Eduard Polón

Nastolassa vuonna 1861 syntyneen Eduard Polónin vanhemmat olivat nimismies Ulrik Polón ja Thérèse Strömm.^[3] Hän sai oppinsa Porvoon ruotsinkielisestä lyseosta, jossa hänen paras luokkatoverinsa oli kirjakauppiaan poika Werner Söderström, joka näytti Polónille rahanteon mallia perustamalla jo koulupoikana kustantamon, WSOY:n. Polón puolestaan autteli ystäväänsä asiamiesverkoston luomisessa.

Polón suoritti oikeustutkinnon yliopistossa 1887 ja sai varatuomarin arvonimen 1890. Aluksi hän toimi asianajajana Helsingissä mutta siirtyi sitten hallintovirkamieheksi senaatin talousosastoon ja edelleen vankeinhoitohallitukseen.^[4] Polón osallistui vuonna 1891 Palovakuutusyhtiö Pohjolan ja 1904 Sanoma Osakeyhtiön perustamiseen.

Polón osallistui vuonna 1898 Suomen Gummitehdas Osakeyhtiön perustamiseen, ja hänestä tuli seuraavana vuonna yhtiön toinen isännöitsijä. Hän toimi yhtiön toimitusjohtajana vuosina 1900–1929 ja vuodesta 1921 alkaen myös hallituksen puheenjohtajana. Tehdas päätettiin siirtää Nokialle vuonna 1904. Yhtiöllä oli alkuvuosinaan suuria taloudellisia vaikeuksia, joten joukko johtokunnan jäseniä, kärjessä K. A. Paloheimo, halusi syrjäyttää Polónin toimitusjohtajan paikalta. Polón kuitenkin ratkaisi kiistan ostamalla vuonna 1915 lainarahalla itselleen Paloheimon ja muiden vastustajiensa osakkeet, minkä jälkeen hänestä tuli Suomen Gummitehtaan enemmistöosakas.^[3]

Ensimmäisen maailmansodan suhdanteiden ansiosta hankkimallaan varallisuudella Polón loi Suomen Gummitehtaan ympärille sen yhtymän, jota nykyisin kutsutaan Nokia Oyj:ksi. Polón osti vuonna 1918 Gummitehtaalle ensin Nokialla naapurissa toimivan puunjalostusta ja sähkövoiman tuotantoa harjoittavan Nokia Ab:n, jonka Fredrik Idestam oli perustanut 1860-luvulla. Sitten Gummitehdas osti vuonna 1922 Suomen Kaapelitehdas Oy:n, jonka juuret ulottuivat Arvid Wikströmin vuonna 1912 perustamaan Suomen Punomotehtaaseen. Melkein koko 1920-luku oli Polónin yhtymälle taloudellisen menestyksen aikaa. Hän lisäsi arvostustaan tekemällä erilaisia lahjoituksia työntekijöiden hyväksi, mikä ei tosin estänyt yhtiötä ajautumasta 1920-luvun lopulla eräisiin katkeriin työtaisteluihin.^[3] Paraantakseen ilmapiiriä Polón rakennutti yhtiönsä työntekijöille omilla varoillaan valistustalo Kerholan, joka valmistui hieman ennen hänen kuolemaansa keväällä 1930. Polón joutui jättämään Suomen Gummitehtaan toimitusjohtajan tehtävät marraskuussa 1929 lisääntyneiden halvausoireiden vuoksi.^[4]

Polón päätti ottaa tehtaansa kumituotteiden, kuten kalossien, nimeksi Nokia jo vuosisadan alussa silloisen paikkakunnan mukaan, jotta heidän tuotteensa erottuisi selvästi venäläisistä kilpailijoistaan. Koko yritysrypästä ruvettiinkin kutsumaan Nokiaksi emoyhtiön Suomen Gummitehtaan kumituotteiden seurauksena, eikä siksi, että yksi yhtymän tytäryhtiöistä oli jo vanhastaan nimeltään Nokia Ab.^lähde?

Vaikka näitä kolmea yllä mainittua yritystä ei muodollisesti yhdistetty, koska laki ei siihen aikaan sallinut sitä, syntyi Polónin sijoitusten ja hänen tehtaansa kumituotteiden kaupallisen menestyksen ansiosta 1920-luvun alussa omistuksen yhdistämä kolmen suuryrityksen rypäs, ”tosiasiallinen konserni”. Sen ”holding-yhtiön hallituksena” toimi Gummitehtaan johtokunta ja sen vahva toimitusjohtaja, omistaja ja hallituksen puheenjohtaja Polón. Yhtiöt fuusioituivat virallisesti Oy Nokia Ab:ksi vasta 1967, mutta Polónia on sanottu nykyisen konsernin todelliseksi perustajaksi.^[5] Polónin kuoltua hänen alaisensa ja seuraajansa Torsten Westerlund vastusti vielä pitkään yhtiöiden fuusiota, koska hän pelkäsi, että vasemmistomieliset tahot Suomessa olisivat vaatineet yhtiön kansallistamista sillä perusteella, että se oli jo muodostunut ”liian isoksi” konserniksi Suomen oloihin. Vuorineuvos Torsten Westerlundin poika vuorineuvos Björn Westerlund toteutti fuusion lopulta vuonna 1966.^lähde?

 

 

Polón osallistui ensimmäisen sortokauden aikana passiivisen vastarinnan johtoon ja toimi kagaalina tunnetun keskuselimen taloudenhoitajana. Sen vuoksi hän joutui vuonna 1903 jättämään virkansa vankeinhoitohallituksen kanslistina. Sortokausien välisenä aikana Polón edusti Helsingin kaupunkia porvarissäädyssä valtiopäivillä 1904–1905 ja 1905–1906.^[6] Hän oli myös Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen 1906–1911.^[3]

Toisen sortokauden aikana Polón karkotettiin vuonna 1916 Kostroman kuvernementtiin Venäjälle, josta hän pääsi palaamaan seuraavana vuonna.^[3] Matka Pietarista Kostromaan kesti kelirikkoaikana junalla vuorokauden verran. Sieltä jatkettiin Volgan yli ja joen toiselta puolelta matkustettiin junalla vielä kaksi vuorokautta, minkä jälkeen edettiin hevostroikalla miltei tietöntä taivalta 55 kilometriä.^lähde?

Polón johti Suomen Gummitehdasta jopa Siperiasta käsin. Hän muun muassa piti 13. lokakuuta 1916 Suomen Gummitehdas Osakeyhtion johtokunnan kokouksen yhdessä yhtiön teknisen johtajan Antti Anteron ja muita omistajapiirejä edustaneen Gustaf Westerlundin kanssa pienessä Tšuhloman kaupungissa Venäjällä. Johtokunta päätti laajentaa kumitehtaan rakennuksia Nokialla ja ostaa lisää raaka-aineita niin nopeasti kuin mahdollista.^lähde?

Vaikka Suomi ja sen teollisuus elivät todella ahtaita aikoja, ei karkotus ollut lannistanut Polónia. Hän seurasi sotasensuurin siivilöimien lehtien ja kirjeenvaihdon avulla kotimaan tapahtumia. Tehtaan johtamisen lisäksi hän kävi myös osakekauppaa Helsingin pörssissä ja vaurastui karkotusaikana merkittävästi. Suomen tunnetuin pankkiiri siihen aikaan oli Polónin hyvä ystävä Wilhelm Bensow, joka matkusti Siperiaan kaksi kertaa tapaamaan hyvää asiakastaan.^lähde?

Polón keräsi suuren varallisuuden myös onnistuneilla osakesijoituksilla ja oli merkittävä omistaja monessa pörssiyhtiössä. Hän teki hyväntekeväisyystyötä ja lahjoitti muun muassa Marttaliitolle osakepotin, jonka arvoksi tuli miljoonia ja on toiminut Marttaliiton ankkurisijoituksena. Polón eli kuolemaansa saakka Helsingin Kaivopuistossa, missä hänellä oli kaksi taloa.^lähde?

P. E. Svinhufvud halusi myöntää Polónille itsenäisen Suomen ensimmäisen vuorineuvoksen arvonimen, mutta Polón kieltäytyi kunniasta.

Polónin puoliso oli kirjailija Edith Polón. Perheeseen syntyi kuusi lasta, joista yksi kuoli nuorena. Puolison kuoltua 1915 Eduard Polon jäi elättämään viittä omaa ja neljää orpoa sukulaislastaan.^[4]

Polónin vanhempi poika Eino Polón lähti jääkäriksi Saksaan tammikuussa 1916, mikä oli osasyynä isän karkotukseen. Nuorempi poika Tauno karkotettiin yhdessä isänsä kanssa. Jääkärieversti Eino Polónille myönnettiin jatkosodassa Mannerheim-risti.

• Martti Häikiö: Nokia Oyj:n historia 1–3. Helsinki: Edita, 2001. ISBN 978-951-37-3467-1