Diplodocus

 

 

Diplodocus oli suhteellisen hoikka ja kevyt, mutta erittäin pitkä: eläin painoi 10–15 tonnia, ja pituus saattoi olla 29 metriä, josta kaulan osuus oli 7 metriä.^[3][4] Sen kallo oli hevosmainen ja pieni verrattuna eläimen muuhun kokoon,^[2] noin 60 senttiä pitkä.^[5] Hampaat olivat tappimaiset, ja niitä oli vain suun etuosassa. Diplodocuksen hännänpään nikamat olivat surkastuneet, ja viimeinen kolmannes sen hyvin pitkästä hännästä oli erittäin ohut ja piiskamainen. Diplodocuksen selkä kallistui eteenpäin ja lonkat olivat olkapäitä korkeammalla, koska eturaajat olivat takaraajoja lyhyemmät.^[2] Yhdysvaltalainen paleontologi Steven Czerkas on päätellyt 1990-luvulla tehtyjen löytöjen pohjalta, että Diplocoduksen niskaa, selkää ja häntää pitkin on saattanut kulkea rivi luisia piikkejä.^[6]

Diplodocus hallorumia luultiin aluksi todella suureksi, 39–52 metriä pitkäksi, koska sen selkänikamat sijoitettiin väärin. Myöhemmin pituudeksi arvioitiin 33 metriä.^[7] Tästä tuli sen aiemman suvun nimi Seismosaurus: sen ajateltiin olevan maata järisyttävä.^[8]

 

Diplodocuksen fossiileja on löydetty Yhdysvaltojen länsiosista muun muassa Montanasta ja Kalliovuorilta.^[9] Ensimmäinen löytyi vuonna 1878, ja paleontologi Othniel Charles Marsh antoi lajille nimeksi Diplodocus longus.^[10] Fossiilit ovat yleisiä lukuun ottamatta kalloja, jotka usein puuttuvat muuten täydellisistä luurangoista. Järjestyksessä toinen löydetty laji, D. carnegii, on tunnettu yhdestätoista luurangon kopiostaan, jotka ovat esillä merkittävissä museoissa ympäri maailman. Ne on lahjoittanut yhdysvaltalainen liikemies Andrew Carnegie, joka vaikuttui luurangon koosta, kun se löydettiin 1900-luvun alussa. Carnegie oli hyvin kiinnostunut dinosauruksista, ja rahoitti 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa aktiivisesti paleontologisia tutkimus- ja kaivaustöitä.^[2][6] Luurangot purettiin ja asetettiin oikeaan asentoon, kun 1980-luvulla ymmärrettiin, että sauropodit pitivät häntäänsä ilmassa.^[2]

Diplodocus hallorum tunnetaan tähän mennessä yhdestä tukirangasta, jonka löysivät aivan sattumalta neljä retkeilijää Yhdysvaltain New Mexicosta vuonna 1979.^[11][12] Paleontologi David D. Gillette tunnisti sen uudeksi lajiksi vuonna 1991 ja antoi sille nimeksi Seismosaurus halli.^[13] Nimeksi tuli myöhemmin Diplodocus hallorum.^[11]

Diplodocus käytti teräviä etuhampaitaan tarttuakseen kasveihin ja lehtiin ja repiäkseen niistä palasia. Se pystyi mahdollisesti kohottautumaan seisomaan takajalkojensa varaan syödessään lehtiä.^[2] Hampaiden kulumien perusteella Diplodocus söi sekä puiden latvustosta että aluskasvillisuuden seasta.^[6]

Osa tutkijoista uskoo, että eläin vain painoi puita alemmaksi syödäkseen ne lähellä maanpintaa, eikä voinut olla seisoma-asennossa pitkään. Toisin kuin aiemmin uskottiin, Diplodocus ja muut sauropodit pitivät häntäänsä koholla liikkuessaan, sillä maasta ei ole löydetty jälkiä hännän raahaamisesta. Tämän mahdollistivat Diplodocuksen pään takaosasta hännänpäähän asti kulkeneet suuret jänteet, jotka ylläpitivät pitkän hännän ja kaulan tasapainoa.^[2][14] On arveltu, että diplodocuksen on täytynyt käyttää päivänsä kokonaan ruokailuun, jotta se on voinut tulla toimeen pelkillä lehdillä.^[15]

Kuten muutkin sauropodit, Diplodocus käveli neljällä jalalla. Diplocus oli norsun tapaan tukeva ja suuri, joten niiden kävelyliikkeenkin pitäisi olla samanlainen. Pitkät jalat mahdollistivat Diplodocuksen liikkumisen arviolta 19-35 kilometriä tunnissa.^[4]