DNA rikostutkinnassa

DNA-tunnisteiden käyttö rikostutkinnassa on yhä yleisempää. Suomessa DNA-tutkimuksia tehdään niin henki- kuin omaisuusrikoksissakin.^[1] Rikostutkinnassa DNA:a voi löytyä muun muassa siemennesteestä tai ihokudoksesta.

DNA:n käyttö rikostutkinnassa perustuu kromosomien ei-koodaavalla alueella sijaitseviin, yleensä 4–5 emäsparin mittaisten toistojaksoihin (eng. short tandem repeat, STR). Tiettyjä toistojaksojen alueita monistamalla saadaan aikaan ihmisen yksilöivä DNA-tunniste. Koska toistojaksojen pituudet vaihtelevat eri ihmisillä, voidaan riittävän monta aluetta tutkimalla laskea tilastollinen todennäköisyys samanlaisen DNA-profiilin esiintymiselle.

Poliisin rikospaikoilta kerättyjä DNA-näytteitä verrataan DNA-rekisteriin. Suomessa poliisi voi suorittaa henkilökatsastuksen sellaiselle henkilölle, jota todennäköisin syin epäillään sellaisesta rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on enemmän kuin kuusi kuukautta vankeutta, taikka rattijuopumuksesta sekä huumausaineen käyttörikoksesta.^[2] Henkilökatsastuksen yhteydessä epäillyltä otetaan DNA-näyte posken limakalvolta. Epäillyn antamasta näytteestä määritetään epäillyn DNA-profiili, joka tallennetaan poliisin DNA-rekisteriin.

Viime vuosina DNA-tunnistuksessa käytetyt menetelmät ovat tarkentuneet niin paljon, että rikostutkinnassa on alkanut esiintyä uudenlainen ongelma: DNA:n sekundäärinen siirtyminen rikospaikalle. Suomessakin on ollut tapaus, jossa täysin syytöntä henkilöä epäiltiin ryöstöstä, koska hänen DNA:taan oli siirtynyt rikospaikalle ryöstäjän kädestä.^[3]

Myöskään itse tunnistusprosessi ei ole täysin luotettava, kuten ei sormenjälkitutkimuskaan, koska tulkinnan tekee ihminen. Tulkintaan voivat vaikuttaa taustatiedot.^[4]