Georg Elfvengren

Georg Elfvengrenin isä oli suomalainen Venäjän armeijan eversti Uno-Eugen Elfvengren, joka toimi Porin sotilaskomissaarina vuosina 1903–1905 ja Turun ja Porin sotilaspiirin päällikkönä vuosina 1905–1908. Elfvengren opiskeli vuosina 1900–1906 merikadettikoulussa ja keisarillisessa Aleksanterin kadettikoulussa, jossa hänellä oli vaikeuksia heikon venäjän kielen taitonsa vuoksi. Hän pääsi 15. elokuuta 1908 Nikolain ratsuväenkouluun, josta hän valmistui 6. elokuuta 1911. Vuosina 1911–1913 Georg Elfvengren toimi kornettina henkikaartin kyrassieerirykmentissä, jonka tukikohta oli ollut Hatsinassa Pietarin lähellä.

Ensimmäisessä maailmansodassa Georg Elfvengren taisteli menestyksellä suorittaen tiedustelutoimintaa vihollisen selustassa. Hänet palkittiin Pyhän Yrjön ritarikunnan neljännen luokan ristillä. Haavoituttuaan hänet siirrettiin Tsarskoje Selon sotilassairaalaan. Grigori Rasputinin murhan jälkeen hän joutui tutkintavankeuteen lähinnä siksi, että oli Feliks Jusupovin ja valtakunnan duuman edustajan Vladimir Puriškevitšin tuttava ja häntä epäiltiin keisarinna Alexandran ja Anna Vyrubovan murhan suunnittelusta.^[2] Hänet vapautettiin helmikuun vallankumouksen jälkeen maaliskuussa 1917.

Venäjän väliaikaisen hallituksen ja Kerenskin hallinnon aikana vuonna 1917 Elfvengrenistä tuli Yrjön ristin ritarien liiton varapuheenjohtaja. Sen tarkoituksena oli vastustaa bolševikkeja ja samalla pitää Venäjä sodassa Britannian ja Ranskan rinnalla. Marraskuussa 1917 tapahtuneen lokakuun vallankumouksen jälkeen 14. tammikuuta 1918 Elfvengren osallistui terroritekoon muiden rintamaupseerien kanssa Leniniä vastaan.^selvennä Tammi–helmikuun vaihteessa hänestä tuli neuvostovaltaa vastaan taistelevien Krimin tataarien päällikkö.

Elfvengren palasi Suomeen ja liittyi 12. helmikuuta 1918 Suomen senaatin joukkoihin kenraali Mannerheimin alaisuuteen.

Maaliskuussa 1918 ratsumestari Elfvengren komensi Karjalan 1. rykmenttiä ja osallistui taisteluihin Raudussa suomalaisia punakaartilaisia ja venäläisiä bolševikkeja vastaan hävittäen Lempaalan aseman Venäjän puolella ja katkaisten rautatieyhteyden Pietariin. Lopuksi viholliset antautuivat Elfvengrenille. Saarretuksi oli jäänyt 2 000 sotilasta, joista 1 200 oli venäläisiä. Saarretut pyrkivät läpimurtoon Venäjälle päästäkseen, mutta Raudun ja Raasulin välissä ulos murtautuneet joutuivat laaksossa konekivääritulen alaisiksi. Heistä 400 kaatui, 800 jäi vangeiksi ja vain 300 onnistui siirtymään Neuvosto-Venäjälle. Elfvengrenin komennossa Karjalan 1. rykmentti valtasi huhtikuussa 1918 Terijoen, missä hän nimitti tilapäiseksi poliisipäälliköksi Mikko Uotisen. Elfvengrenistä tuli Terijoen rajakomendantti, mistä tehtävästä hänet erotettiin vain viikon kuluttua 4. toukokuuta 1918^[4]. Hänet korvasi Kai Donner. Sen jälkeen hän asui Viipurissa ja meni helmikuussa 1919 naimisiin Natalja Kukol-Jasnopolskin kanssa.

Kesäkuussa 1919 Pohjois-Inkerin väliaikaisen toimikunnan lähetystö tuli pyytämään Elfvengreniä Pohjois-Inkerin rykmentin komentajaksi, mihin hän suostui. Toimikunta piti hallussaan Kirjasalon aluetta. Tuolloin rykmentissä oli 580 henkeä. Heinäkuussa 1919 Pohjois-Inkerin rykmentti valloitti rajavyöhykkeen, mutta joutui kärsimään tappion sekä perääntymään.

Seuraava hyökkäys tehtiin 21. lokakuuta 1919 1 700 sotilaan voimin yhteistyössä Nikolai Judenitšin kanssa. Hyökkääjät onnistuivat valtaamaan Kuivaisin aseman, Lempaalan ja Miikkulaisen Laatokan rannalla. Neuvostovenäläisten hyökkäys kuitenkin pakotti perääntymään ja Pohjois-Inkerin rykmentti vetäytyi takaisin Kirjasaloon. Rykmentin haltuun jäi myös Raasulin asema. Tämän jälkeen Elfvengren valittiin Pohjois-Inkerin väliaikaisen toimikunnan puheenjohtajaksi.

Elfvengrenin tultua hallituksen johtajaksi vahvistettiin Pohjois-Inkerin väliaikaisen toimikunnan ja Luoteis-Venäjän armeijan välisiä suhteita. Perustettiin myös sotasairaala ja Kirjasalon Sanomat-niminen lehti.

Helmikuussa 1920 Suomen painostuksesta Elfvengren joutui eroamaan Pohjois-Inkerin väliaikaisen toimikunnan puheenjohtajuudesta, minkä jälkeen hän ryhtyi yhteistyöhön Etelä-Venäjän armeijan ylipäällikön, Pjotr Wrangelin ja sosiaalivallankumouksellisen Boris Savinkovin kanssa. Hän oli yhteydessä Kronstadtin kapinallisten ja Tagantsevin vastavallankumouksellisen ryhmän kanssa. Wrangel ylensi Elfvengrenin vuonna 1921 Etelä-Venäjän armeijan kenraalimajuriksi.

Kesäkuussa 1921 hän perusti Varsovassa Boris Savinkovin kanssa Isänmaan ja Vapauden Suojelun Kansalaisliiton, jonka tehtävänä oli neuvostovallan kukistaminen. Elfvengrenin vastuulla oli Luoteis-Venäjällä, Suomessa ja Baltiassa tapahtuva salainen toiminta. Vuonna 1922 järjestö yritti ampua Neuvosto-Venäjän ulkoasioiden komissaarin Georgi Tšitšerinin Genevessä, mutta hanke epäonnistui.^[5] Elfvengrenin on väitetty olleen osallinen myös neuvostodiplomaatti Vatslav Vorovskin salamurhaan vuonna 1923 Lausannessa.^[6] Elfvengren erosi liitosta vuonna 1923 ja seuraavana vuonna Boris Savinkov vangittiin Moskovassa, jonne tämä oli salaa saapunut. Elfvengren toimi tämän jälkeen liikemiehenä Helsingissä, mutta muuten hänen viimeisten vuosiensa toiminnasta ei ole paljoa tietoa. Vuonna 1925 Elfvengren matkusti salaa Venäjälle, mutta paljastui ja vangittiin. Hänet ammuttiin kesäkuussa 1927 Moskovassa. Samalla kertaa ammuttiin 19 muuta vastavallankumouksellisesta toiminnasta syytettyä henkilöä, heidän joukossaan useita Venäjän ylimyssukujen jäseniä.^[3][7] Neuvostohallinto ilmoitti teloitusten olevan vastaus siihen, että valkoiset emigrantit olivat murhanneet neuvostodiplomaatti Pjotr Voikovin Puolassa.^[7]

• Engman, Max: Raja – Karjalankannas 1918–1920. Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-32765-4
• Mainio, Aleksi: Terroristien pesä: Suomi ja taistelu Venäjästä 1918-1939. Helsinki: Siltala, 2015. ISBN 978-952-234-288-1

• Antti Pyykköinen: Kannaksen sankari terijoki.spb.ru