Artturi Kannisto

Artturi Kanniston vanhemmat olivat maanviljelijä Juha Kannisto ja Iida Maria Heikkilä. Hän tuli ylioppilaaksi Hämeenlinnan lyseosta vuonna 1893 ja kirjoittautui Helsingin yliopistoon samana vuonna.^[4] Hän kiinnostui jo kouluaikanaan suomen sukukielistä. Merkittävä vaikuttaja tässä mielenkiinnon heräämisessä oli Arvid Genetz, joka toimi Hämeenlinnan lyseossa opettajana ja joka oli ansioitunut sukukielten tutkija. Kanniston erityisenä mielenkiinnon kohteena oli unkarin kieli, johon hän tutustui itsenäisesti Antti Jalavan ja József Szinnyein unkarin kieltä ja kielten sukulaisuutta valottavien kirjoitusten innoittamana. Yliopistossa Kannisto alkoi heti opiskella myös hantia (ostjakkia), mikä ei ollut tuiki tavallinen aloittelevan opiskelijan valinta. Kannisto suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon vuonna 1899. Hänestä tuli filosofian maisteri 1900, filosofian lisensiaatti 1919 ja filosofian tohtori 1922.^[3]

Kanniston ensimmäiset kielitieteelliset työt koskivat hämäläismurteiden äänne- ja lauseoppia; asiaa käsittelevät teokset ilmestyivät 1897 ja 1901.^[5] Kannisto ei kuitenkaan jatkanut suomen kielen tutkimusta, sillä äskettäin (1883) perustettu Suomalais-Ugrilainen Seura (SUS) oli ottanut tehtäväkseen kerätä tieteellistä materiaalia Suomen sukukansoista. Tässä SUS:n johtamassa sukukansojen kulttuuriperinnön tallentamisohjelmassa mansin tutkimus lankesi Kanniston osalle.

Kannisto teki pitkän kieli- ja kansatieteellisen tutkimusmatkan Tobolskin ja Permin kuvernementtien mansien keskuuteen. Hän lähti tutkimusmatkalleen länsi-Siperiaan syyskuussa 1901. Hänen matkansa ulottui mansien asuttaman laajan alueen joka kolkkaan. Kanniston perinpohjaisesta työtavasta on sanottu, että ei ollut ainuttakaan mansiperhettä, josta hänellä ei olisi ollut mitään tietoa.^[4] Hän keräsi systemaattisesti sanastoa, tekstejä, kansanrunoutta, sävelmiä, kansatieteellisiä esineitä sekä tietoja aineellisesta ja henkisestä elämästä. Kanniston arkistoa on pitkään hyödynnetty kielen ja kansanrunouden tutkimuksessa. Hän keräsi manseista lisäksi henkilötietoja ottaen huomioon mansintaitoisten ja venäläistyneiden lukusuhteet. Kannisto työskenteli intensiivisesti Siperian rasittavissa oloissa yhtäjaksoisesti aina kevääseen 1905, jolloin hänen oli pakko käydä Suomessa lepäämässä. Jo loppukesästä hän kuitenkin palasi Siperiaan jatkamaan työtään, joka päättyi vasta joulukuussa 1906. Kaikkiaan Kannisto oli mansien mailla viisi vuotta. Kanniston tytär Tytti julkaisi 1963 matkan aikana käydyn kirjeenvaihdon, josta on luettavissa manseista vähän mairittelevia mainintoja sivistymättömyydestä, siivottomuudesta ja juopottelusta.

Varsinaisen päivätyönsä Kannisto teki Helsingin yliopiston palveluksessa. Hän toimi lainopillisessa tiedekunnassa suomen kielen opettajana ja kuulustelijana 1910–1929. Suomalais-ugrilaisen kielitieteen dosentiksi Kannisto nimitettiin 1920 ja saman alan henkilökohtaiseksi ylimääräiseksi professoriksi 1927. Hänen opetusalanaan olivat ensi sijassa etäsukukielet mutta hän luennoi aika ajoin myös lähisukukielistä.^[6]

Artturi Kannisto oli ylioppilastutkintolautakunnan jäsen vuodesta 1920 ja Tieteellisen keskuslautakunnan jäsen vuodesta 1929. Hän toimi myös Suomalais-Ugrilainen Seuran (SUS) sihteerinä 1919–1935 ja sen jälkeen esimiehenä kuolemaansa asti. Hänen aloitteensa oli mm. SUS:n julkaisuohjelma, jonka tarkoituksena on ollut julkaista vuosikymmenten aikana kerätyt tieteelliset ainekset. Kannisto oli usean virolaisen ja unkarilaisen tieteellisen seuran kunniajäsen. Hän oli myös Budapestin ja Debrecenin yliopiston kunniatohtori.

Kannisto keksi suomen kieleen lukuisia uudissanoja, esimerkiksi sanan elokuva.^[7] Yksi hänen ehdotuksistaan oli, että kaikki hajottaa-tyyppiset verbit kirjoitettaisiin ilman i:tä.^[8] Hän rakensi päätteitä yhdistelemällä pisimmän tähän mennessä tunnetun suomenkielisen sanan: kumarreksituteskenteleen­tuvaisehkollaismaisekkuudellisen­neskenteluttelemattomammuuk­sissansakaankopahan.^[2] Siinä on silloisen oikeinkirjoituksen mukaan 103, nykyisen oikeinkirjoituksen mukaan 102 kirjainta. Sana ei tarkoita mitään, vaan on sijapäätteitä yhdistelemällä aikaan saatu keinotekoinen rakennelma.^[9] Etelä- Haagassa on Kanniston mukaan nimetty "Artturi Kanniston tie".

Artturi Kannisto oli naimisissa vuodesta 1911 filosofian maisteri Aina Oiva Onni Sofia Erosen kanssa.^[3] Heidän poikansa oli väestötieteilijä Väinö Kannisto.

1. 1903, 1904, 1907, 1907, 1908: Matkakertomus vogulimailta I–V. – SUSA XXI,6. S. 7–9; XXII,3. S. 1–2; XXIV,3. S. 1–3; XXIV,4. S. 1–4; XXV,5. S. 1–8.
2. 1907 (saksaksi 1908): Vogulien näytelmätaiteesta.
3. 1913: Ein wörterverzeichnis einer ausgestorbenen wogulischen dialektes in den papieren M. A. Castréns.
4. 1919 (väitöskirja): Zur geschichte des vokalismus der ersten silbe im wogulischen vom qualitativen standpunkt. SUST 46.
5. 1921: Die vokalharmonie im wogulischen.
6. 1923 (saksaksi 1927): Vogulien aikaisemmista asuma-aloista paikannimitutkimuksen valossa.
7. 1925: Die tatarischen lehnwörter im wogulischen.
8. 1930: Voguulien kohtalolauluista.
9. 1931: Suomenkielen käännöstehtäviä lainopin ylioppilaille. 6.
10. 1932: Ein sprachlicher Beitrag zu den wirtschaftlichen Verhältnissen der obugrischen Völker.
11. 1933: Über die Tatuierung bei den Ob-ugrischen Völkern.
12. 1938 (ranskaksi 1939): Über die Bärenzeremonien der Wogulen. (Suomeksi: Voguulien karhumenoista.)
13. 1938: Vogulilainen karhulaulu.
14. 1938: Professori Lauri Kettusen liivin sanakirjan valmistumisen johdosta.
15. 1939: August Ahlqvists und József Budenz Briefwechsel.
16. 1942: Ei lähestulkoonkaan.
17. 1942: Heikki Paasosen tutkimusmatkat / Die Forschungsreisen Heikki Paasonens.
18. 1942: Puhe sotamarsalkka C. G. Mannerheimille 1940. IV. 7.

1. Väisänen, A.O. 1937: Wogulische und ostjakische Melodien. Phonographisch aufgenommen von Artturi Kannisto und K. F. Karjalainen. SUST 73.
2. Liimola, Matti 1951: Wogulische Volksdichtung. I, Texte mythischen Inhalts. SUST 101.
3. Vahter, Tyyni 1953: Obinugrilaisten kansojen koristekuosit. SUS.
4. Liimola, Matti 1955: Wogulische Volksdichtung. II, Kriegs- und Heldensagen. SUST 109.
5. Liimola, Matti 1956: Wogulische Volksdichtung. III, Märchen. SUST 111.
6. Virtanen & Liimola 1958: Materialien zur Mythologie der Wogulen. SUST 113.
7. Liimola, Matti 1958: Wogulische Volksdichtung. IV, Bärenlieder. SUST 114.
8. Liimola, Matti 1959: Wogulische Volksdichtung. V, Aufführungen beim Bärenfest. SUST 116.
9. Liimola, Matti 1963: Wogulische Volksdichtung. VI, Schicksalslieder, Klagelieder, Kinderreime, Rätsel, Verschiedenes. SUST 134.
10. Nevalainen, Jorma 1969: Statistik über die Wogulen. SUSA 70.
11. Eiras, Vuokko 1982: Wogulische Volksdichtung. VII, Wörterverzeichnis zu den Bänden I–VI. SUST 180.

• Luettelo Helsingin yliopiston suomen kielen lehtoreista ja professoreista

 

Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Artturi Kannisto.

• Artturi Kannisto unkarilaisen tiedemiehen [Miklós Zsirain] esittelemänä. Virittäjä 2/1943, s. 319–325.
• Eiras, Vuokko 2001: Mansin murresanakirjatyön leksikografisia ongelmia. – SUSA 89, s. 7–20.
• Kannisto, Tytti 1963: Artturi Kanniston tutkimusmatkat Siperiassa vuosina 1901–1906. Päiväkirjamuistiinpanoja ja kirjeitä. – SUSA 64.
• Korhonen, Mikko – Suhonen, Seppo – Virtaranta, Pertti: Sata vuotta suomen sukua tutkimassa: 100-vuotias Suomalais-Ugrilainen Seura, s. 112–137. Weilin+Göös, 1983. ISBN 951-35-2977-0
• Liimola, Matti 1943: Artturi Kanniston elämäntyö. Virittäjä nro 2, s. 139–145.
• Liimola, Matti & Kulmala, Vuokko 1974: Artturi Kannisto und sein Lebenswerk. SUSA 73, s. 23–35.
• Ravila, Paavo 1943: Artturi Kanniston muisto. Virittäjä nro 2, s. 135–139.
• Ravila, Paavo 1944: Artturi Kannisto. FUF XXVIII, Heft 1–3, s. 1–5.
• Virtanen, Susanna: Artturi Kanniston matkassa Siperiassa. Alkukoti, 2005, nro 7, s. 22–23. Helsingin yliopisto. Artikkelin verkkoversio. (PDF)

• Kulonen, Ulla-Maija: Kannisto, Artturi (1874–1943). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 7.8.2015. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
• Venäjästä ja voguleista Artturi Kanniston mitalla.