Commedia all’italiana

Commedia all’italianan taustalla ovat fasismin aikakauden viihde-elokuva, erityisesti Mario Camerinin elokuvat ja neorealismin kauden loppuvaiheen niin sanotut ruusunväriset neorealistiset elokuvat, joita tehtiin 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa. Luigi Zampan L’onorevole Angelina (1947), Luciano Emmerin Elokuinen sunnuntai (1950), Renato Castellanin Kahdella pennillä toiveita (1951) ja erityisesti Vittorio De Sican Napolin kultaa merkitsivät neorealismin siirtymistä hieman lempeämpään arkipäivän epäonnistumisten kuvaamiseen.^[1]

Tyylin kehittymisen merkkipaalu oli Luigi Comencinin vuoden 1953 elokuva Leipää, rakkautta ja unelmia, jossa näyttelivät De Sica ja Gina Lollobrigida. Comencinin karkean huumorin kuitenkin korvasi pian terävämpi kaupunkilaishuumori, joka näkyi erityisesti näyttelijä Alberto Sordin rooleissa.^[1]

Commedia all’italianan katsotaan varsinaisesti alkaneen Mario Monicellin vuoden 1958 elokuvasta I soliti ignoti. Sitä seurasi useita elokuvia, jotka kuvasivat koomisesti ja kyynisesti, kuinka italialaiset henkilöt kohtasivat maan niin sanotun talousihmeen. Tyylilajin klassikoihin lukeutuvat elokuvat, kuten Dino Risin Vaikea elämä (1961), Playboy (1962) ja I mostri (1963), Luciano Salcen La voglia matta (1962) sekä De Sican Il Boom (1963), tehtiin nimenomaan aikakaudella, jolloin italialainen yhteiskunta siirtyi voimakkaasti konsumerismin suuntaan.^[2]

Taloudellisen muutoksen lisäksi tyylin elokuvat kuvasivat myös uudella, vähemmän sankarillisella tavalla Italian historiaa. Tällaisia elokuvia olivat muun muassa Monicellin Suuri sota (1959), Luigi Comencinin Sodan helvetti ja Salcen Pomo, se olen minä. Lisäksi joissakin elokuvissa kuvattiin varsinkin eteläisen Italian jäykempää tapakulttuuria. Tällaisia elokuvia olivat erityisesti Pietro Germin Avioero italialaiseen tapaan ja Vietelty ja hyljätty.^[2]

Commedia all’italianan voima alkoi heikentyä 1970-luvulla, eikä tyylilaji pysynyt enää uusien nuortenliikkeiden ja yhteiskunnallisten muutosten perässä Lisäksi genren huippuvuosien tekijät alkoivat ikääntyä.^[1] Ettore Scolan vuoden 1974 elokuvaa Mehän rakastimme toisiamme niin paljon pidetään tyylin kypsimpänä edustajana. Tämän jälkeen tehtiin vielä Scolan, Monicellin ja Risin yhteistyönä syntynyt I nuovi mostri (1977) ja Scolan Terassi (1980), jota voisi kutsua jopa tyylin epitafiksi.^[2]

Vaikka 1970-luvulla nousi uusia merkittäviä koomikoita, kuten Giancarlo Giannini ja Mariangela Melato, varsinainen commedia all’italiana kuitenkin hävisi. Tyylillä ei ole enää paljoakaan yhteistä 1980-luvulla kehittyneelle uudelle italialaiselle komediaelokuvalle.^[1]

Ohjaaja Mario Monicellin mukaan italialaisissa komediaelokuvissa on yhdistynyt perinteisesti nauru ja epävoito ja niiden huumori on ollut kyynistä. Tyyli onkin tietynlaista jatkumoa commedia dell'arte -teatteriperinteelle. Commedia all’italiana kukoisti erityisesti Italian taloudellisen nousukauden aikana, ja tyylilajissa esitettiin usein yhteiskunnan nopean muutoksen aiheuttamia ristiriitoja. Neorealistinen komedia oli ollut usein kepeän opitimistisia ja humanistisia, mutta commedia all’italiana -elokuvat kuvasivat ironisemmin ja kyynisemmin italialaista yhteiskuntaa.^[3]

Commedia all’italiana leimattiin aikakaudellaan pelkästään kaupalliseksi lajityypiksi, mutta nykyään monia elokuvia pidetään taiteellisesti arvokkaina. Lisäksi nykyään nähdään, että sellaiset teokset, kuten Sodan helvetti, Vietelty ja hyljätty ja I basilischi vaikuttivat italialaiseen kulttuuriin.^[4]

• Bondanella, Peter: Italialainen elokuva neorealismista nykypäivään. Suomentanut Anttila, Eila. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto, 1993. ISBN 951-37-1018-1
• Molitero, Gino: Historical Dictionary of Italian Cinema. Lanmham, Maryland: Scarecrow Press, 2008. ISBN 978-0-8108-6073-5 Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 8.12.2012). (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
• Vincendeau, Ginette (toim.): Encyclopedia of European Cinema. London: Cassell & British Film Institute, 1995. ISBN 0-304-33305-0