Giulio Andreotti

Giulio Andreotti syntyi Roomassa vuonna 1919. Giulion ollessa kaksivuotias hänen isänsä kuoli, ja perhe joutui tulemaan toimeen äidin pienellä leskeneläkkeellä.^[6] Vaikka hän tuli vaatimattomista oloista, hän pääsi opiskelemaan lakitiedettä yliopistoon Roomassa.^[7] Andreotti erikoistui kanoniseen oikeuteen ja valmistui 1941.^[8] Hän liittyi jo opiskeluaikana Italian katolisten opiskelijoiden liittoon, ja hänet valittiin sen puheenjohtajaksi vuonna 1942.^[6] Andreotti johti liittoa vuoteen 1945 ja toimitti sen viikoittaista lehteä.^[7]

Andreotti tapasi 1942 tehdessään tutkimustyötä Vatikaanissa kirjastonhoitajana toimineen Alcide De Gasperin, joka toivoi pystyvänsä herättämään henkiin kristillisdemokraattisen puolueen.^[7] De Gasperi rekrytoi Andreottin auttamaan perustamaan puoluetta, ja De Gasperista tuli Andreottin poliittinen oppi-isä.^[8] Andreotti valittiin vuonna 1946 perustuslakia säätävään kokoukseen ja oli näin luomassa uutta fasistisen ajan jälkeistä Italian perustuslakia. Uuden tasavallan ensimmäiset parlamenttivaalit pidettiin 1948, ja Andreotti valittiin niissä edustajainhuoneeseen.^[9]

De Gasperi nimitti Andreottin apulaisministeriksi. Hän piti tehtävänsä myös sen jälkeen, kun Giuseppe Pella oli korvannut De Gasperin pääministerinä. Andreotti toimi apulaisministerinä seitsemän vuoden ajan.^[9] Yksi hänen tehtävistään tuona aikana oli Italian elokuva-alan organisointi. Tuotanto siirtyi enemmän valtion vastuulle, minkä ansiosta Italia nousi vuonna 1954 Yhdysvaltain jälkeen toiseksi suurimmaksi elokuvien tuottajaksi. Andreotti hyökkäsi myös tuolloin vallinnuta neorealistista liikettä kohtaan.^[6]

Andreottista tuli 1954 ensimmäisen Amintore Fanfanin hallituksen sisäministeri. Vuosina 1955–1958 hän toimi valtiovarainministerinä ja vuosina 1959–1966 sisäministerinä, vaikka tuona aikana pääministerin paikalla kävi viisi poliitikkoa. Andreotti kuului 1960-luvun alussa puolueensa oikeistosiipeen ja pyrki estämään keskusta-vasemmistolaisen koalition muodostumisen. Hän siirsi kuitenkin lopulta tukensa Fanfanin ja Aldo Moron ajamalle koalitiolle. Andreotti teki päätöksensä varmistuttuaan sekä Yhdysvaltain että Vatikaanin tuesta. Hän oli puolustusministerinä merkittävässä yhteydessä Yhdysvaltoihin ja tunsi hyvin tulevan paavin Paavali VI:n. Sisäministerikautensa jälkeen hän toimi 1966–1968 teollisuusministerinä.^[6]

 

Andreotti oli hallituksen ulkopuolella vuosina 1968–1972. Italian hallitus kaatui 1972, kun sosialistinen puolue oli vetänyt tukensa siltä. Ilman sosialisteja oli vaikea saada tasapainoista hallitusta. Andreottista tuli ensimmäisen kerran pääministeri vuonna 1972, mutta hänen johtamansa heikko keskusta-oikeistolainen koalitio oli vallassa vain seuraavaan vuoteen.^[6]

Kommunistinen puolue sai vaalivoitot sekä vuonna 1975 että 1976 ja ehdotti kristillisdemokraattien kanssa ”historiallista kompromissia”. De facto -puoluejohtaja Aldo Moro piti sopimusta kommunistien kanssa välttämättömänä, mutta liiton toimeenpanemisessa piti edetä varovasti. Onnistuakseen hallituksen piti pystyä tyynnyttelemään Yhdysvaltoja, Vatikaania, Euroopan yhteisöä ja Italian talouselämää. Andreotti valittiinkin pääministeriksi, jona toimi tällä kertaa vuodesta 1976 vuoteen 1979. Marxilais-leninistisen Punaisten prikaatien aiheuttama poliittinen kriisi kaatoi kuitenkin puolueiden yhteistyön. Ryhmittymä kaappasi ja murhasi 1978 Aldo Moron.^[6] Terroristit vaativat oikeudessa olleiden johtajiensa vapauttamista, mutta Andreotti kieltäytyi neuvottelemasta heidän kanssaan, vaikka Andreottin vanhimpiin yhteistyökumppaneihin kuulunut Moro pyysi kirjeessään vapauttamaan vangit. Muutamia viikkoja myöhemmin Moron ruumis löytyi läheltä kristillisdemokraattien päämajaa. Andreottin kriitikot olivat sitä mieltä, että hän kieltäytyi lähinnä poliittisista syistä.^[7]

Andreotti oli vuosina 1979–1983 hallituksen ulkopuolella. Hän muodosti tuolloin liiton antikommunistisen sosialistin Bettino Craxin ja kristillisdemokraattien ja kommunistien välistä liittoa vastustaneiden kristillisdemokraattien kanssa. Craxista tuli pääministeri 1983 ja Andreottista ulkoministeri.^[6] Ulkoministerikaudellaan Andreotti pyrki vahvistamaan siteitään Yhdysvaltoihin ja vaikuttamaan Euroopan yhteisön vahvistamiseen ja integraatioon. Andreotti oli ulkoministerinä heinäkuulle 1989, jolloin hänestä tuli jälleen pääministeri. Hänet valittiin uudestaan pääministeriksi huhtikuussa 1991, vaikka kristillisdemokraatit kärsivät vaalitappion. Andreotti oli pääministerinä kesäkuulle 1992.^[10] Andreottin kiinnostus Italian sisäisiin asioihin väheni koko ajan, ja hän oli myös vaikuttamassa vuonna 1992 Maastrichtin sopimuksen syntymiseen.^[6]

Vuodesta 1946 Italiaa hallinneet kristillisdemokraatit menettivät valtansa vuonna 1992 alkaneissa korruptiotutkimuksissa, niin sanotussa tangentopolissa. Andreotti näytti selviävän niistä, mutta pian alkoi tulla epäilyjä Andreottin mafiayhteyksistä. Maaliskuussa 1992 Andreottin linkkinä mafiaan pidetty Salvatore Lima murhattiin Sisiliassa. Myöhemmin mafian ilmiantaja Tommaso Buscetta kertoi, että Andreotti olisi vaihtanut mafiajohtaja Salvatore Riinan kanssa rituaalisuudelman.^[6]

Parlamentti poisti 1993 Andreottin syytesuojan, ja häntä syytettiin Palermossa 1995 yhteyksistään mafiaan ja 1996 Perugiassa toimittaja Carmine Pecorellin murhasta.^[7] Palermolainen tuomioistuin totesi tutkimusten jälkeen, että Andreottilla oli ollut yhteyksiä mafiaan, mutta yhteydet olivat päättyneet vuonna 1980 eikä häntä enää voitu siksi asettaa syytteeseen. Andreottin mafiayhteydet eivät tulleet kenellekään yllätyksenä, mutta hänen viimeinen hallituksensa oli kuitenkin ollut toisen maailmansodan jälkeisen Italian mafiavastaisin. Osittain tämä oli vuonna 1992 murhattujen tuomareiden Giovanni Falconen ja Paolo Borsellinon ansiota, mutta Andreotti itsekin toimi toistuvasti mafiaa vastaan. Andreotti vapautettiin 1999 syytteistä myös Pecorellin murhaan. Pecorelli oli pienen Osservatore Politico -aikakauslehden päätoimittaja, jonka on väitetty saaneen todisteita ”salaisen palvelun” ja Andreottin osuudesta Aldo Moron murhaan, mitä väitettä ei ole koskaan voitu näyttää toteen.^[6] Vetoomustuomioistuin kumosi vapauttavan tuomion 2002 ja tuomitsi Andreottin 24 vuodeksi vankeuteen. Seuraavana vuonna hänet kuitenkin vapautettiin korkeimmassa oikeudessa.^[11]

Andreottin poliittista uraa ja erityisesti 1990-luvun alun oikeudenkäyntejä ja kuulusteluja käsitteli myös Paolo Sorrentinon ohjaama elokuva Il Divo – Giulio Andreottin merkillinen elämä (Il Divo). Elokuva voitti Cannesin elokuvajuhlilla 2008 tuomariston palkinnon.^[7][6]

Andreottin vaimo oli Livia, jonka kanssa hän meni naimisiin 1945. He saivat kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. Andreottit elivät melko vaatimattomasti, eikä Andreotti pyrkinyt urallaan luomaan itselleen varallisuutta tai edistämään lähimpien sukulaistensa ansioita. Andreottilla oli pieni epämuodostuma selkärangassa, minkä vuoksi hän käveli hieman kumarassa. Hänet esitettiinkin usein pilakuvissa ilkeänä, kyttyräselkäisenä kääpiönä, vaikka hän oli todellisuudessa melko pitkä.^[6]

• Belloni, Frank: ”Giulio Andreotti”. Wilsford, David (toim.): Political Leaders of Contemporary Western Europe: A Biographical Dictionary. Greenwood Publishing Group, 1995. ISBN 0-313-28623-X Google-kirjat (viitattu 7.5.2013).
• Sassoon, Donald: Giulio Andreotti obituary The Guardian. 6.5.2003. Guardian News and Media Limited. Viitattu 7.5.2013. (englanniksi)
• Tagliabue, John: Giulio Andreotti, Premier of Italy 7 Times, Dies at 94 NYTimes.com. 6.5.2003. The New York Times Company. Viitattu 7.5.2013. (englanniksi)