Sanomat. 2.11.2005. Viitattu 3.4.2008.

• Ilja Glazunov. (Näyttelyluettelo) Helsinki: Helsingin Taidehalli, 1975.
• Ilja Glazunov. (Näyttelyluettelo) Helsinki: Helsingin taidetalo, 1980.
• Vanhala, Jari-Pekka (toim.): Ilja Glazunov ja Suomi. (Näyttelyluettelo) NYKY, 2010. ISBN 978-951-53-3272-1 (suomeksi) (ruotsiksi)

• Konttinen, Riitta: Venäjä Ilja Glazunovin taiteessa. Espoo: Weilin+Göös, 1980. ISBN 951-35-1651-2
• Novikov, Valentin: Ilja Glazunov. Leningrad: Aurora, 1992. ISBN 5-7300-0201-7
• Laitinen, Aarno: Narrigalleria. Jyväskylä: Gummerus, 1985. ISBN 951-20-2697-X

• Ilja Glazunov 21.5.2010–29.8.2010 Kiasmassa.
• Ilja Glazunovin kotisivut. (englanniksi) (venäjäksi)