Cecil B. DeMille

Cecil Blount DeMille syntyi kolmilapsisen perheen keskimmäisenä lapsena. Hänen isänsä oli Henry Churchill de Mille (1853–1893), hollantilais-englantilaistaustainen näytelmäkirjailija ja episkopaalinen pappi. Hänen äitinsä Matilda Beatrice Samuel (1853–1923) oli protestantiksi kääntynyt englantilaissyntyinen opettajatar, jonka vanhemmat olivat saksanjuutalaisia. Perheen sukunimen kirjoitusmuoto oli de Mille, mutta Cecil ja hänen veljensä William Churchill (1878–1955) käyttivät urallaan kirjoitusmuotoa DeMille.^[2]

Perhe muutti vuonna 1892 Pompton Lakesiin New Jerseyyn.^[2] Isän kuoltua seuraavana vuonna Cecilin äiti alkoi pitää perheen talossa tyttökoulua.^[3] DeMille kävi Pennsylvania Military Collegea ja opiskeli näyttelemistä New Yorkin Academy of Dramatic Arts -koulussa. Valmistuttuaan vuonna 1900 hän työskenteli teatterinäyttelijänä kymmenen vuoden ajan. Hän meni naimisiin näyttelijätär Constance Adamsin (1873–1960) kanssa vuonna 1902.^[3] Heille syntyi tytär Cecilia ja he adoptoivat lisäksi kolme lasta, joista poika, kirjailija Richard DeMille (1922–2009) oli Cecilin veljen Williamin avioton lapsi kirjailija ja käsikirjoittaja Lorna Moonin kanssa.^[4] Adoptiotytär Katherine DeMillestä (1911–1995)^[5] tuli näyttelijätär, joka avioitui vuonna 1937 Anthony Quinnin kanssa, josta erosi vuonna 1965. DeMille kirjoitti näytelmiä yhteistyössä veljensä Williamin kanssa.^[6][2]

Koska DeMille ei menestynyt näyttelijänä, hän harkitsi jo jättävänsä viihdealan. Hän tapasi Jesse L. Laskyn, joka suostutteli DeMillen ryhtymään elokuvaohjaajaksi.^[3] Miehet perustivat yhdessä Arthur Friendin ja Samuel Goldwynin kanssa Jesse L. Lasky Feature Play Company -yhtiön, jonka pääjohtaja DeMillestä tuli.^[6] DeMille kuvasi Arizonassa esikoiselokuvansa The Squaw Man (1914). Se on Wyomingiin sijoittuva Broadway-näytelmään perustunut tarina, joka kertoo englantilaisen aatelisen ja intiaaninaisen rakkaudesta. Elokuva oli yksi Hollywoodin ensimmäisistä pitkistä elokuvista, ja se menestyi hyvin.^[3][6]

Arizonasta DeMille muutti Los Angelesiin, missä hän jatkoi elokuvien tekemistä. Hän otti ensimmäisenä ohjaajana käyttöön megafonin ja pukeutui tyylillä, joka hänen myötään opittiin yhdistämään elokuvaohjaajiin.^[3] DeMille ohjasi vuosien 1914 ja 1917 välillä yhteensä 30 elokuvaa.^[2]

 

DeMille ohjasi ensimmäisen spektaakkelinsa, Jeanne d’Arcista kertovan elokuvan Joan the Woman vuonna 1917. Elokuva oli poikkeuksellisen pitkä, mutta se ei osoittautunut menestykseksi kuten ei moni DeMillen seuraavistakaan elokuvista. DeMille ryhtyi siksi tekemään komedioita, joista kriitikot eivät pitäneet mutta joita yleisö tuli katsomaan. DeMille oli mukana perustamassa Haysin toimistoa, joka tarkkaili Hollywoodin elokuvien seksuaalista ja moraalista sisältöä.^[3]

DeMille perusti vuonna 1919 Kalifornian ensimmäisen kaupallisen lentoyhtiön Mercury Aviationin. Hän toimi myös Bank of Italyn paikallisosaston pääjohtajana Culver Cityssä.^[2]

Epookkielokuviin DeMille siirtyi sensuurin tiukennuttua, jolloin hän jätti aiemmin tekemänsä seksuaalisesti latautuneet komediat.^[1] DeMillen seuraava spektaakkeli oli Kymmenet käskyt (1923), kallein koskaan tehty elokuva. Siitä tuli suurmenestys, joka tuotti tekokustannuksensa takaisin moninkertaisesti.^[3]

Lasky Company oli vuonna 1916 muuttunut Paramount Picturesiksi. DeMille jätti Paramountin vuonna 1925 ja perusti oman yhtiönsä Cecil B. DeMille Picture, jolle hän teki neljä elokuvaa. Näistä kalliista eeppisistä elokuvista menestynein oli Jeesuksen elämästä kertova The King of Kings (1927).^[6]

DeMille siirtyi Metro-Goldwyn-Mayerille vuonna 1928. Hänen ensimmäinen äänielokuvansa oli Dynamite (1929). DeMillen ensimmäiset äänielokuvat eivät olleet erityisen menestyksekkäitä lippuluukuilla, joten DeMille palasi Paramountille. Elokuva Ristin merkki (1932) nousi suosituksi, ja DeMille pysyikin Paramountin leivissä uransa loppuun asti. DeMille ohjasi 1930-luvulla niin historiallisia elokuvia kuin nykyaikaankin sijoittuvia, kuten gansterielokuvan This Day and Age (1933).^[6] Kleopatra (1934) oli paluu historiallisiin spektaakkeleihin, mutta sitä seurannut Ristiretket (1935) oli Hollywoodin historian siihen mennessä suurin epäonnistuminen.^[3][6] Seuraavissa elokuvissaan DeMille käsitteli Yhdysvaltain historiaa. Sankarieskadroona (1940) oli DeMillen ensimmäinen värielokuva.^[6]

Toisen maailmansodan jälkeen DeMille ohjasi menestys elokuvan Simson ja Delila (1949) ja näytteli pitkästä aikaa itsekin elokuvassa Auringonlaskun katu (1950). Vuonna 1952 DeMille ohjasi omaelämäkerralliseksi kutsutun elokuvan Suuri maailmansirkus, joka sai parhaan elokuvan Oscarin ja josta DeMille itse sai ehdokkuuden parhaasta ohjauksesta. DeMillen viimeinen elokuva oli Kymmenen käskyä (1956), joka oli uusintaversio hänen 1920-luvun elokuvastaan.^[6][3] Elokuva oli jättimenestys, ja se on vuosikymmenienkin jälkeen kymmenen eniten lipputuloja maailmassa keränneen elokuvan joukossa.^[2]

DeMille sai erikois-Oscarin vuonna 1949 ja Irving G. Thalberg -muistopalkinnon vuonna 1952.^[6]

Cecil B. DeMille kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1959.^[6] Hänen mukaansa on nimetty Hollywood Foreign Press Association -yhdistyksen myöntämä kunnia-Golden Globe.

• von Bagh, Peter: ”Piplia kuvina”, artikkeli DeMillestä, Filmihullu 1/1992
• Presley, Cecilia DeMille & Vieira, Mark A.: Cecil B. DeMille. The Art of the Hollywood Epic. Philadelphia: Running Press, 2014. ISBN 978-0-7624-5490-7 (englanniksi)