Eino Katajavuori

Eino Kullervo Katajavuori (vuoteen 1906 Ehnberg; 1. joulukuuta 1905 Helsinki – 9. huhtikuuta 1984 Helsinki) oli suomalainen ksylofonisti, laulaja, näyttelijä ja orkesterinjohtaja.

Alun perin sähköasentajana työskennellyt Katajavuori pääsi 1920-luvun puolivälissä helsinkiläisen ravintola Cuban orkesteriin. Sieltä hänet kiinnitettiin vuonna 1926 Dallapéhen, jossa hän soitti aina vuoteen 1938, opiskellen välillä Helsingin musiikkiopistossa ja Helsingin kansankonservatorion näyttämöluokalla. Dallapéssa Katajavuori toimi myös kapellimestarina vuosina 1937–1938 Georg Malmsténin jälkeen. Ksylofoninsoiton lisäksi hän oli aika ajoin yhtyeen laulusolistina ja lauloi myös muutamalla levyllä. Näistä tunnetuin lienee Ikkunanpesijä vuodelta 1938.

Sota-aikana Katajavuori kuului viihdytyskomppaniaan ja toimi useiden asemiesiltojen hauskuuttajana. Hänen tunnetuin hahmonsa oli hajamielinen professori. Myöhemmin hän oli mukana myös varieteekiertueilla ulkomailla aina Yhdysvaltoja myöten. Sotien jälkeen Katajavuori näytteli useissa elokuvissa vuosina 1945–1960. Hänen ensimmäinen pääosansa oli Veikko Itkosen elokuvassa Kohtalo johtaa meitä (1945).^[1] Jostain syystä hän sai elokuvissa esittää aina vakavia tai konnamaisia rooleja, joissa hänen mahdolliset näyttelijänlahjansa eivät päässeet kunnolla esiin.^[2]

Vuonna 1958 Katajavuori liittyi Pumppu-Veikkoihin, josta muotoutui suosittu Humppa-Veikot. Hän pysyi orkesterissa niin kauan kuin terveyttä riitti. 1970-luvun alussa Katajavuorelta ilmestyi myös muutama soololevytys.

Eino Katajavuoren sisar oli kanteletaiteilija Ulla Katajavuori. Hänen poikansa oli jazz- ja viihdepianisti Esa Katajavuori, joka toimi myös teatterikapellimestarina muun muassa Hämeenlinnan kaupunginteatterissa.^[3]