Charles Mingus

Mingus syntyi Nogalesessa Arizonassa, mutta eli varhaisvuotensa pääosin Los Angelesissa, Kaliforniassa. Mingusin äiti salli kotona vain uskonnollisen musiikin, mutta Charles kiinnostui jazzista jo varhaisessa vaiheessa. Erityisen kiinnostuksen kohteena oli Duke Ellingtonin musiikki. Charles opiskeli vetopasuunan soittoa ja myöhemmin myös selloa. Sellon soiton opiskelu auttoi siirtymään kontrabassoon, jonka Mingus otti pääinstrumentikseen lukioiässä.^[4][3]

Mingus saavutti mainetta nuorena lupauksena ja pääsi kiertueelle Louis Armstrongin yhtyeessä 1943. 1940-luvun lopussa Mingus liittyi Lionel Hamptonin yhtyeeseen ja tämä yhtye levytti muutamia Mingusin sävellyksiä. Trio Red Norvon ja Tal Farlowin kanssa vuosina 1950–1951 saavutti merkittävää mainetta.^[4][5]

Kuuluisassa Jazz at Massey Hall -konsertissa Mingus pääsi soittamaan Dizzy Gillespien, Charlie Parkerin, Bud Powellin ja Max Roachin rinnalle. Tästä konserttiäänityksestä on tullut yksi jazzin klassikoista.^[3] Roach kertoi Oscar Pettifordin loukanneen kätensä, ja siksi pyytäneensä Mingusta tuuraamaan häntä. Myöhemmin on selvinnyt että Pettifordin onnettomuus oli tapahtunut paljon aiemmin.^[6]

Myöhemmin Mingus liittyi hetkeksi Duke Ellingtonin orkesteriin, mutta äkkipikaisen luonteensa vuoksi sai siitä potkut jääden tiettävästi ainoaksi muusikoksi, jonka Ellington erotti orkesteristaan.^[5]

Vuonna 1952 Mingus perusti rumpali Max Roachin kanssa Debut Records -levymerkin edistääkseen omaa levytysuraansa.^[3]

Mingus oli vuoteen 1956 mennessä julkaissut jo kymmenisen levyä orkesterin johtajana, mutta levyä Pithecanthropus Erectus pidetään hänen ensimmäisenä merkittävänä julkaisuna säveltäjänä ja orkesterin johtajana. Levyn 10-minuuttinen nimikappale käy läpi ihmisen kehityksen Homo Erectuksesta sen tuhoon. Levyllä on erityisen tarkan orkestroinnin lisäksi vapaata improvisointia. Vuonna 1959 julkaistu levy, Mingus Ah Um, saattaa olla Mingusin tunnetuin. Siinä on mukana useita suosittuja sävellyksiä, kuten Better Git It In Your Soul ja Goodbye Pork Pie Hat, joita molempia lukemattomat artistit ovat vuosien varrella levyttäneet.

Seuraavaa vuosikymmentä on pidetty Mingusin tuotteliaimpana. Uusia sävellyksiä ja levyjä ilmestyi tiuhaan tahtiin. Mingus julkaisi tänä ajanjaksona noin 30 albumia eri levymerkeillä. Mingusin yhtyeen koko oli usein noin 8–10 jäsentä, jotka hän valitsi suuremmasta joukosta luottomuusikoita. Hän vaati muusikoiltaan paljon ja kannusti heitä innovatiivisuuteen. Hänen orkesteristaan muodostui ”koulu” ja ponnahduslauta nuorille lahjakkaille muusikoille. Mingusin yhtyeissä soittivat esimerkiksi:

• Pepper Adams
• Jaki Byard
• Eric Dolphy
• Booker Ervin
• Clifford Jordan
• Rahsaan Roland Kirk
• Jimmy Knepper
• John Handy
• Jackie McLean
• Charles McPherson
• Horace Parlan
• Dannie Richmond

Vuonna 1963 julkaistua The Black Saint and the Sinner Lady pidetään sitäkin eräänä jazzin merkkipaaluna. Erityisesti levyn monipuolinen orkestrointi on huomion arvoista.^[7] Samana vuonna Mingus julkaisi, hieman yllättäen, soolopianolevyn Mingus Plays Piano. Huolimatta Mingusin pianonsoittotekniikan puutteista, levyä on arvostettu. (Toki Mingus oli esiintynyt aiemminkin pianistina, mutta yhtyeen kanssa, pari vuotta aikaisemmalla levyllä Oh Yeah.) Osa kappaleista on täysin improvisoituja ja ovat saaneet vaikutteita jazzin lisäksi klassisesta musiikista. Huomion arvoista on, että tällaiset levyt tulivat suosioon vasta 1970-luvulla Keith Jarrettin ansiosta.

Seuraavana vuonna 1964 Mingus kokosi monien mielestä uransa hienoimman yhtyeen, jossa soittivat Dannie Richmond, Jaki Byard, Eric Dolphy, Johnny Cole ja Clifford Jordan. Lähestyttäessä 1960-luvun loppua Mingusin julkaisutahti kuitenkin hidastui lähinnä sairastelun vuoksi.

Mingus oli sairas jo 1960-luvulla, ja oli kolmen vuoden ajan ”täysin lamaantunut” kunnes palasi lavoille 1971.^[2] 1970-luvun puolivälin paikkeilla hän alkoi sairastaa ALS-tautia, joka rappeuttaa lihaksia. Tämä vaikutti hänen bassonsoittoonsa siinä määrin, että hänen piti lopettaa esiintyminen kokonaan. Tämä ei estänyt häntä kuitenkaan säveltämästä, ja hän julkaisikin vielä useita levyjä ennen kuolemaansa.^[4]

Charles Mingus kuoli Cuernavacassa, Meksikossa, jossa hän kävi hoidattamassa vaivojaan. Hänet polttohaudattiin ja hänen tuhkansa siroteltiin Ganges-jokeen.^[2]

Charles Mingusin musiikillista perintöä jatkaa the Mingus Big Band, joka kiertää esittämässä Mingusin musiikkia.

Mingus muistetaan musiikkinsa lisäksi arvaamattomasta luonteestaan. Hän oli väkivaltainen lavalla ja hänen kanssaan soittaneet muusikot kunnioittivat hänen musiikkiaan ja pelkäsivät hänen luonnettaan. Mingusin väkivaltainen käytös kohdistui useimmiten muihin soittajiin, mutta ajoittain myös yleisöön.

Hänen on kerrottu esimerkiksi eräässä konsertissa yrittäneen murskata pianistinsa sormet koskettimien kannella ja tämän jälkeen lyöneen pasunisti Jimmy Knepperiä huuleen.^[4] Pelätessään Mingusia Jackie McLean puukotti häntä. Eräässä konsertissa Mingus suutuksissaan rikkoi kontrabassonsa säpäleiksi.

Charles Mingus kirjoitti vuonna 1971 ilmestynyttä Beneath the Underdog -omaelämäkertaansa noin kahdenkymmenen vuoden ajan. Teos ilmestyi suomeksi musiikkitoimittaja Jussi Niemen käännöksenä lokakuussa 2018 nimellä Koiraakin kurjempi (Aviador Kustannus, ISBN 9789527063620)^[8].

• Pithecanthropus Erectus (1956, Atlantic)
• The Clown (1957; julkaistu Atlantic 1961)
• Tijuana Moods (1957; julkaistu RCA Victor 1962)
• Blues & Roots (1959, Atlantic)
• Jazz Portraits / Mingus in Wonderland (1959, United Artists)
• Mingus Ah Um (1959, Columbia)
• Mingus Dynasty (1960, Columbia)
• Pre-Bird (1960, Mercury)
• Mingus at Antibes (1960; julkaistu Atlantic 1976)
• Charles Mingus Presents Charles Mingus (1960, Candid)
• Oh Yeah (1962, Atlantic)
• The Black Saint and the Sinner Lady (1963, Impulse)
• Mingus Plays Piano (1963, Impulse)
• Mingus Mingus Mingus Mingus Mingus (1963, Impulse)
• Town Hall Concert (1964)
• The Great Concert of Charles Mingus (1964; julkaistu Universal Music 1970)
• Let My Children Hear Music (1972, Columbia)
• Changes One (1974, Atlantic)
• Changes Two (1974, Atlantic)
• Three Or Four Shades Of Blues (1977, Atlantic)
• Cumbia & Jazz Fusion (1978, Atlantic)
• Epitaph (1990, Columbia, posthumous)

• Viralliset kotisivut