Elokuvamusiikki

Elokuvamusiikkina voi toimia jokin laulu, improvisoitu säestys, tai varta vasten elokuvaan sävelletty musiikki. Sen avulla voidaan luoda vaikutelma tietystä ajasta ja paikasta, se voi luoda tunnelmaa ja ilmapiiriä, se voi korostaa tiettyjä elementtejä selkeyttäen juonta ja kerronnan etenemistä, se voi ohjata katsojan suhtautumista kerrontaan, se voi selventää elokuvan hahmojen ajatuksia ja tarkoitusperiä, tai se voi luoda ja voimistaa hahmojen ja yleisön kokemia tunnetiloja kuten jännitystä tai rakkautta. Elokuvamusiikin avulla voidaan yhdistää muuten irrallisia kuvia ja antaa niille rytmi.^[2] Sitä voidaan käyttää myös itsenäisenä kerronnan elementtinä. Esimerkiksi Quentin Tarantinon Reservoir Dogsissa musiikki on paikoin merkittävässä osassa hahmojen luonteen kuvauksen syventämisessä.^[3]

Elokuvamusiikki nojaa usein katsojan tunnistamiin kulttuurisiin konventioihin, kuten vaskipuhaltimiin kuvastamaan länsimaisessa elokuvassa sankarillisuutta ja intialaisessa roistomaisuutta, tai jousisoittimiin ja nouseviin, kauniisiin melodioihin kuvastamaan romanttista intohimoa. Psykon (1960) suihkukohtauksessa Bernard Herrmann loi kauhua melodiattomuudella, arvaamattomilla rytmeillä, riitasoinnuilla sekä kirkuvilla viuluilla ja matalilla bassoilla. Ennio Morricone käytti Hyvissä, pahoissa ja rumissa (1966) odotustenvastaisesti mollia monissa vauhdikkaissa toimintakohtauksissa ja duuria vakavissa ja melankolisissa kohtauksissa. Tällaisilla valinnoilla elokuvan tekijät voivat ohjailla katsojaa tunnetasolla ja psykologisesti.^[4]

Musiikissa voidaan käyttää johtoaiheita tärkeille henkilöille, tapahtumille ja tilanteille. Niitä voidaan soittaa muunnellen tilannekohtaisesti. Esimerkkinä voidaan mainita Imperiumin marssin Tähtien sodasta. Taru sormusten herrasta -trilogia käyttää johtoaihetekniikkaa monien henkilöiden ja paikkojen yhteydessä.

Musiikin määrä vaihtelee elokuvittain. Useimmissa elokuvissa musiikkia käytetään ainakin jonkin verran. Joissain elokuvissa musiikkia on tuskin lainkaan, toisissa taas on vain harvoja kohtia missä musiikkia ei olisi taustalla. Rauni Mollbergin Tuntemattomassa sotilaassa ei käytetä musiikkia ollenkaan, ellei se ole osa tapahtumia.

Elokuvamusiikin tekotapa riippuu monesta asiasta. Intian Bollywoodissa elokuvamusiikin tekijöillä on paljon enemmän vapauksia kuin Yhdysvaltain Hollywoodissa. Jotkut ohjaajat osallistuvat musiikin suunnitteluun, ja toiset ohjaajat antavat säveltäjälle paljon vapauksia. Jotkut tunnetuimmat säveltäjät, kuten Bernard Herrmann, ovat vaatineet tiukasti itselleen viimeisen sanan musiikkiinsa. Joillain ohjaajilla ja elokuvasäveltäjillä on pitkäaikainen yhteistyösuhde, kuten Steven Spielbergillä ja John Williamsilla sekä Rainer Werner Fassbinderilla ja Per Rabenilla.^[1]

Jotkut ohjaajat säveltävät itse elokuviensa musiikin tai osan siitä. Heistä tunnetuimpia ovat olleet esimerkiksi Satyajit Ray, D. W. Griffith, Teinosuki Kinugasa, Charles Chaplin, John Carpenter ja Clint Eastwood.^[5] John Ford tunsi hyvin Yhdysvaltain musiikkiperinteen ja valitsi lännenelokuviensa kansanlaulut itse. Akira Kurosawa antoi säveltäjilleen joka elokuvaansa eri mallin jota jäljitellä, esimerkiksi Rashomoniin (1950) Ravelin Boleron.^[6] Jean-Luc Godard saattoi sijoittaa säveltäjänsä valmiiksi tekemän musiikin kokonaan itse elokuvaansa. Joskus ohjaaja ja säveltäjä ovat olleet lähes tasaveroisia kumppaneita kuvan ja musiikin yhdistämisessä, kuten Sergei Eisenstein ja säveltäjä Sergei Prokofjev Aleksanteri Nevskissä (1938).^[7] Elokuvahistorian tunnetuimpia ohjaaja-säveltäjäpareja olivat Alfred Hitchcock ja Bernard Herrmann. Hitchcockilla oli paljon ajatuksia elokuviensa musiikista, mutta hän antoi Herrmannille melko vapaat kädet. Hitchcock oli esimerkiksi halunnut jättää Psykon (1960) kuuluisan suihkukohtauksen ilman musiikkia, mutta Herrmann teki siihen kuitenkin unohtumattoman musiikin. Kaksikon yhteistyö katkesi kuitenkin katkerasti 1966, kun Hitchcock erotti Herrmannin erimielisyyksistä Revitty esirippu -elokuvan musiikista.^[8]

Vielä 1930-luvun Hollywoodissa ohjaajalla oli musiikin suhteen paljon nykyistä vähemmän valtaa, ja vaikutusvaltaiset tuottajat kuten David O. Selznick saattoivat suureksi osaksi määrätä elokuvan musiikista.^[9]

Hollywoodin ja muun maailman elokuvateollisuuden käytäntönä on kutsua elokuvasäveltäjä töihin kun kuvaukset ovat ohi. Animaatioelokuva on poikkeus: siinä musiikki sävelletään ennen piirrostyötä. Useimmat säveltäjätkin tekevät musiikin mieluiten jo kuvattuun materiaaliin. Jotkut säveltäjät haluavat kuitenkin lukea jo elokuvan käsikirjoituksen ja joskus keskustellakin siitä ohjaajan kanssa. Esimerkiksi säveltäjä Tan Dun keskusteli elokuvan Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme (2000) ohjaajan Ang Leen kanssa elokuvan musiikista jo neljä vuotta ennen tuotannon alkua. Säveltäjä Gabriel Yared kirjoittaa Jean-Jacques Beineixin elokuviin yleensä suurimman osan musiikista jo ennen kuvausten alkua, ja ohjaaja soittaa tätä musiikkia kuvauksissa. Jotkut säveltäjät seuraavat itsekin kuvauksia: esimerkiksi Danny Elfman kertoo saaneensa Batmanin (1989) kuvauspaikalta inspiraatiota sävellystyöhönsä.^[10]

Useimmat elokuvasäveltäjät saavat elokuvasta raakaversion, johon he säveltävät musiikin. Hollywoodissa elokuvasäveltäjä on perinteisesti ja vielä nykyisinkin saanut kolmesta kuuteen viikkoa aikaa, ja jotkut tunnetuimmat säveltäjät enemmän. Ennio Morricone on yleensä pyytänyt yhtä kuukautta, ja A. R. Rahman teki Slummien miljonäärin (2008) musiikin kolmessa viikossa.^[11]

Joskus ohjaaja liittää elokuvaan aluksi väliaikaisen musiikkiraidan, jossa on jotain vanhaa musiikkia eikä vielä elokuvaa varten sävellettyä. Tällaista musiikkiraitaa saatetaan käyttää etenkin elokuvien ennakkopätkien taustalla. Ohjaaja voi käyttää sitä myös malliksi säveltäjälle. Joskus väliaikaiseksi tarkoitettu musiikki jätetäänkin elokuvaan, kuten elokuvissa Miehuuskoe (1967) ja 2001: Avaruusseikkailu (1968).^[12]

Musiikin tekeminen elokuvaan aloitetaan merkkaamalla elokuvan raakaversiossa kohdat, joihin halutaan musiikkia. Merkkaamisen voi tehdä ohjaajasta riippuen ohjaaja itse, säveltäjä, tai musiikin editoija.^[11] Esimerkiksi Slummien miljonäärin musiikin paikat merkkasi ohjaaja Danny Boyle, ja säveltäjä Rahman lähetti hänelle muutaman musiikkinäytteen, joista Boyle valitsi mieluisimman.^[13]

Elokuvasäveltäjä on perinteisesti työskennellyt pöydän tai pianon ääressä, mutta viime aikoina yhä useammin tietokoneella. Hollywoodissa säveltäjät kirjoittavat musiikista melodian ja harmonioiden luonnoksen, josta sovittajat sovittavat orkesteriversion. Muualla kuin Yhdysvalloissa on yleisempää, että säveltäjä myös sovittaa musiikkinsa itse. Tietokoneella säveltävä elokuvasäveltäjä voi luoda MIDI-pohjaisia demoja nuottikirjoituksineen sovittajan sovitettavaksi orkesterille.^[14]

Eräs tunnettu yhteistyö ohjaajan ja säveltäjän välillä nähdään elokuvan Hyvät, pahat ja rumat loppukohtauksessa, jossa Sergio Leone on sovittanut Ennio Morriconen sävellyksen kohtaukseen. Toinen esimerkki on Steven Spielbergin elokuvassa E.T. – The Extra Terrestrial, jossa hänen pitkäaikaisella työtoverillaan John Williamsilla oli vaikeuksia saada musiikki sykronoitua tiettyihin kohtauksiin. Spielberg antoi Williamsille mahdollisuuden nauhoittaa musiikin ilman kuvamateriaalia, vapaasti. Sen jälkeen Spielberg editoi kohtauksen uudelleen sopimaan musiikkiin täydellisesti.^lähde?

Bollywoodissa oli tapana vielä 1990-luvulle asti, että taustamusiikin tekijöitä ei ilmoitettu elokuvan tekijäluetteloissa, vaan kunnian siitä sai musiikillinen ohjaaja.^[15]

Kun musiikki on sävelletty, orkesteri tai yhtye esittää ja nauhoittaa sen, yleensä säveltäjän johdolla. Orkesteri soittaa yleensä ison kankaan edessä, jossa elokuva pyörii. Näin musiikki ja kuvat saadaan synkronoitua tarkasti. Orkesterinjohtaja katselee elokuvaa samalla kun johtaa orkesteria, ja joskus filmiin on lisätty tempomerkintöjä ja iskukohtia helpottamaan musiikin synkronointia elokuvaan. Soittajat voivat kuunnella apunaan metronomin tikitystä korvakuulokkeista.^[16]

Hollywoodin kulta-aikoina studioiden orkestereissa oli 40–65 soittajaa. Nykyisin vain suurten budjettien elokuvissa käytetään niin suuria orkestereita: esimerkiksi Batmanissa oli 110 soittajaa ja Tanssii susien kanssa -elokuvassa 95. Bollywoodissa on käytetty joskus kolmeakin sataa soittajaa yhdessä elokuvassa.^[16] Tietokoneen avulla säveltäjät pystyvät nykyisin halutessaan tekemään musiikin kokonaan itse säveltämisestä esittämiseen, ilman sovittajia tai orkesteria.^[17]

Säveltäjä ei yleensä osallistu musiikin miksaukseen ja jälkiäänitykseen, jossa musiikkipätkät yhdistetään filmiin tai hylätään.^[18]

 

Musiikki tuli elokuvaan heti sen keksimisen jälkeen 1895, kun Lumièren veljekset esittelivät kinematografinsa ja Max Skladanowsky näytti varhaisimmat elokuvansa. Skladanowskyn esityksissä orkesteri soitti sekä elokuviin sävellettyä musiikkia että erilaista tanssimusiikkia. Lumièren veljesten ensimmäisten näytösten mahdollisesta musiikista ei ole säilynyt tietoa, mutta pian näytöksissä soitettiin pianoa ja urkuharmonia.^[19] Joitain varhaisia mykkäelokuvia elokuvan historian ensimmäisen vuosikymmenen aikana ja sen jälkeenkin esitettiin hiljaisuuden vallitessa, mutta useimmissa esityksissä oli soittaja, usein juuri pianisti, iso tai pieni orkesteri, tai fonografilta soitettua musiikkia. Soitto saattoi olla jatkuvaa tai jaksoittaista, ja joskus soittajat improvisoivat valkokankaan tapahtumia mukaillen. Suurin osa musiikista oli vanhaa, mutta myös varta vasten elokuvaa varten sävellettyä musiikkia esitettiin jo varhain. Eri maissa suosittiin kunkin maan perinteistä musiikkia.^[20]

Kun elokuva alkoi kehittyä taidemuotona voimakkaasti vuoden 1905 jälkeen, myös sen musiikkiin alettiin kiinnittää entistä enemmän huomiota. Elokuvateatterit alkoivat mainostaa tarjoamaansa korkealaatuista musiikkikokemusta. Orkestereille julkaistiin monenlaisia musiikkikokoelmia erilaisia kohtauksia varten. Niissä oli nuotteja esimerkiksi hääkohtauksiin, taistelukohtauksiin, tulipalokohtauksiin, konnien esiintymiseen tai intiaanikohtauksiin. 1910-lukuun mennessä länsimaiden elokuvamusiikki toteutti jo useimpia niitä funktioita ja keinoja, joita se käyttää nykyisinkin. Suuri osa mykkäelokuva-ajan musiikista on kuitenkin jo kadonnut, tai sitä ei koskaan edes kirjoitettu ylös.^[21]

Säveltäjä Richard Wagnerin Gesamtkunstwerk-teorialla ja hänen johtoaiheiden käytöllään oli suuri merkitys elokuvamusiikin varhaisessa kehityksessä. Parhaiten säilynyt varhainen esimerkki kokonaisesta elokuvaan sävelletystä teoksesta on Camille Saint-Saënsin musiikki elokuvaan L'Assassinat du Duc de Guise (1908). Yhdysvalloissa alkuperäismusiikkia alettiin julkaista 1910 alkaen, tosin se koostui usein vanhasta materiaalista uudelleen koostettuna. Elokuvia varten suunnitellut The Mighty Wurlitzer -urut tulivat erityisen yleisiksi. Sillä ja sen lukuisilla kilpailijoilla pystyi tuottamaan musiikin lisäksi monenlaisia ääniefektejä.^[22]

Warner Bros. otti 1926 käyttöön Vitaphone-järjestelmän, jossa levyjä soitettiin orkesterisyvennykseen sijoitetuista kaiuttimista. Vuonna 1927 esitettiin ensimmäinen puhuttu äänielokuva, musiikkielokuva Jazzlaulaja. Uusien tekniikoiden myötä elokuvien musiikin tekninen laatu parani nopeasti. Musikaaleista tuli hyvin suosittuja 1930-luvun taitteessa, ja puhe-elokuvissakin oli usein musiikkinumeroita. Etenkin Intiassa musiikista tuli oleellinen osa kaikkea elokuvaa maan musiikkiteatteriperinteen vahvuuden vuoksi. Myös etninen musiikki sai elokuvasta hyvän esityskanavan länsimaissa.^[23] Aivan äänielokuvan alkuvuosina musiikki äänitettiin samaan aikaan kun dialogikin, ja orkesteri oli näyttelijöistä viereisessä huoneessa.^[24]

1930-luvun alun Hollywoodin elokuvasäveltäjät olivat useimmiten eurooppalaisia klassisen koulutuksen saaneita säveltäjiä. Ensimmäisen moderniksi kutsutun elokuvamusiikin teki Max Steiner King Kongiin (1933). Hän käytti johtoaiheita ja muita sinfonisia tekniikoita antaakseen elokuvan hahmoille syvyyttä. Steiner teki myöhemmin musiikin moneen muuhunkin klassikkoon, kuten Tuulen viemää (1939).^[24]

• Parhaan musiikin Oscar-palkinto
• Parhaan musiikin Golden Globe -palkinto
• Parhaan musiikin Jussi-palkinto

• Kalinak, Kathryn Marie: Film Music: A Very Short Introduction. Oxford: Oxford University Press, 2010. ISBN 978-0-19-537087-4

• teemanumerot elokuvamusiikista, Filmihullu 4/1998 ja 6/2015.
• Hanson, Helen: Hollywood Soundscapes : Film Sound Style, Craft and Production in the Classical Era. British Film Institute, Palgrave, 2017. ISBN 978-1-84457-504-6.
• Juva, Anu: Valkokangas soi! Kirja elokuvamusiikista. Helsinki: Kirjastopalvelu, 1995. ISBN 951-692-352-6
• LaFave, Kenneth: Experiencing Film Music : A Listener’s Companion. Rowman & Littlefield , 2017. ISBN 978-1-4422-5841-9.
• Neumeyer, David (toim.): The Oxford Handbook of Film Music Studies. Oxford: Oxford University Press, 2014. ISBN 978-0-19-532849-3
• Suomi soi. 3, Ääniaalloilta parrasvaloihin. Toim. Jake Nyman, Pekka Gronow, Jukka Lindfors. Tammi, 2005. ISBN 951-31-2503-3.
• Saarela, Tommi: Selluloidi soikoon! Suomalaisen elokuvasäveltämisen ihanuus ja kurjuus. Helsinki: Stellatum, 2000. ISBN 952-5341-05-4

• Matt Schrader: Score: A Film Music Documentary (USA, 2016)