Dokumenttielokuva

Dokumenttielokuva kuvaa todellisuutta, mutta tekijän valinnoilla on suuri merkitys dokumentin luomiin merkityksiin sekä sen todenmukaisuuteen ja luotettavuuteen. Esimerkiksi hyvin pitkät otot voivat luoda vaikutelman keskeytymättömästä todellisuudesta, ja käsivarakameroiden heiluminen illuusion tapahtumien välittömyydestä ja katsojan mukanaolosta.^[2]

Dokumentissa voidaan hyödyntää ääntä, kuten taustaääntä, musiikkia, ääniefektejä, dialogia ja kertojaa. Siinä voi olla dokumenttia varten kuvattua kuvaa tai vanhoja valokuvia, videota tai esineitä. Siinä voidaan käyttää erikoisefektejä kuten animaatiota. Kohtausten leikkauksella ja rytmityksellä sekä kuvien rajauksella voidaan myös vaikuttaa tarinaan ja painotuksiin.^[2]

Tyypillisessä dokumentissa on usein kaikkitietävä kertoja eli ”Jumalan ääni”, analyyttisiä väitteitä henkilöhahmojen sijaan, puhuvia asiantuntijoita mutta myös tavallisia ihmisiä mielipiteineen, aiheeseen liittyvää kuvituskuvaa, opettavaa animaatiota ja valikoitua musiikkia. Kertojanääni on dokumenteissa yleinen, mutta sen puuttuminen voi toisaalta saada katsojan tuntemaan, että hänelle on annettu vapaus muodostaa itse oma mielipiteensä asioista.^[2]

Dokumenttielokuvat ovat vapaita elokuvan säännöistä. Niin sanottu poeettinen elokuva käyttää hyväkseen muita kuvallisen kerronnan keinoja kuin henkilökeskeisyyttä ja tarinallisuutta. Poeettiset dokumenttielokuvat luovat tunnelmia, tunnekuvia ja mielikuvia esimerkiksi Sergei Eisensteinin kehittämien montaasiteorioiden tai Dziga Vertovin kehittämien vapaiden montaasien kautta. Esimerkki poeettisesta dokumenttielokuvasta on Godfrey Reggion ohjaama Koyaanisqatsi (1982).

Julkisia aiheita käsittelevä dokumentti käsittelee esimerkiksi köyhyyttä, sosiaaliturvaa, yhtiöiden korruptiota sekä terveydenhuoltoa ja muita julkisia palveluita. Julkisaihedokumentissa on yleensä tutkiva tai ongelmalähtöinen näkökulma ja hillitty esitystapa. Siinä käytetään usein paljon taustakuvamateriaalia, ja siinä keskitytään edustaviin yksilöihin, jotka havainnollistavat dokumentin aihetta. Ohjelmassa on usein vakavana esiintyvä kertoja. Julkisaihedokumentti tarjoaa arvovaltaisen ja usein yhteiskuntatieteellisen näkökulman, jonka esittää tutkiva ammattijournalisti ongelmasta kärsivän suuren yleisön puolesta. Se on nykyisin usein televisiouutisten syvällinen versio, ajankohtaisohjelma täydentämään uutisotsikkoja ja auttamaan ymmärtämään niiden käsittelemiä asioita. Julkisaihedokumentit voivat toimia myös vallan vahtikoirana.^[3]

Propagandadokumentti pyrkii vakuuttamaan katsojansa sen tuottajan, yleensä hallituksen, näkökulmasta tai tarkoitusperistä. Dokumentin kuvaaja toteuttaa vain toimeksiantajansa vaatimuksia, mutta saattaa itsekin olla samalla puolella. Hallitukset hyödyntävät omaa auktoriteettiasemaansa antamaan propagandafilmeilleen uskottavuutta.^[4]

Propagandaelokuvan kulta-aika oli toisen maailmansodan aikoihin, mutta sitä käytettiin jo ensimmäisessä maailmansodassa omien joukkojen ja kotirintaman motivointiin ja mobilisoimiseen sekä vihollisen pelotteluun. Natsi-Saksan, Japanin ja Neuvostoliiton hallitukset valjastivat dokumenttielokuvan propagandistisiin tarkoituksiin. Länsimaissakin perustettiin propagandavirastoja; niiden tuottamat propagandafilmit eivät kuitenkaan epäkaupallisina päässeet yhtä automaattisesti levitykseen kuin totalitaristisissa maissa.^[4] Tunnetut elokuvaohjaajat kuten yhdysvaltalainen Frank Capra tekivät armeijalle omasta halustaan sotapropagandadokumentteja fasismia vastaan. Natsi-Saksalle propagandafilmejä tehnyt Leni Riefenstahl kertoi sodan jälkeen tehneensä dokumenttinsa vain taiteilijana.^[5]

Poliittisia dokumentteja erilaisten asioiden ajamiseksi tuottavat erilaiset ryhmät, järjestöt ja aktivistit. Ne käsittelevät samanlaisia asioita ja ajavat omia näkökulmiaan kuten hallitusten propagandadokumentitkin, mutta niiden takana ei ole valtion rahoitusta. Ne tuovat julkisuuteen erilaisia näkökulmia ja ylläpitävät yhteiskunnallista keskustelua, ja ne voidaan nähdä vapaan yhteiskunnan merkkinä. Yhdysvaltalainen Michael Moore on yksi nykyajan tunnetuimpia yhteiskuntakriittisiä dokumentaristeja.^[6]

Historiadokumentti esittelee menneen ajan tapahtumia tai elämäkertoja esimerkiksi valokuvien, maalausten, esineiden, dramatisoitujen kohtausten tai kameralle puhuvien asiantuntijoiden kautta. Historiadokumentissa hyödynnetään usein kyseisen ajanjakson musiikkia ja ääniä. Kaupalliset historiadokumentit tarjoavat harvoin vaihtoehtoisia näkökulmia tai akateemista keskustelua, vaan ne esittävät tapahtumista vain yhden käsityksen etenkin dramatisoiduissa katkelmissaan. Historiadokumentteja tehdään usein viihteeksi, jolloin niiden asiasisältö tai tasapuolisuus eivät ole tekijöille ensisijaisia. Historiadokumenteissa näkyy usein tekijänsä näkökulma asiaan, ja sitä voi käyttää propagandistisiin tarkoituksiin kuvamateriaalia valikoimalla ja yhteensovittamalla.^[7] Revisionistinen historiadokumentti voi pyrkiä muuttamaan tai laajentamaan hallitsevia käsityksiä esimerkiksi joistain sodista.^[8]

Historiadokumenttien tekoa vaikeuttavat usein lähdemateriaalin vähäisyys ja sen tekijänoikeuskysymykset. Kattavan lähdemateriaalin kerääminen voi tehdä historiadokumentin teosta kallista.^[9]

Kansatieteellinen dokumenttielokuva esittelee katsojalleen vieraita ja eksoottisia kulttuureita, kansoja ja tapoja. Sen esiintyjät ovat usein vähemmistökansojen edustajia. Kansatieteellisiä dokumentteja tehdään viihteeksi, valistukseksi tai katoavien kulttuurien elämän tallentamiseksi.^{[10]tarkistettava} Varhaisimpia ja merkittävimpiä kansatieteellisiä dokumenttielokuvia on Robert J. Flahertyn Nanook, pakkasen poika (1922).^[11] Viime vuosikymmeninä alkuperäiskansat ovat alkaneet itsekin tehdä dokumentteja itsestään, omasta näkökulmastaan.^[12]

Luontodokumentti kuvaa eläimiä ja muuta luontoa. Varhaiset luontodokumentit tehtiin joko tieteellisiin tarkoituksiin tutkijoiden havaintojen tallentamiseksi, tai pelkäksi viihteeksi. Nykyajan luontodokumentit yhdistävät tieteellisyyttä ja viihteellisyyttä, ja niillä on joskus luonnonsuojelullinenkin tarkoitus.^[13] Walt Disneyn luontodokumentit 1940-luvulta alkaen saavuttivat suurta suosiota ja menestystä.^[14] Davis Guggenheimin Epämiellyttävä totuus (2006) on tunnettu ilmastonmuutoksesta valistava luontodokumentti.^[15] Englantilainen David Attenborough ja australialainen Steve Irwin ovat nykyajan tunnetuimpia luontodokumentaristeja.^[16]

Pääartikkeli: Cinéma vérité

Cinéma vérité on dokumenttikuvaamisen menetelmä, jossa ei käytetä käsikirjoitusta tai etukäteissuunnitelmaa, vaan siinä kuvataan todellisuutta, joka tapahtuu kameran nauhoittaessa. Ohjaaja ja kuvaaja eivät puutu kohteiden toimintaan tai haastattele heitä, eikä elokuvassa yleensä ole ohjaajan kommentteja. Kuvausmateriaalia syntyy monikymmenkertaisesti valmiin elokuvan pituuteen nähden, ja elokuva valmistuu vasta leikkauspöydällä. Metodin synnyn edellytys oli kevyiden nauhuriperien kehitys, joka mahdollisti kuvaamisen olalta ja nopeat siirtymiset tilasta toiseen.^[17]

Dokumentti on noussut 2000-luvulla historiansa suurimpaan suosioon tositelevision, erikoistuneiden dokumenttikanavien sekä harrastelijoiden suosiman julkaisukanavan YouTuben myötä. Suurin osa kaikkien aikojen tuottoisimmista dokumenttielokuvista on tehty 2000-luvulla, kuten Pingviinien matka (2005), Earth (2007), Epämiellyttävä totuus (2006), Fahrenheit 9/11 (2004) ja Sicko – aivan sairasta (2007).^[18]

• Robert J. Flaherty
• Joris Ivens
• D. A. Pennebaker

• Seurantadokumentti

• Aufderheide, Patricia: Documentary Film. A Very Short Introduction. Oxford: Oxford University Press, 2007. ISBN 978-0-19-518270-5 (englanniksi)

• Aaltonen, Jouko: Seikkailu todellisuuteen. Dokumenttielokuvan tekijän opas. Helsinki: Like, 2011.
• Bagh, Peter von: Vuosisadan tarina. Dokumenttielokuvan historia. Helsinki: Teos, 2007. ISBN 978-951-851-093-5
• Birkvad, Søren: Den klassiske dokumentarfilm. Fra offervilje til offermentalitet i genrens hovedværker 1930–1960. Odense: Syddansk Universitetsforlag, 2014. ISBN 978-87-7674-618-6 (tanskaksi)
• Filmihullu 4/1996, 4/1999, 5/2001 ja 1/2009, teemanumerot dokumenttielokuvasta
• Naukkarinen, Lasse: Järki ja tunne dokumenttielokuvassa. Filmihullu 8/1975.
• Saksala, Elina: Asiaa ruudussa. Tv-dokumentin anatomia. Helsinki: Like, 2008. ISBN 978-952-01-0205-0
• Sedergren, Jari & Kippola, Ilkka: Dokumentin ytimessä. Suomalaisen dokumentti- ja lyhytelokuvan historia 1904–1944. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2009. ISBN 978-952-222-106-3
• Sedergren, Jari & Kippola, Ilkka: Dokumentin utopiat. Suomalaisen dokumentti- ja lyhytelokuvan historia 1944–1989. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2015. ISBN 978-952-222-400-2

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Dokumenttielokuva Wikimedia Commonsissa