[go: up one dir, main page]
Wikipedia

Argentiinan jalkapallomaajoukkue

Miesten kansainvälinen jalkapallojoukkue edustaa Argentiinaa

Argentiinan jalkapallomaajoukkue (esp. Selección de fútbol de Argentina) edustaa Argentiinaa kansainvälisissä jalkapallo-otteluissa. Maajoukkuetta hallinnoi Argentiinan jalkapalloliitto.

Argentiina
Lempinimi La Albiceleste (suom. Valko-taivaansiniset)
Liitto Argentiinan jalkapalloliitto (Asociación del Fútbol Argentino)
Maanosaliitto Conmebol
Valmentaja Argentiina Lionel Scaloni
Kapteeni Lionel Messi
Eniten otteluita Lionel Messi (187)
Eniten maaleja Lionel Messi (109)
FIFAn maakoodi ARG
FIFA-ranking 1 (18.7.2024) [1]
}}
Kotipeliasu
}}
Vieraspeliasu
Ensimmäinen ottelu

Uruguay  0–6  Argentiina
(Montevideo, Uruguay; 20. heinäkuuta 1902)

Suurin voitto

Argentiina  12–0  Ecuador
(Montevideo, Uruguay; 22. tammikuuta 1942)

Suurin tappio

Tšekkoslovakia  6–1  Argentiina
(Helsingborg, Ruotsi; 15. kesäkuuta 1958)
Uruguay  5–0  Argentiina
(Guayaquil, Ecuador; 16. joulukuuta 1959)
Argentiina  0–5  Kolumbia
(Buenos Aires, Argentiina; 5. syyskuuta 1993)
Bolivia  6–1  Argentiina
(La Paz, Bolivia; 1. huhtikuuta 2009)

Espanja  6–1  Argentiina
(Madrid, Espanja; 27. maaliskuuta 2018)

MM-kilpailut
Esiintymiset 18 (ensimmäiset 1930)
Paras MM-sijoitus 1. (1978, 1986, 2022)
Copa América
Esiintymiset 44 (ensimmäiset 1916)
Paras sijoitus 1. (1921, 1925, 1927, 1929, 1937, 1941, 1945, 1946, 1947, 1955, 1957, 1959, 1991, 1993, 2021, 2024)

Argentiina on yksi menestyneimmistä jalkapallomaajoukkueista, sillä se on saavuttanut kolme maailmanmestaruutta (1978, 1986 ja 2022) sekä kolme MM-hopeaa (1930, 1990 ja 2014). Argentiina on menestynyt hyvin myös Etelä-Amerikan-mestaruuskilpailuissa ja voittanut sen 16 kertaa, mikä on eniten kaikista joukkueista. Lisäksi maa on voittanut kesäolympialaisten jalkapalloturnauksen vuosina 2004 ja 2008 sekä saavuttanut hopeaa vuosina 1928 ja 1996. Se on myös voittanut Maanosaliittojen cupin ja Kirin Cupin, molemmat vuonna 1992.

Argentiina oli mukana heti ensimmäisissä maailmanmestaruuskilpailuissa vuonna 1930, jossa se hävisi loppuottelussa isäntämaa Uruguaylle maalein 4–2. Seuraavina vuosikymmeninä Argentiina usein joko boikotoi MM-kisoja tai ei lähettänyt niihin parhaita pelaajiaan, koska maajoukkueeseen ei hyväksytty ammattilaispelaajia ennen vuotta 1962. Sen sijaan joukkue menestyi Etelä-Amerikan-mestaruuskilpailuissa. Ensimmäisen maailmanmestaruutensa Argentiina saavutti kotikisoissaan vuonna 1978, kun se voitti loppuottelussa Alankomaat jatkoajan jälkeen 3–1. Meksikon MM-kilpailuissa 1986 se voitti toisen maailmanmestaruutensa voittamalla finaalissa Saksan liittotasavallan 3–2. Saksalle se hävisi vuosien 1990 ja 2014 MM-finaalit. Kolmannen ja viimeisimmän maailmanmestaruutensa Argentiina saavutti Qatarissa 2022, jossa se voitti loppuottelussa Ranskan rangaistuspotkukilpailun jälkeen.

Joukkue tunnetaan pelipaitansa mukaisesti myös lempinimellä La Albiceleste (suom. Valko-taivaansiniset). Sinivalkoraitainen pelipaita otettiin käyttöön vuonna 1908, jolloin se korvasi valkoisen paidan.

Historia

muokkaa

Ensimmäiset vuosikymmenet (1902–1930)

muokkaa
 
Argentiinan joukkue 20. heinäkuuta 1902 ennen ensimmäistä virallista otteluaan Uruguayta vastaan.

Argentiinan maajoukkueen ensimmäinen virallinen ottelu pelattiin 20. heinäkuuta 1902 Montevideossa Uruguayta vastaan. Argentiina voitti pelin maalein 6–0.[2] Argentiina isännöi ensimmäisiä Etelä-Amerikan-mestaruuskilpailuja vuonna 1916. Se saavutti turnauksen mestaruuden ensimmäisen kerran vuonna 1921 ja voitti turnauksen 1920-luvulla kaikkiaan neljästi.[3]

Argentiinan ja Uruguayn välille kasvoi pian kilpailuasetelma. Maat hallitsivat 1920- ja 1930-luvuilla eteläamerikkalaista jalkapalloilua, ja ne kohtasivat toisensa useissa loppuotteluissa. Ensimmäisen kerran ne pelasivat vastakkain Etelä-Amerikan-mestaruuskilpailujen 1916 finaalissa, ja joukkueet kohtasivat myös vuoden 1928 olympialaisten ja vuonna 1930 järjestettyjen ensimmäisten maailmanmestaruuskilpailujen loppuottelussa. Ensimmäisissä olympialaisissaan 1928 Argentiina esiintyi vahvasti ja ylsi loppuotteluun voitettuaan kaikki ottelunsa yhteismaalierolla 23–5. Loppuottelu Uruguayta vastaan päättyi 1–1, minkä vuoksi kolme päivää myöhemmin pelattiin uusintaottelu, jonka Uruguay voitti 2–1.[3]

Argentiina oli yksi 13 joukkueesta, jotka osallistuivat Uruguayssa vuonna 1930 järjestettyihin historian ensimmäisiin jalkapallon MM-kilpailuihin. Joukkue voitti lohkonsa ennen Chileä, Ranskaa ja Meksikoa, ja välierässä Argentiina voitti Yhdysvallat 6–1. Loppuottelussa vastaan asettui jälleen Uruguay.[3] Argentiinan pääkaupungista Buenos Airesista oltiin aikeissa lähettää kymmenen laivalastillista kannattajia Río de la Plata -joen toiselle puolelle, mutta sumun vuoksi osa aluksista pääsi perille vasta pelin päättymisen jälkeen.[4] Argentiina johti ottelua 2–1 Carlos Peucellen ja Guillermo Stábilen maaleilla,[3] mutta Uruguay eteni lopulta 4–2-voittoon ja maailmanmestaruuteen.[4] Stábile voitti kisojen maalintekijätilaston kahdeksalla maalillaan.[3] Finaalitappio otettiin Argentiinassa raskaasti ja lehdistö syytti uruguaylaisia kovista otteista. Buenos Airesissa sijaitseva Uruguayn suurlähetystö joutui hyökkäyksen kohteeksi.[5]

Kakkosmiehistöjä ja boikotointia (1934−1954)

muokkaa
 
Argentiina–Brasilia vuonna 1946.

Vuosien 1934–1962 välillä Argentiina esiintyi etenkin MM-kilpailuissa aiempaa heikommin tuloksin, eikä se aina ottanut osaa kisoihin lainkaan. Osasyynä oli se, ettei Argentiinan maajoukkueesseen hyväksytty ammattilaispelaajia ennen vuotta 1962.[3] Esimerkiksi vuoden 1934 MM-kilpailuissa Italiassa Argentiina oli mukana kakkosmiehistöllä. Turnaus pelattiin alusta alkaen pudotuspelisysteemillä ja Ruotsi pudotti Argentiinan heti avauskierroksella maalein 3–2, vaikka Argentiina johti ottelua kahteen otteeseen. Mestaruuteen ylsi Italia, jonka joukkueessa pelasi neljä argentiinalaissyntyistä pelaajaa.[6]

Argentiina tavoitteli järjestettäväkseen vuoden 1938 MM-kilpailuja. Kisat myönnettiin kuitenkin kiistanalaisesti jälleen Euroopalle, tällä kertaa Ranskalle, vaikka kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA oli periaatteessa päättänyt vuorotella kisaisännyyttä Euroopan ja Etelä-Amerikan välillä.[7] Yhdessä seitsemän muun hakijakandidaatin kanssa Argentiina päätti protestoida valintaa jättäytymällä kisoista pois. Ratkaisu aiheutti mellakoita Buenos Airesissa, koska kansa olisi halunnut taitavan joukkueen esittelevän peliään eurooppalaisille.[8]

Argentiina voitti 1940-luvulla neljä kuudesta jaossa olleesta Etelä-Amerikan-mestaruudesta. Brasilian vuonna 1949 järjestämiin kilpailuihin Argentiina ei kuitenkaan lähettänyt joukkuetta lainkaan, mikä aiheutti erimielisyyksiä maiden välille.[3] Ensimmäiset MM-kilpailut 12 vuoteen järjestettiin niin ikään Brasiliassa 1950. Maiden keskinäinen riitely johti Argentiinan vetäytymiseen turnauksen karsinnoista.[9] Boikotti jatkui Sveitsin MM-kisoissa 1954.[10]

MM-kisapaikan vakiinnuttaminen (1958−1974)

muokkaa

Ruotsin MM-kilpailuissa 1958 Argentiina teki viimein paluun MM-kentille.[11] Argentiina oli voittanut edellisvuonna Etelä-Amerikan mestaruuden, mutta joukkue heikkeni suurimpien tähtien, kuten Omar Sivorin, Antonio Valentín Angelillon ja Humberto Maschion, lähdettyä Italiaan.[3] Menestys jäikin vaatimattomaksi, sillä voitto Pohjois-Irlannista ja tappiot Länsi-Saksalle ja Tšekkoslovakialle jättivät joukkueen A-lohkon viimeiseksi ja ulos jatkopeleistä.[11]

Epäonnistuneiden Ruotsin kisojen jälkeen Argentiinan päävalmentajaksi tuli Victorio Spinetto, jonka ajamaa pelityyliä kritisoitiin antijalkapalloksi. Myös pelaajisto uudistui lähes täysin. Vuonna 1959 Argentiina voitti jälleen Etelä-Amerikan mestaruuden, nyt pisteen erolla Brasiliaan. Spinettoa seurasi Juan Carlos Lorenzo, joka edeltäjänsä tavoin suosi puolustusvoittoista ja pragmaattista pelitapaa. Argentiinalainen pelityyli muuttuikin 1960-luvulla kovemmaksi, kyynisemmäksi ja puolustavammaksi niin maajoukkueessa kuin maan kansallisessa sarjassakin.[3]

 
Argentiinan joukkue Taça das Nações -turnauksessa Brasiliassa 1964.

Chilen MM-kilpailuissa 1962 Argentiina ei taaskaan yltänyt alkulohkostaan jatkoon. Joukkue sijoittui kolmella pisteellä lohkonsa kolmanneksi, kun vain kaksi parasta pääsi jatkopeleihin. Kakkossijan saavutti paremman maalieron turvin Englanti. Argentiina voitti turnauksessa Bulgarian 1–0, hävisi Englannille 3–1 ja pelasi viimeisessä pelissään tasan Unkarin kanssa 0–0.[12]

Argentiinan valmistautumista Englannin MM-kilpailuihin 1966 häiritsi kuukausi ennen kisoja tapahtunut sotilasvallankaappaus. Lorenzosta oli tullut joukkueen päävalmentaja niin ikään vain viikkoja ennen turnausta, eivätkä pelaajat tulleet toimeen hänen pelijärjestelmänsä kanssa. Pelaajat myös yllättyivät, kun kisaotteluissa ei käytettykään samaa palloa kuin harjoituksissa.[3] Joukkueen 2–1-voitto Espanjasta, 0–0-tasapeli Länsi-Saksaa vastaan ja voitto Sveitsistä maalein 2–0 toivat Argentiinalle B-lohkon toisen sijan viidellä pisteellä ja paikan puolivälieriin isäntämaa Englantia vastaan.[12] Tuleva maailmanmestari Englanti voitti Geoff Hurstin maalilla 1–0. Ottelu muistetaan myös epäurheilijamaisuuksistaan ja rumista otteistaan. Erotuomari poisti Argentiinan puolustajan Antonio Rattínin kentältä, minkä jälkeen Rattín kiersi kentän laitaa yhdessä valmentajan kanssa huudellen herjoja erotuomarille ja yleisölle. Ottelun jälkeisessä lehdistötilaisuudessa Englannin valmentaja Alf Ramsey kutsui argentiinalaisia eläimiksi.[13] Argentiina sai tuhannen frangin maksimisakon ja uhkauksen tulla suljetuksi seuraavista MM-kisoista.[14] Ottelu aiheutti kytevän vihamielisyyden Euroopan ja Etelä-Amerikan jalkapalloilun välille.[13]

Lorenzo erosi päävalmentajan paikalta pian vuoden 1966 MM-kisojen jälkeen, ja häntä seurasi useita lyhytaikaisia valmentajia. Tulokset olivat heikkoja, ja ensimmäistä kertaa Argentiina karsiutui kokonaan MM-kilpailuista Meksikossa 1970.[3] Se on samalla viimeisin kerta, jolloin se ei ole esiintynyt maailmanmestaruuskilpailuissa.

Vuoden 1973 Euroopan-kiertueellaan Argentiina esiintyi vahvasti ja muun muassa voitti Münchenissä Länsi-Saksan. Valmentaja Omar Sívori kuitenkin erotettiin, ja hänet korvasi Vladislao Cap. Länsi-Saksan MM-kilpailuissa 1974 Argentiinan joukkueessa pelasi useita lahjakkaita pelaajia, kuten espanjalaisen Atlético Madrid -seuran Rubén Ayala, ja Carlos Babington, joka korvasi loukkaantuneen Miguel Brindisin.[15] D-lohkon avausottelussa tuleva pronssijoukkue Puola voitti Argentiinan niukasti 3–2, mutta Italiaa vastaan joukkue ylsi 1–1-tasapeliin. Lohkon kakkossijan ja jatkopaikan varmisti viimeisen kierroksen 4–1-voitto Haitista. Jatkolohkossa tappiot Alankomaille 4–0 ja Brasilialle 2–1 ja tasapeli Itä-Saksaa vastaan 1–1 jättivät joukkueen kuitenkin lohkon viimeiseksi ja päättivät Argentiinan kilpailut.[16]

Menotti päävalmentajana (1974−1983)

muokkaa

Argentiinan valmentajaksi nimettiin kisojen jälkeen César Luis Menotti, joka tuli tunnetuksi myös boheemista olemuksestaan sekä avoimesta ketjutupakoinnistaan. Menotti kävi läpi yli sata pelaajaa eri puolilta Argentiinaa löytääkseen joukkueeseensa juuri sopivat pelaajat. Tarkoituksena oli palauttaa Argentiinan maajoukkueen peliin perinteinen eteläamerikkalainen tyyli, jossa hyökkäysvoittoisuus ja taito olisivat etusijalla. Menottin tyylin iskoistamisen teki vaikeaksi se, että maan seurajoukkueissa harjoitettiin kovaotteista, puolustusvoittoista ja vastahyökkäyksiin perustuvaa peliä. Menottia arvosteltiin niin lehdistön, yleisön kuin seurajohtajienkin suunnasta ja uskottiin, ettei hän löytäisi pelaajia toteuttamaan ajatuksiaan kentälle.[17] Ensi töikseen Menotti muutti valmistautumisrutiineja. Maajoukkue nostettiin etusijalle, ja valmistautumisaikaa kisoihin pidennettiin.[3] Menotti myös vaati maajoukkuepelaajien siirtojen kieltämistä ulkomaille, mihin lopulta suostuttiin. Argentiinan sotilashallitus myös määräsi hänelle täyden työrauhan tulevia MM-kotikilpailuja silmällä pitäen.[17]

Etelä-Amerikan-mestaruuskilpailuja ei ollut järjestetty vuoden 1967 jälkeen, mutta vuonna 1975 turnaus palasi Copa América -nimisenä. Turnaus ei ollut Argentiinalle menestys, sillä se hävisi kolmen joukkueen alkulohkossaan kahdesti Brasilialle eikä päässyt jatkoon. Joukkue voitti kotonaan Venezuelan 11–0, mikä on yksi Argentiinan suurinumeroisimmista voitoista.[3]

Kotikisat ja ensimmäinen maailmanmestaruus

muokkaa
 
Mario Kempes teki vuoden 1978 MM-kilpailujen loppuottelussa kaksi maalia ja voitti turnauksen maalipörssin.

Argentiina sai lopulta kauan tavoittelemansa MM-kilpailut, kun sille vuonna 1966 myönnettiin järjestettäväksi vuoden 1978 MM-turnaus. Maan sisäinen tilanne oli kuitenkin edennyt vuosien aikana levottomaan suuntaan.[18] Argentiinassa tapahtui lukuisia vallankaappauksia ja terroria,[19] ja vuodesta 1976 maata oli hallinnut kenraali Jorge Videlan johtama sotilasjuntta, jonka aikana tuhansia poliittisia toisinajattelijoita katosi. Monet vastustivat turnauksen järjestämistä Argentiinassa, mutta kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA pysyi päätöksessään.[20] Sotilasdiktatuuri näki MM-kilpailut suurena propagandamahdollisuutena ja pyrki piilottamaan jäljet väkivallasta ja vainosta.[21] Maa panosti voimakkaasti turnauksen valmisteluun ja uudet stadionit valmistuivat ajallaan.[19] Kaikkiaan Argentiina käytti kilpailuihin hiipuvista varoistaan noin 700 miljoonaa dollaria eli kymmenen prosenttia valtion budjetista.[21] Kisojen otteluissa Argentiinan kannattajat toivat maailman tietoisuuteen muun muassa paperisilpulla luodun lumipyryn, joka peitti katsomon Argentiinan joukkueen tullessa kentälle.[19]

Vuoden 1974 MM-kilpailuihin verrattuna Argentiinalla oli riveissään Daniel Passarellan ja Osvaldo Ardilesin kaltaisia tähtipelaajia. Joukkue koostui hyökkääjä Mario Kempesiä lukuun ottamatta lähes kokonaan Argentiinan liigan pelaajista, sillä sotilashallinto oli säätänyt lain, joka esti uusien pelaajien siirtymisen ulkomaille ennen turnauksen alkua.[22]

Tasokkaan alkulohkon muut joukkueet olivat Unkari, Ranska ja Italia. Avausottelunsa Unkaria vastaan Argentiina voitti 2–1. Toisessa ottelussa kaatui Ranska 3−1, ja samalla varmistui jatkopaikka. Joukkue olisi halunnut otteluidensa jatkuvan Buenos Airesissa, mutta Italialle kärsityn 0–1-tappion vuoksi Argentiina joutui pelaamaan jatkolohkon ottelunsa Rosariossa.[23] Puola kukistui jatkolohkon ensimmäisessä ottelussa Kempesin kahdella maalilla 2–0. Toisessa pelissä vastassa oli Brasilia, joka oli voittanut jatkolohkon avausottelussaan Perun 3–0. Tiukka ja tasainen ottelu päättyi maalittomaan tasapeliin. Jatkolohkon viimeisellä kierroksella Brasilia voitti Puolan 3–1,[24] jolloin Brasilian maaliero oli +5 ja Argentiinan vain +2.[3] Siksi Argentiinan oli myöhemmin pelattavassa lohkon päätösottelussaan voitettava Peru vähintään neljällä maalilla voittaakseen lohkon ja päästäkseen loppuotteluun. Argentiina voitti 6–0 ja selvisi finaaliin. Ottelua on väitetty sopupeliksi enemmän kuin mitään muuta ottelua MM-kilpailujen historiassa, mutta todisteita väitteille ei ole saatu.[24] Loppuottelussa Buenos Airesissa Argentiina voitti Alankomaat jatkoajan jälkeen 3–1 ja saavutti ensimmäisen maailmanmestaruutensa. Mario Kempes teki kilpailuissa kuusi maalia ja voitti maalintekijätilaston.[25]

Espanjan MM-kilpailut

muokkaa

Espanjan MM-turnauksessa 1982 Argentiinan pelaajisto oli pitkälti sama kuin kotikisoissa 1978. Joukkueen rungon muodostivat edelleen kokeneet Ubaldo Fillol, Daniel Passarella, Américo Gallego, Osvaldo Ardiles ja Mario Kempes, mutta erityisen paljon odotettiin nuorelta Diego Maradonalta, joka oli pudotettu edellisestä MM-joukkueesta viimeisten joukossa.[26]

Turnaus sujui Argentiinalta kuitenkin nihkeästi. Kisojen avausottelussa Belgia yllätti joukkueen maalein 1–0.[27] Argentiina kuitenkin päihitti Unkarin 4–1 ja lohkon päätösottelussa El Salvadorin 2–0. Joukkue sijoittui lohkossaan toiseksi ja selviytyi jatkoon.[28] Jatkolohkon ensimmäinen ottelu Italiaa vastaan päättyi 1–2-tappioon. Brasilia päätti Argentiinan turnauksen 3–1-voitolla, jolloin Argentiina jäi lohkon viimeiselle sijalle ja ulos välieristä.[29] Joukkueen suurimpana yksittäisenä pettymyksenä pidettiin edellisten kisojen maalikuningasta Mario Kempesiä, jonka on myöhemmin uskottu kärsineen burnoutista.[30]

Carlos Bilardon alaisuudessa (1983–1990)

muokkaa

Päävalmentaja César Luis Menottin korvasi helmikuussa 1983 Carlos Bilardo, ja seuraavat kolme vuotta Argentiina etsi identiteettiään. Bilardon näkemys jalkapallon pelaamisesta edusti Menottia kyynisempää näkökulmaa.[31] Bilardon tavoite oli saada yksilötaitoiset argentiinalaiset pelaamaan joukkueena. Diego Maradona ei pitänyt Menottista eikä ollut pelannut maajoukkueessa kolmeen vuoteen, mutta Bilardo osoitti hänelle tukensa tekemällä tästä joukkueen kapteenin.[32] MM-kilpailujen 1986 karsinnoissa Peru piti Argentiinaa tiukoilla, ja Argentiinan kisoihin vienyt maali syntyi vasta aivan pelin lopussa.[33] Bilardo sai kotimaassaan osakseen rajua kritiikkiä, mitä pahensivat ennen kisoja heikosti sujuneet harjoitusottelut.[32] Jopa presidentti Raúl Alfonsín ilmoitti, ettei pidä joukkueen pelistä. Bilardo kertoi ainoastaan Maradonan paikan MM-joukkueessa olevan varma, mikä suututti vuoden 1978 maailmanmestarijoukkueen kapteenin Daniel Passarellan, joka lähti kisapaikalta Meksikosta kotiin.[33] Joukkue rakennettiin Maradonan ympärille, mikä antoi hänelle johtavan roolin.[3]

 
Argentiinan kapteeni Diego Maradona juhlii vuoden 1986 maailmanmestaruutta loppuottelun jälkeen.

MM-kisojen 1986 alettua Meksikossa joukkue alkoi kuitenkin hitsaantua. Bilardo keksi peluuttaa joukkuettaan kolmen puolustajan, viiden keskikenttäpelaajan ja kahden hyökkääjän ryhmittämässä 3–5–2-muodostelmassa.[33] Argentiina voitti alkulohkonsa voittamalla Etelä-Korea ja Bulgarian sekä pelaamalla tasapelin Italian kanssa. Neljännesvälierässä Argentiina pudotti jatkosta Uruguayn 1–0.[28] Puolivälierässä Argentiina kohtasi Englannin, mihin toi lisäjännitettä Argentiinan ja Britannian välillä vuonna 1982 käyty Falklandin sota. Argentiina voitti ottelun 2–1 Maradonan kahdella maalilla, jotka molemmat ovat hyvin kuuluisia. Ensimmäisen maalin hän teki kädellään, mutta tuomaristo hyväksyi osuman silti. Jälkimmäinen maali oli yksilösuoritus, jossa hän sai pallon omalla kenttäpuoliskollaan ja juoksi koko kentän läpi maalintekoon.[34] Välierässä Belgiaa vastaan Maradonan kaksi yksilösuoritusmaalia ratkaisivat 2–0-voiton.[35] Loppuotteluun Saksan liittotasavaltaa vastaan Argentiina lähti suosikkina. Joukkue siirtyikin ottelussa toisella jaksolla jo 2–0-johtoon, mutta Saksan liittotasavalta nousi tasoihin. Hieman ennen loppua Maradona kuitenkin vapautti tarkalla pystysyötöllä läpiajoon Jorge Burruchagan, joka teki ottelun voittomaalin ja varmisti Argentiinalle sen toisen maailmanmestaruuden.[32]

Maailmanmestaruuden jälkeen Argentiinan tulokset olivat heikompia. Isännöimässään vuoden 1987 Copa Américassa Argentiina hävisi välierässä Uruguaylle 0–1 ja pronssiottelussa Kolumbialle. Joukkueeseen kuului muun muassa Claudio Caniggia, joka korvasi Jorge Valdanon Maradonan hyökkäysparina seuraavissa MM-kisoissa.[3]

Ennen vuoden 1990 MM-kilpailuja joukkueen tukiranka ja kapteeni Diego Maradona oli kärsinyt erilaisista pikkuvammoista, eikä päässyt esittämään kisoissa parastaan. Argentiinan pelaajisto oli muuttunut Italian MM-turnaukseen paljon, ja esimerkiksi avausottelussa Kamerunia vastaan kentällä oli vain viisi pelaajaa edellisten MM-kisojen voitokkaasta loppuottelusta. Kamerun voitti ottelun 1–0, mikä oli suuri yllätys.[36] Seuraavassa ottelussa Argentiina voitti Neuvostoliiton 2–0.[37] Lohkon viimeinen ottelu Romaniaa vastaan päättyi 1−1. Argentiina sijoittui lohkon kolmanneksi mutta oli neljän parhaan kolmanneksi sijoittuneen joukossa, mikä toi jatkopaikan.[38] Neljännesvälierässä Argentiina kohtasi Brasilian, joka hallitsi ottelua selvästi. Maradona oli esiintynyt ottelussa näkymättömästi, kunnes yhdeksän minuuttia ennen loppua hänen syöttönsä vapautti Claudio Caniggian tekemään ottelun ainoan maalin.[39] Puolivälierässä Jugoslavia−Argentiina ei tehty maaleja, mutta Argentiina voitti rangaistuspotkukilpailun 3−2 ja eteni välieriin.[40] Välierässä tuli vastaan Maradonan tuolloisessa kotikaupungissa Napolissa isäntämaa Italia.[38] Ottelu päättyi 1–1, mutta Argentiina voitti jälleen rangaistuspotkut.[41]

Loppuottelussa olivat vastakkain edellisten MM-kilpailujen tapaan Saksan liittotasavalta ja Argentiina.[3] Argentiinalta oli finaalista sivussa pelikieltojen vuoksi neljä pelaajaa, heidän joukossaan Claudio Caniggia. Ottelu oli kovaotteinen, Argentiinaa kritisoitiin ”antijalkapallosta”[3], ja joukkueelta poistettiin kentältä kaksi pelaajaa punaisella kortilla. Ainoan maalin laukoi 84. minuutilla rangaistuspotkusta Saksan liittotasavallan Andreas Brehme.[42] Argentiina sai hopeaa, vaikka teki turnauksessa vain viisi maalia.[43] Joukkueen tärkeitä hahmoja olikin maalivahti Sergio Goycochea, joka kunnostautui torjunnoillaan rangaistuspotkukilpailuissa.[3]

Myöhempi 1990-luku

muokkaa

Carlos Bilardon jälkeen Argentiinan päävalmentajaksi tui Alfio Basile. Samalla joukkue nuorentui. Maradona ei esimerkiksi enää ollut mukana, kun Argentiina voitti Copa Américan peräjälkeen vuosina 1991 ja 1993. Joukkue pelasi myös aiempaa näyttävämpää jalkapalloa, jota omalla tyylillään edustivat esimerkiksi Ariel Ortega ja Fernando Redondo. Kärkipelaajana pelasi tehokas maalintekijä Gabriel Batistuta, josta tuli myöhemmin aikakautensa pelätyimpiä viimeistelijöitä. Eräässä vaiheessa Argentiina pelasi 31 ottelua perättäin kärsimättä yhtäkään tappiota.[44] Vuonna 1992 Argentiina voitti tuolloin Kuningas Fahdin cupin nimellä järjestetyn ensimmäisen Maanosaliittojen cupin.[45] Samana vuonna Argentiina saavutti Japanissa järjestetyn Kirin Cupin mestaruuden.[46]

Yhdysvaltain MM-kilpailut 1994 Argentiina aloitti hyvin. Diego Maradona oli päättänyt palauttaa itsensä kuntoon dopingkäryn ja pelikiellon jälkeen käyden ennen kisoja läpi kovan laihdutuskuurin.[47] Hän olikin jälleen Argentiinan henkinen johtaja.[44] Kreikka kaatui avausottelussa 4–0, ja seuraavaksi Argentiina voitti Nigerian 2–1.[48] Pelin jälkeen Maradona joutui dopingtestiin, joka paljasti hänen käyttäneen efedriiniä, ja FIFA sulki hänet kisoista.[49] Argentiina joutui jatkamaan ilman kapteeniaan ja hävisi lohkon päätösottelunsa Bulgarialle 0–2. Kolme joukkuetta päätyi lohkossa tasapisteisiin. Argentiinan sijoitus oli kolmas, mutta se oli yksi neljästä parhaasta kolmanneksi sijoittuneesta joukkueesta ja pääsi mukaan neljännesvälierään, jossa Romania pudotti joukkueen jatkosta maalein 3–2.[48]

Maradonan jälkeen astui esiin uusi pelaajasukupolvi, jota edustivat muun muassa Gabriel Batistuta, Diego Simeone, Javier Zanetti ja Juan Sebastián Verón.[3] Heistä Simeone, Zanetti ja Veron olivat mukana Atlantan kesäolympialaisissa 1996, joissa Argentiina hävisi loppuottelun Nigerialle 3–2.[50][51]

Argentiina voitti Etelä-Amerikan karsinnat vuoden 1998 MM-kisoihin pisteellä ennen Paraguayta.[52] Maanosan karsinnoissa oli käytössä ensimmäistä kertaa vain yksi lohko.[53] Ranskassa järjestetyissä vuoden 1998 MM-kilpailuissa Argentiinaa valmensi Daniel Passarella, joka piti tiukkaa kuria. Hän kielsi pelaajilta pitkät hiukset, korvakorut ja homoseksuaalisuuden. Pitkistä hiuksistaan tunnettu Gabriel Batistuta ei edustanut maajoukkuetta pitkään aikaan, ja vaatimuksista kieltäytynyt Fernando Redondo jäi kokonaan joukkueen ulkopuolelle. Turnauksessa Argentiina voitti alkulohkonsa kaikki ottelut päästämättä maaliakaan: Japani kukistui 1–0, MM-turnauksen ensikertalainen Jamaika 5–0 ja Kroatia 1–0. Neljännesvälierässä Argentiina kohtasi Englannin. Varsinainen peliaika päättyi 2–2, ja ottelu ratkesi vasta rangaistuspotkukilpailussa, jonka Argentiina voitti. Joukkue putosi jatkosta puolivälierässä Alankomaita vastaan Dennis Bergkampin lopussa tekemällä 2–1-maalilla.[54]

2000-luvun alku

muokkaa
 
Argentiina–Englanti vuoden 2002 MM-kilpailuissa. Englannin David Beckham laukoo rangaistuspotkusta ottelun ainoan maalin.

Argentiina lähti Japanissa ja Etelä-Koreassa järjestettyyn vuoden 2002 MM-turnaukseen suurimpana mestarisuosikkina. Joukkue oli voittanut Etelä-Amerikan karsintalohkon ylivoimaisesti, sillä sijalle kaksi sijoittunut Ecuador oli jäänyt 12 pisteen päähän. Joukkueen hyökkäystä pidettiin jopa maailman parhaana. Päävalmentajana toimi Marcelo Bielsa, joka vannoi hiillostavan hyökkäyspelin nimeen.[55] Hän ilmoitti, että mikä tahansa muu sijoitus kuin mestaruus olisi pettymys. Gallupin mukaan 76 prosenttia argentiinalaisista uskoi kotimaansa mestaruuteen, ja Reutersin kyselyssä 60 prosenttia 31 eri maan urheilutoimittajista veikkasi Argentiinan voittavan maailmanmestaruuden.[56] Argentiina arvottiin kovatasoiseen alkulohkoon F, jonka muut joukkueet olivat Nigeria, Englanti ja Ruotsi.[57] Argentiina voitti Nigerian 1–0, mutta hävisi Englannille samoin lukemin. Tasapeli Ruotsin kanssa 1–1 ei riittänyt jatkopaikkaan. Kisojen 18:s sija oli maan kaikkien aikojen heikoin MM-kilpailuissa. Buenosairesilainen urheilulehti Olé kuvasi tapahtunutta harakiriksi.[58] Turnaus aiheutti Argentiinassa arvosteluryöpyn valmentaja Bielsaa kohtaan. Erityisen paljon kritisoitiin sitä, että Bielsa oli jättänyt nuoren ja lupaavan Javier Saviolan joukkueen ulkopuolelle ja valinnut hänen sijaansa jo 35-vuotiaan Claudio Caniggian.[59]

Vuonna 2004 Argentiina voitti Ateenan kesäolympialaisten jalkapalloturnauksen. Argentiina ei päästänyt turnauksessa maaliakaan ja voitti loppuottelussa Paraguayn 1–0. Joukkue oli nimekäs, sillä päävalmentaja Bielsa onnistui saamaan mukaan tähtipelaajista muun muassa Roberto Ayalan, Kily Gonzálezin, Gabriel Heinzen ja Javier Saviolan. Maalintekijätilaston voitti kahdeksan maalia tehnyt Carlos Tévez. Olympiakulta oli Argentiinan ensimmäinen kaikki lajit mukaan lukien sitten vuoden 1952.[60]

Copa Américassa Argentiina ylsi 2004 loppuotteluun, jonka Brasilia voitti rangaistuspotkuilla.[61] Argentiina hävisi Brasilialle myös vuoden 2005 Maanosaliittojen cupin finaalin lukemin 4–1.[62]

Saksassa järjestettyjen vuoden 2006 MM-kilpailujen Etelä-Amerikan karsintalohkossa José Pekermanin valmentama Argentiina sijoittui toiseksi häviten ykköspaikan maalierolla Brasilialle.[63] Joukkueessa oli paljon tähtipelaajia, kuten Javier Mascherano, Esteban Cambiasso ja Juan Román Riquelme.[3] Argentiina pelasi toisen kerran peräkkäin kisojen kovatasoisimmassa alkulohkossa, yhdessä Norsunluurannikon, Serbia ja Montenegron ja Alankomaiden kanssa. Argentiina kuitenkin voitti lohkon. Avausottelussaan se voitti Afrikan parhaaksi maajoukkueeksi sanotun Norsunluurannikon 2–1. Kun Argentiina seuraavassa pelissään kaatoi oman karsintalohkonsa voittaneen Serbia ja Montenegron peräti 6–0, tuli siitä kisojen suurin mestarisuosikki. Ennen päätösottelua sekä Alankomaat että Argentiina olivat varmistaneet jatkopaikkansa ja ottelu päättyi tasapeliin 0–0.[64] Neljännesvälierään Meksikoa vastaan Argentiina lähti selvänä suosikkina ja voitti 2–1 Maxi Rodríguezin jatkoaikamaalilla.[65] Argentiinan kilpailut päättyivät puolivälierätappioon isäntämaa Saksalle rangaistuspotkukilpailun jälkeen.[66] Valmentaja José Pekerman otti täyden vastuun putoamisesta ja ilmoitti eroavansa.[67] Tilalle tuli Alfio Basile.[3]

Copa Américassa 2007 Argentiina hävisi jälleen loppuottelun Brasilialle, nyt maalein 3–0.[61] Sen sijaan Pekingissä 2008 Argentiina voitti toisen kerran peräkkäin olympialaisten jalkapalloturnauksen.

 
Argentiinan avauskokoonpano 2009.

Argentiinan karsintapelit vuoden 2010 Etelä-Afrikan MM-kisoihin sujuivat takkuisesti. Valmentaja Alfio Basile erosi tehtävästään lokakuussa 2008, kun joukkue oli voittanut vain yhden viimeisestä seitsemästä ottelustaan.[68] Marraskuun alussa Argentiinan jalkapalloliitto nimesi uudeksi päävalmentajaksi Diego Maradonan.[69] Karsintojen viimeisellä kierroksella Argentiina voitti siitä pisteen päässä olleen Uruguayn vieraissa 1–0, mikä oikeutti lohkon neljänteen sijaan ja viimeiseen suoraan kisapaikkaan. Ottelun jälkeen Maradona haukkui arvostelijoitaan voimakkain sanakääntein.[70] Maradona tuomittiin välittömään kahden kuukauden toimitsijakieltoon kaikesta jalkapallotoiminnasta ja lisäksi hänelle määrättiin 25 000 Sveitsin frangin (n. 16 500 €) sakot.[71]

2010-luku

muokkaa

Etelä-Afrikan MM-kilpailuihin 2010 lähdettäessä Argentiinaa pidettiin mysteerinä. Joukkue oli nimellisesti vahva, sillä mukana olivat esimerkiksi Lionel Messi, Sergio Agüero ja Carlos Tévez, mutta Diego Maradona oli valmentajana hyvin kokematon. Hän vaihtoi pelaajia jatkuvasti ja selkeä idea puuttui, mutta kisojen alussa peli alkoi kulkea. Joukkue voitti ensimmäisessä ottelussaan Nigerian alkuminuuttien maalilla 1–0. Seuraavassa pelissä Etelä-Koreaa vastaan joukkueen nuori hyökkääjä Gonzalo Higuaín teki kolme maalia ja Argentiina voitti 4–1 varmistaen samalla jatkoonpääsynsä. Alkulohkon päätösottelussaan Argentiina voitti Kreikan 2–0. Ensimmäisellä pudotuspelikierroksella Argentiina sai vastaansa edellisten MM-kilpailujen tapaan Meksikon, jota vastaan se oli tälläkin kertaa suosikki ja voitti 3–1. Puolivälierässä vastustajaksi tuli Saksa, joka voitti 4–0 Argentiinan romahdettua toisen maalin jälkeen. Pian ottelun jälkeen Maradona erosi päävalmentajan paikalta.[72]

Argentiina isännöi vuoden 2011 Copa Américaa. Joukkue putosi puolivälierässä Uruguaylle rangaistuspotkukilpailun jälkeen.[73]

 
Argentiina hävisi Saksalle vuoden 2014 MM-finaalin.

Argentiina oli vaihtanut 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla ja 2010-luvun alussa valmentajaa useita kertoja, kunnes vuoden 2011 epäonnistuneen Copa Américan jälkeen päävalmentajaksi tuli Alejandro Sabella. Hän antoi joukkueen puolustaa alempana ja iskeä sitten nopeasti. Sabellan pestin alettua myös FC Barcelonan tähtipelaaja Lionel Messi alkoi esiintyä maajoukkueessa aiempaa tehokkaammin.[74] Aiemmin maajoukkueessa ei ollut päästy selvyyteen Messille parhaiten sopivasta peluuttamisesta, jolla hänestä saataisiin irti yhtä paljon kuin Barcelonassa, ja väittely hänen roolistaan oli hallinnut koko argentiinalaista jalkapalloa.[75]

Brasiliassa pelatuissa vuoden 2014 MM-kilpailuissa Argentiina voitti alkulohkonsa kaikki ottelut: Bosnia ja Hertsegovinan 2–1, Iranin 1–0 ja Nigerian 3–2. Lohko oli joukkueelle niin helppo, että se sai käytännössä harjoitella tähtipelaajiensa yhteistyötä.[76] Argentiinaa oli pidetty ennen kisoja hyvien hyökkääjien ja arveluttavien puolustajien joukkueena, mutta sen jatko-ottelut olivat vähämaalisia.[77] Neljännesvälierässä vahvasti puolustanut Sveitsi taipui vasta jatkoajalla maalein 1–0. Puolivälierän Belgiaa vastaan Argentiina voitti samoin lukemin, mutta joukkue alkoi olla yhä riippuvaisempi Messistä.[78] Välierässä Argentiina–Alankomaat oli vain vähän tilanteita. Peli päättyi jatkoajankin jälkeen 0–0, mutta Argentiina eteni loppuotteluun rangaistuspotkukilpailun jälkeen.[77] Loppuottelussa Saksa piti palloa ja Argentiina odotti vastaiskuja. Molemmilla joukkueilla oli mahdollisuutensa maalintekoon jo varsinaisella peliajalla, mutta lopulta Saksa voitti Mario Götzen jatkoaikamaalilla 1–0. Argentiinan tie päättyi MM-kilpailuissa jo kolmannen kerran peräkkäin Saksaa vastaan.[79] Vähämaalisuutensa vuoksi Argentiinaa verrattiin vuoden 1990 MM-kilpailujen joukkueeseen.[77] Alejandro Sabella erosi päävalmentajan pestistä pian kisojen jälkeen.[80]

Argentiina kärsi finaalitappiot myös vuosien 2015 ja 2016 Copa Américassa, molemmilla kerroilla Chilelle. Jälkimmäinen oli sille jo viides hävitty loppuottelu 2000-luvulla. Vuoden 2018 MM-kilpailujen karsinnoissa Argentiina pelasi heikosti ja oli entistäkin riippuvaisempi Lionel Messistä. Hän oli jo kertaalleen ilmoittanut lopettavansa maajoukkueuransa mutta ratkaisi kisapaikan tekemällä kolme maalia Ecuadoria vastaan vierasottelussa, jonka sen oli pakko voittaa.[81]

Venäjän MM-kisoissa 2018 Argentiina pelasi alkulohkossaan Islannin kanssa tasan 1–1, hävisi Kroatialle 0–3 ja voitti pakkoraossa Nigerian 2–1. Argentiina sijoittui lohkon toiseksi ja putosi neljännevälierässä tulevalle maailmanmestarille Ranskalle lukemin 4–3.[82]

Scalonin aika (2018–)

muokkaa
 
Lionel Messi MM-kisoissa 2022.

Päävalmentaja Jorge Sampaoli erosi tehtävästään pian vuoden 2018 MM-kisojen jälkeen ja hänet korvasi Lionel Scaloni.[83]

Copa Américassa 2019 Argentiina ylsi kolmanneksi. Joukkue hävisi välierässä isäntämaa Brasilialle, mutta voitti pronssiottelussa Chilen.[84] Argentiina saavutti vuonna 2021 historiansa 15:nnen Copa Américan -mestaruuden, kun se voitti loppuottelussa Brasilian 1–0. Jos olympiavoittoja ei lasketa, se oli Argentiinan ensimmäinen merkittävän turnauksen mestaruus sitten vuoden 1993.[85]

Argentiina voitti kesällä 2022 Finalissiman eli Euroopan ja Etelä-Amerikan mestareiden kohtaamisen. Lontoon Wembleyllä pelatussa ottelussa Argentiina kukisti Italian 3–0.[86]

Ennen vuoden 2022 Qatarin MM-kilpailuja Argentiina oli pelannut 36 ottelua peräkkäin ilman tappiota.[87] Putki katkesi kisojen avausottelussa, jossa joukkue hävisi Saudi-Arabialle 1–2. Argentiina voitti kuitenkin alkulohkon muut ottelunsa Meksikoa ja Puolaa vastaan molemmat 2–0, mikä toi sille lohkovoiton.[88][89] Neljännesvälierissä Argentiina voitti Australian 2–1[90] ja puolivälierässä Alankomaat rangaistuspotkukilpailun jälkeen.[91] Välierässä Argentiina peittosi Kroatian selvästi 3–0 ja eteni loppuotteluun, jossa se kohtasi puolustavan maailmanmestarin Ranskan.[92] Argentiina johti ottelua ensimmäisen puoliajan jälkeen 2–0, mutta Ranska tasoitti toisella jaksolla tilanteeksi 2–2 ja pakotti pelin jatko-otteluun, jossa molemmat tekivät vielä yhden maalin. Argentiina voitti ottelun lopulta rangaistuspotkukilpailussa ja saavutti historiansa kolmannen maailmanmestaruuden.[93] Lionel Messi valittiin turnauksen parhaaksi pelaajaksi, Emiliano Martínez parhaaksi maalivahdiksi ja Enzo Fernández parhaaksi nuoreksi pelaajaksi.[94]

Argentiina voitti vuoden 2024 Copa Américan päihitettyään loppuottelussa Kolumbian jatkoajalla lukemin 1–0. Kuudennellatoista Copa Américan mestaruudellaan Argentiina nousi mestaruustilaston kärkeen ohi Uruguayn.[95]

Stadion

muokkaa
Pääartikkeli: Estadio Monumental

Argentiina pelaa suurimman osan kotiotteluistaan pääkaupunki Buenos Airesissa sijaitsevalla Estadio Monumental -stadionilla.[96][97] Samalla stadionilla pelattiin MM-kilpailujen 1978 loppuottelu.[98] Joukkue pelaa toisinaan myös muilla kentillä, kuten Santiago del Esterossa sijaitsevalla Estadio Único Madre de Ciudadesilla,[99][100] buenosairesilaisen Boca Juniorsin kotistadionilla La Bomboneralla[100] ja San Juanin maakunnassa Estadio San Juan del Bicentenariolla.[101]

Alkuaikoinaan Argentiina pelasi kotiotteluitaan Estadio G.E.B.A. -stadionilla Buenos Airesissa.[102]

Peliasu

muokkaa

Värit

muokkaa
 
Ensimmäinen ottelu sinivalkoraitaisella paidalla syyskuussa 1908.
 
Sininen paita vuoden 1986 MM-kilpailuissa.

Argentiinan ensimmäinen, vuonna 1902 käyttöön otettu peliasu muodostui valkoisesta paidasta ja valkoisista housuista. Se kuitenkin korvattiin vuonna 1908 Argentiinan lipun inspiroimalla sinivalkoisella raitapaidalla ja mustilla housuilla.[103] Raitapaita oli käytössä ensimmäisen kerran 13. syyskuuta pelatussa ystävyysottelussa Uruguayta vastaan.[104] Sukkien väriksi vakiintui ensin musta ja sitten harmaa, mutta 1970-luvun puolivälistä lähtien ne ovat olleet valkoiset. Argentiinan jalkapalloliiton AFA:n logo on esiintynyt paidan rinnassa 1970-luvulta lähtien.[103]

Argentiinan kakkospaita on väriltään syvänsininen. Sitä käytettiin ensimmäisen kerran 1960-luvulla. Aiemmin samalla vuosikymmenellä oli nähty myös valkoisia kakkospaitoja.[103] Vuoden 2018 MM-kilpailuissa kakkosasu oli poikkeuksellisesti musta[105] ja vuoden 2022 MM-kilpailuissa sinipunainen.[106]

Valmistaja

muokkaa
  • St. Margaret: 1930 asti
  • Gath & Chaves: 1930–1934
  • In-House: 1937–1962
  • Sportlandia: 1966
  • In-House: 1968–1970
  • Adidas: 1974–1978
  • Le Coq Sportif: 1980–1986
  • Adidas: 1988
  • Le Coq Sportif: 1988
  • Adidas: 1989–1998
  • Reebok: 1999–2000
  • Adidas: 2001–[107]

Pelityyli

muokkaa

Argentiinassa kehittyi 1940- ja 50-luvuilla hyökkäysvoittoinen pelitapa la nuestra (suom. meidän peli).[108] Tyyli tuli kuitenkin tiensä päähän Argentiinan tehtyä paluun vuoden 1958 MM-turnaukseen. Etenkin eurooppalaiset joukkueet olivat kehittäneet peliään organisoidumpaan suuntaan, jossa työnteko ja fyysisyys kukistivat vastustajan taitavat yksilöt.[109]

La nuestraa seurasi 1960-luvulla antijalkapalloksi kuvattu pelityyli.[109] Sitä kritisoitiin Euroopassa, ja argentiinalaisia syytettiin epäurheilijamaisuuksista, kuten varpaille astumisesta, hiuksista vetämisestä ja neuloilla pistämisestä. Joukkueen pelaajien käytös vuoden 1966 MM-kilpailuissa Englantia vastaan jätti negatiivisen kuvan. Argentiinalaisella pelitavalla oli maine, jossa pelaajat ovat valmiita tekemään mitä tahansa voittaakseen. Häikäilemättömyys on ollut esillä myöhemminkin.[108]

Menottismi ja bilardismi

muokkaa
 
 
Carlos Bilardo ja César Luis Menotti ovat molemmat valmentaneet Argentiinan maailmanmestariksi. Argentiinalaisen pelitavan kannattajat ovat perinteisesti jakautuneet ”bilardisteihin” ja ”menottilaisiin”.

Päävalmentajaksi vuonna 1974 tulleen César Luis Menottin näkemys jalkapallosta perustui näyttävään hyökkäyspelaamiseen. Menotti halusi viedä Argentiinan peliä takaisin la nuestran suuntaan, ja hänen alaisuudessaan Argentiinan peli perustui vauhtiin ja monipuoliseen liikkumiseen.[110] Mielipiteiltään vasemmistolainen Menotti piti la nuestraa vasemmistolaisena ja vapaana pelityylinä verrattuna puolustusvoittoisuuteen, joka hänen mielestään vangitsi vapaan mielen diktatuurin tavoin.[111] Menotti panosti pelaajien harjoitteluun ja ruokailutottumuksiin, minkä ansiosta Argentiina oli vuoden 1978 MM-kilpailuissa erittäin nopea ja kovakuntoinen joukkue, joka prässäsi aiempaa voimakkaammin.[110]

Menottia seurannut Carlos Bilardo kannatti puolustavampaa pelitapaa. Argentiinan jalkapallo on siitä lähtien jakautunut ”menottilaisiin” ja ”bilardisteihin”.[112] Bilardo oli pelaajaurallaan edustanut 1960-luvulla Estudiantesia, joka saavutti kolme peräkkäistä Etelä-Amerikan maanosan mestaruutta pelaamalla likaista ja väkivaltaista peliä. Bilardismissa voitto on saavutettava keinolla millä hyvänsä, vaikka se vaatisi hieman likaisia otteita.[113] Bilardon valmentamana Argentiina pelasi joukkueena kurinalaisesti ja puolusti tiiviisti. Hän peluutti maajoukkuetta aluksi 4–4–2-ryhmityksessä, joka vaihtui heikon menestyksen jälkeen muotoon 3–5–2, jossa ei ollut tyypillisiä laitapuolustajia. Hyökätessä isossa roolissa oli Diego Maradona, jolle pallo pelattiin mahdollisimman usein ja nopeasti, ja loppu riippui hänen luovuudestaan.[114] Bilardolaista pelityyliä on Argentiinan myöhemmistä valmentajista toteuttanut muun muassa Alejandro Sabella, joka pelasi 1980-luvun alussa Bilardon valmentamassa joukkueessa. Vuoden 2014 MM-turnauksessa hänen pelitavassaan oli kuitenkin vaikutteita myös menottismista.[113]

Kilpakumppanit

muokkaa
 
Argentiinan ja Brasilian välisellä kilpailuasetelmalla on pitkät perinteet.

Argentiinan ja Brasilian välillä on vahva kilpailuasetelma. Molemmat kuuluvat menestyneimpiin maajoukkueisiin, ja Brasilialla on niistä eniten maailmanmestaruuksia, yhteensä viisi.[115] Argentiina on voittanut 16 Copa Américan mestaruutta, Brasilia kymmenen.[116] Joukkueet ovat kohdanneet useita kertoja tärkeissä otteluissa, kuten maailmanmestaruuskilpailuissa muun muassa vuosina 1978, 1982 ja 1990, lukuisissa Copa Américan finaaleissa sekä Maanosaliittojen cupin 2005 loppuottelussa. Kilpailu heijastuu myös kiistelyyn pelityylistä (Argentiinan la nuestra vastaan Brasilian jogo bonito) ja maailman kaikkein aikojen parhaasta jalkapalloilijasta (Argentiinan Diego Maradona vastaan Brasilian Pelé).[115] CNN valitsi vuonna 2008 Argentiinan ja Brasilian välisen kilpailuasetelman maajoukkueiden toiseksi merkittävimmäksi kilpailuasetelmaksi edellään ainoastaan Englanti–Skotlanti.[117]

»Maani rakastaa kaikista joukkueista eniten Brasilian voittamista. Sama asia heidän kohdallaan! He saavat enemmän iloa siitä, kun he päihittävät meidät kuin vaikkapa Alankomaat, Italian tai Saksan.»
(Diego Maradona[118])

Argentiinan ja sen naapurimaa Uruguayn kohtaamisia on Brasilia-otteluiden tavoin pidetty Etelä-Amerikan sisäisinä derby-otteluina.[119] Otteluita kutsutaan maiden välillä virtaavaan Río de la Plata -jokeen viitaten nimellä Río de la Platan klassikko.[120] Kilpailuasetelma juontuu jo 1900-luvun ensimmäisille vuosikymmenille.[119] Maat pelasivat ensimmäisen kerran vastakkain vuonna 1902, mikä oli samalla ensimmäinen jalkapallon virallinen maaottelu Britannian ulkopuolella.[121] Argentiina ja Uruguay ovat kohdanneet toisensa myös muun muassa Amsterdamin kesäolympialaisten 1928 loppuottelussa ja vuoden 1930 MM-kilpailujen finaalissa.[119] Argentiinalla on eniten Copa Américan mestaruuksia (16) ja Uruguaylla toiseksi eniten, 15.[116]

Argentiinan ja Englannin maajoukkueiden välisessä, vuosikymmeniä kestäneessä kilpailutilanteessa on ollut toisinaan kyse muustakin kuin pelkästä jalkapallosta.[122] Jalkapallo tuli Argentiinaan 1800-luvulla brittiläisten merimiesten mukana,[123] ja maajoukkueiden välit pysyivät melko hyvinä 1960-luvulle saakka. Englannissa järjestetyissä vuoden 1966 MM-kilpailuissa joukkueet kohtasivat puolivälierässä, jonka Englanti voitti 1–0. Englannin pelaajat, kannattajat ja lehdistö syyttivät argentiinalaisia rumasta pelistä[122], ja valmentaja Alf Ramsey kutsui lehdistötilaisuudessa argentiinalaisia eläimiksi. Argentiinalaiset puolestaan väittivät olleensa parempi joukkue[14], ja Etelä-Amerikan media kutsui ottelua ”vuosisadan varkaudeksi”.[122] Ottelu aiheutti vihamielisyyttä Euroopan ja Etelä-Amerikan jalkapalloilun välille.[13] Vuonna 1977 joukkueet kohtasivat harjoitusottelussa, jossa siinäkin nähtiin kovia otteita.[122] Joukkueet olivat vastakkain vuoden 1986 MM-kilpailujen puolivälieräottelussa, johon toi jännitettä Argentiinan ja Britannian välillä vuonna 1982 käyty Falklandin sota.[34] Argentiina voitti ottelun Diego Maradonan kahdella maalilla 2–1. Maaleistaan ensimmäisen Maradona teki kädellään, minkä hän itse aluksi kiisti. Monet englantilaiset ovat herjanneet häntä siitä asti. Joukkueet kohtasivat jälleen vuoden 1998 MM-kilpailuissa, jolloin Argentiina eteni jatkoon rangaistuspotkukilpailun jälkeen. Englannin David Beckham poistettiin ottelun aikana kentältä punaisella kortilla.[122]

Pelaajat

muokkaa

Nykyinen joukkue

muokkaa

Seuraavat pelaajat valittiin 20. marraskuuta 2022 alkaviin jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuihin.
Ottelut ja maalit päivitetty 18. joulukuuta 2022 Ranskaa vastaan pelatun ottelun jälkeen.

# Paikka Pelaaja Syntymäaika Maaottelut Maalit Seura
1 M Franco Armani 16. lokakuuta 1986 (ikä 38) 18 0 Argentiina  River Plate
12 M Gerónimo Rulli 20. maaliskuuta 1992 (ikä 32) 4 0 Espanja  Villarreal
23 M Emiliano Martínez 2. syyskuuta 1992 (ikä 32) 26 0 Englanti  Aston Villa
2 P Juan Foyth 12. tammikuuta 1998 (ikä 26) 17 0 Espanja  Villarreal
3 P Nicolás Tagliafico 31. elokuuta 1992 (ikä 32) 48 0 Ranska  Olympique Lyonnais
4 P Gonzalo Montiel 1. tammikuuta 1997 (ikä 27) 22 0 Espanja  Sevilla
6 P Germán Pezzella 27. kesäkuuta 1991 (ikä 33) 35 2 Espanja  Real Betis
13 P Cristian Romero 27. maaliskuuta 1998 (ikä 26) 19 1 Italia  Atalanta
19 P Nicolás Otamendi 12. helmikuuta 1988 (ikä 36) 100 4 Portugali  Benfica
25 P Lisandro Martínez 18. tammikuuta 1998 (ikä 26) 15 0 Englanti  Manchester United
26 P Nahuel Molina 6. huhtikuuta 1998 (ikä 26) 27 1 Espanja  Atlético Madrid
5 KK Leandro Paredes 29. kesäkuuta 1994 (ikä 30) 51 4 Italia  Juventus
7 KK Rodrigo De Paul 24. toukokuuta 1994 (ikä 30) 51 2 Espanja  Atlético Madrid
8 P Marcos Acuña 28. lokakuuta 1991 (ikä 33) 49 1 Espanja  Sevilla
14 KK Exequiel Palacios 5. lokakuuta 1998 (ikä 26) 23 0 Saksa  Bayer Leverkusen
16 KK Thiago Almada 4. huhtikuuta 2001 (ikä 23) 2 0 Yhdysvallat  Atlanta United
17 KK Alejando Gómez 15. helmikuuta 1988 (ikä 36) 17 3 Espanja  Sevilla
18 KK Guido Rodríguez 12. huhtikuuta 1994 (ikä 30) 27 1 Espanja  Real Betis
20 KK Alexis Mac Allister 24. joulukuuta 1998 (ikä 25) 14 1 Englanti  Brighton & Hove Albion
24 H Enzo Fernández 17. tammikuuta 2001 (ikä 23) 10 1 Portugali  Benfica
9 H Julián Álvarez 31. tammikuuta 2000 (ikä 24) 19 7 Englanti  Manchester City
10 H Lionel Messi (Kapteeni) 24. kesäkuuta 1987 (ikä 37) 172 98 Yhdysvallat  Inter Miami
11 H Ángel Di María 14. helmikuuta 1988 (ikä 36) 129 28 Italia  Juventus
15 H Ángel Correa 9. maaliskuuta 1995 (ikä 29) 23 3 Espanja  Atlético Madrid
21 H Paulo Dybala 15. marraskuuta 1993 (ikä 31) 36 3 Italia  AS Roma
22 H Lautaro Martínez 22. elokuuta 1997 (ikä 27) 46 21 Italia  Internazionale

Valmentajat

muokkaa

Lähteet:[124][125]

Saavutukset

muokkaa

Maailmanmestaruuskilpailut

muokkaa

Etelä-Amerikan-mestaruuskilpailut / Copa América

muokkaa

Pan-Amerikan-mestaruuskilpailut

muokkaa
  • Kultaa (1): 1960
  • Hopeaa (1): 1956

Maanosaliittojen cup

muokkaa

Finalissima

muokkaa
  • Kultaa (2): 1993, 2022

Olympialaiset

muokkaa

Tilastot

muokkaa
Pääartikkeli: Argentiinan jalkapallomaajoukkueen tilastot

Maailmanmestaruuskilpailut

muokkaa

Selitykset:

  • O = Ottelut
  • V = Voitto
  • T = Tasapeli
  • H = Tappio
  • TM = Tehdyt maalit
  • PM = Päästetyt maalit
  • ME = Maaliero
Vuosi Isäntämaa Kierros Sija O V T H TM PM ME
1930   Uruguay Hopeaa 2. 5 4 0 1 18 9 +9
1934   Italia 1. kierros 9. 1 0 0 1 2 3 -1
1938   Ranska Ei osallistunut – – – – – – – –
1950   Brasilia Ei osallistunut – – – – – – – –
1954   Sveitsi Ei osallistunut – – – – – – – –
1958   Ruotsi 1. kierros 13. 3 1 0 2 5 10 -5
1962   Chile 1. kierros 10. 3 1 1 1 2 3 -1
1966   Englanti Puolivälierä 5. 4 2 1 1 4 2 +2
1970   Meksiko Ei selviytynyt karsinnoista – – – – – – – –
1974   Länsi-Saksa 2. kierros 8. 6 1 2 3 9 12 -3
1978   Argentiina Mestari 1. 7 5 1 1 15 4 +11
1982   Espanja 2. kierros 11. 5 2 0 3 8 7 +1
1986   Meksiko Mestari 1. 5 4 1 0 14 5 +9
1990   Italia Hopeaa 2. 7 2 3 2 5 4 +1
1994   Yhdysvallat Neljännesvälierä 10. 4 2 0 2 8 6 +2
1998   Ranska Puolivälierä 6. 5 3 1 1 10 4 +6
2002   Etelä-Korea
  Japani		 1. kierros 18. 3 1 1 1 2 2 0
2006   Saksa Puolivälierät 6. 5 3 2 0 11 3 +8
2010   Etelä-Afrikka Puolivälierät 5. 5 4 0 1 10 6 +4
2014   Brasilia Hopeaa 2. 7 5 1 1 8 4 +4
2018   Venäjä Neljännesvälierä 16. 4 1 1 2 6 9 -3
2022   Qatar Mestari 1. 7 6 0 1 15 8 +7

Pelaajatilastot

muokkaa

Päivitetty 2. syyskuuta 2024[126]

Eniten otteluita
# Pelaaja Ottelut Maajoukkueura
1. Lionel Messi 187 2005–
2. Javier Mascherano 147 2003–2018
3. Ángel Di María 145 2008–
4. Javier Zanetti 145 1994–2011
5. Nicolás Otamendi 117 2009–
6. Roberto Ayala 115 1994–2007
7. Diego Simeone 106 1988–2002
8. Sergio Agüero 101 2006–2021
9. Oscar Ruggeri 97 1983–1994
10. Sergio Romero 96 2009–2018
Eniten maaleja
# Pelaaja Maalit Maajoukkueura
1. Lionel Messi 109 2005–
2. Gabriel Batistuta 56 1991–2002
3. Sergio Agüero 42 2006–2021
4. Hernán Crespo 35 1995–2007
5. Diego Maradona 34 1977–1994
6. Gonzalo Higuaín 32 2009–2018
7. Ángel Di María 31 2008–
8. Lautaro Martínez 29 2008–
9. Luis Artime 24 1961–1967
10. Leopoldo Luque 22 1975–1981

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  • Ekberg, Jari: Kuin taivasta koskettaisi – jalkapallon MM-kisojen historia. Atena, 2018. ISBN 978-952-300-415-3
  • Eskola, Jussi & Forsblom, Mauri & Lahtinen, Esko S., Tamminen, Juha: Jalkapallon MM-kisat 2002. Vantaa: Intereuropean Publications, 2002. ISBN 951-97920-6-6
  • Kuusela, Martti & Lamberg, Kalle & Pakkanen, Mitri & Palmunoksa, Jouni & Wiskari, Ari: Jalkapallon MM-kisat Saksa 2006. Vantaa: Intereuropean publications, 2006. ISBN 952-99551-1-1
  • Lahtinen, Esko S. & Tamminen, Juha: Jalkapallon MM-kisat Uruguay 1930 – USA 1994. Vantaa: Intereuropean Publications, 1997. ISBN 951-96178-9-2
  • Pantsar, Markus: Jalkapallon MM-kisojen suurimmat ottelut. Kustannusosakeyhtiö Vastapaino, 2022. ISBN 978-951-768-991-5
  • Virallinen 2002 FIFA World Cup Korea/Japan kisajulkaisu. Alprint Rahola, 2002. ISBN 951-876-946-X

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ Men's Ranking inside.FIFA.com. 18.7.2024. Fédération Internationale de Football Association (FIFA). Viitattu 18.7.2024. (englanniksi)
  2. ↑ Argentina-Uruguay Matches 1902-2017 RSSSF.org. Viitattu 14.12.2022. (englanniksi)
  3. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v Argentina national team - history and facts Footballhistory.org. Viitattu 15.12.2022. (englanniksi)
  4. ↑ a b Lahtinen & Tamminen 1997, s. 184.
  5. ↑ Pantsar 2022, s. 30–31.
  6. ↑ Lahtinen & Tamminen 1997, s. 26–29.
  7. ↑ Ekberg 2018, s. 58.
  8. ↑ Lahtinen & Tamminen 1997, s. 34.
  9. ↑ Lahtinen & Tamminen 1997, s. 42.
  10. ↑ Gowar, Rex: Argentina's 1950 no-show sparked years of gloom Reuters.com. 23.5.2014. Viitattu 1.1.2023. (englanniksi)
  11. ↑ a b Lahtinen & Tamminen 1997, s. 186.
  12. ↑ a b Lahtinen & Tamminen 1997, s. 187.
  13. ↑ a b c Lahtinen & Tamminen 1997, s. 82.
  14. ↑ a b Ekberg 2018, s. 187.
  15. ↑ Lahtinen & Tamminen 1997, s. 100–101.
  16. ↑ Lahtinen & Tamminen 1997, s. 188.
  17. ↑ a b Lahtinen & Tamminen 1997, s. 115.
  18. ↑ Ekberg 2018, s. 259.
  19. ↑ a b c Lahtinen & Tamminen 1997, s. 108.
  20. ↑ Ekberg 2018, s. 260.
  21. ↑ a b Pantsar 2002, s. 202.
  22. ↑ Pantsar 2022, s. 203–204.
  23. ↑ Lahtinen & Tamminen 1997, s. 109.
  24. ↑ a b Lahtinen & Tamminen 1997, s. 110–111.
  25. ↑ Lahtinen & Tamminen 1997, s. 113–114.
  26. ↑ Ekberg 2018, s. 286–287.
  27. ↑ Lahtinen & Tamminen 1997, s. 120.
  28. ↑ a b Lahtinen & Tamminen 1997, s. 190.
  29. ↑ Lahtinen & Tamminen 1997, s. 123.
  30. ↑ Lahtinen & Tamminen 1997, s. 116.
  31. ↑ Ekberg 2018, s. 317.
  32. ↑ a b c Lahtinen & Tamminen 1997, s. 143.
  33. ↑ a b c Ekberg 2018, s. 318.
  34. ↑ a b Lahtinen & Tamminen 1997, s. 138–141.
  35. ↑ Lahtinen & Tamminen 1997, s. 141.
  36. ↑ Lahtinen & Tamminen 1997, s. 148–149.
  37. ↑ Lahtinen & Tamminen 1997, s. 149–150.
  38. ↑ a b Lahtinen & Tamminen 1997, s. 191.
  39. ↑ Lahtinen & Tamminen 1997, s. 153.
  40. ↑ Lahtinen & Tamminen 1997, s. 155.
  41. ↑ Lahtinen & Tamminen 1997, s. 155–156.
  42. ↑ Lahtinen & Tamminen 1997, s. 157.
  43. ↑ Ekberg 2018, s. 372.
  44. ↑ a b Ekberg 2018, s. 390.
  45. ↑ Intercontinental Champions Cup Saudi Arabia 1992™ Fifa.com. Viitattu 29.12.2022. (englanniksi)
  46. ↑ Kirin Cup 1992 Rsssf.org. Viitattu 29.12.2022. (englanniksi)
  47. ↑ Lahtinen & Tamminen 1997, s. 165.
  48. ↑ a b Lahtinen & Tamminen 1997, s. 192.
  49. ↑ Lahtinen & Tamminen 1997, s. 166.
  50. ↑ Olympic Football Tournaments Atlanta 1996 - Men - Overview Fifa.com. Viitattu 2.1.2023. (englanniksi)
  51. ↑ Olympic Football Tournaments Atlanta 1996 - Men - Teams - Argentina U23 Fifa.com. Viitattu 2.1.2023. (englanniksi)
  52. ↑ FIFA.com - Results, South American Zone fifa.com. Arkistoitu 23.6.2009. Viitattu 9.7.2010. (englanniksi)
  53. ↑ FIFA.com - 1998 FIFA World Cup France Preliminaries Fifa.com. Arkistoitu 15.10.2008. Viitattu 9.7.2010. (englanniksi)
  54. ↑ Ekberg 2018, s. 433–435.
  55. ↑ Virallinen 2002 FIFA World Cup Korea/Japan kisajulkaisu, s. 132, 135.
  56. ↑ Eskola & Forsblom & Lahtinen & Tamminen 2002, s. 162.
  57. ↑ Virallinen 2002 FIFA World Cup Korea/Japan kisajulkaisu, s. 102.
  58. ↑ Eskola & Forsblom & Lahtinen & Tamminen 2002, s. 52–57.
  59. ↑ Eskola & Forsblom & Lahtinen & Tamminen 2002, s. 54.
  60. ↑ Argentiina juhlii jalkapallokultaa Turun Sanomat. Viitattu 29.12.2022.
  61. ↑ a b Copa América - History, Winners & Facts Britannica.com. Viitattu 14.12.2022. (englanniksi)
  62. ↑ Confederations Cup 2005 Transfermarkt.com. Viitattu 14.12.2022. (englanniksi)
  63. ↑ FIFA.com - 2006 FIFA World Cup Germany - Preliminaries Fifa.com. Arkistoitu 28.2.2009. Viitattu 11.7.2010. (englanniksi)
  64. ↑ Kuusela & Lamberg & Pakkanen & Palmunoksa & Wiskari 2006, s. 30–32.
  65. ↑ Kuusela & Lamberg & Pakkanen & Palmunoksa & Wiskari 2006, s. 78.
  66. ↑ Kuusela & Lamberg & Pakkanen & Palmunoksa & Wiskari 2006, s. 114–115.
  67. ↑ Kuusela & Lamberg & Pakkanen & Palmunoksa & Wiskari 2006, s. 118.
  68. ↑ Argentiinan päävalmentaja otti loparit Mtv3.fi. 17.10.2008. Viitattu 16.7.2010.
  69. ↑ Maradonalle raudanluja valmennusryhmä Mtv3.fi. 1.11.2008. Viitattu 16.7.2010.
  70. ↑ Argentiinan tuskien taival päättyi Mtv3.fi. 15.10.2009. Viitattu 19.7.2010.
  71. ↑ FIFA pisti Maradonan pannaan Mtv3.fi. 15.11.2009. Viitattu 19.7.2010.
  72. ↑ Ekberg 2018, s. 550–552.
  73. ↑ Uruguay järjesti paukun - Argentiina putosi Yle. 11.7.2011. Viitattu 15.12.2022.
  74. ↑ Ekberg 2018, s. 581.
  75. ↑ Ekberg 2018, s. 552.
  76. ↑ Ekberg 2018, s. 582.
  77. ↑ a b c Ekberg 2018, s. 607.
  78. ↑ Ekberg 2018, s. 598–601.
  79. ↑ Ekberg 2018, s. 608–609.
  80. ↑ Rothwell, Eliot: Alejandro Sabella resigns as Argentina manager following World Cup final defeat Mirror.co.uk. 30.7.2014. Viitattu 17.12.2022 (englanniksi).
  81. ↑ Ekberg 2018, s. 610.
  82. ↑ 2018 FIFA World Cup Russia Fifa.com. Viitattu 17.12.2022 (englanniksi).
  83. ↑ Who is Argentina manager Lionel Scaloni? Givemesport.com. 20.12.2022. Viitattu 21.12.2022 (englanniksi).
  84. ↑ Argentiina otti Copa American pronssia Messin ulosajosta huolimatta Savon Sanomat. 7.7.2019. Viitattu 19.12.2022.
  85. ↑ Arkko, Simo: Messi saavutti vihdoin Copa American mestaruuden – Argentiina kaatoi hallitsevan mestarin Yle. 11.7.2021. Viitattu 17.12.2022.
  86. ↑ Shemeikka, Anssi: Lionel Messin magia häikäisi täpötäydellä Wembleyllä – italialaisikonin maajoukkeura päätökseen jättimaiden ainutlaatuisessa yhteenotossa MTV3. 2.6.2022. Viitattu 27.12.2022.
  87. ↑ Rautiainen, Reima: Saudi-Arabia räjäytti yllätyspankin – Messin Argentiina hävisi MM-avausottelunsa, tappioton putki meni poikki Salon Seudun Sanomat. 22.11.2022. Viitattu 26.12.2022.
  88. ↑ Lionel Messiltä painavia sanoja: "Olen puhunut siitä ihmisille" – katso Argentiinan sankarin urotyöt Meksiko-voitossa MTV3. 27.11.2022. Viitattu 26.12.2022.
  89. ↑ Argentiina kaatoi Puolan 2–0 ja otti lohkovoiton, myös Puola pääsi jatkoon Helsingin Sanomat. 30.11.2022. Viitattu 26.12.2022.
  90. ↑ Argentiina selvisi Australian loppukiristä ja kohtaa Hollannin puolivälierissä Helsingin Sanomat. 3.12.2022. Viitattu 26.12.2022.
  91. ↑ Hellanto, Riku: Argentiinan maalivahti piti Lionel Messin MM-haaveet elossa – Hollannin turnaus päättyi dramaattisesti MTV3. 9.12.2022. Viitattu 26.12.2022.
  92. ↑ Argentiina murskasi Messin johdolla Kroatian 3–0 ja eteni MM-finaaliin Helsingin Sanomat. 13.12.2022. Viitattu 26.12.2022.
  93. ↑ Karjalainen, Anssi: Argentiina on maailmanmestari! Lionel Messi sai kruununsa uskomattomasta trilleristä Iltalehti. 18.12.2022. Viitattu 19.12.2022.
  94. ↑ Hellanto, Riku: Lionel Messi valittiin MM-kisojen parhaaksi pelaajaksi – Argentiinan tähdet putsasivat palkintopöydän MTV3. 18.12.2022. Viitattu 19.12.2022.
  95. ↑ Rajander, Kamilla: Argentiina voitti Copa American Yle. 15.7.2024. Viitattu 16.7.2024.
  96. ↑ ¿Sorpresa? La Selección Argentina no jugará en el Monumental ante Venezuela por las Eliminatorias Tntsports.com.ar. 4.3.2022. Viitattu 27.12.2022. (espanjaksi)
  97. ↑ La Selección Argentina volverá a jugar en River Afa.com.ar. 16.9.2021. Viitattu 27.12.2022. (espanjaksi)
  98. ↑ 1978 FIFA World Cup Argentina: Argentina - Netherlands Fifa.com. Viitattu 27.12.2022. (englanniksi)
  99. ↑ La Selección Argentina y Messi volverán a jugar en Santiago del Estero por las Eliminatorias Elcomercial.com.ar. 8.12.2021. Viitattu 27.12.2022. (espanjaksi)
  100. ↑ a b En marzo la Selección Argentina será local en Santiago del Estero por Eliminatorias Tycsports.com. 28.10.2020. Viitattu 27.12.2022. (espanjaksi)
  101. ↑ Dellocchio, Christian: ¿Cómo le fue a la Selección Argentina en San Juan? Pagina12.com.ar. 16.11.2021. Viitattu 28.12.2022. (espanjaksi)
  102. ↑ Estadio GEBA sede Jorge Newbery Entradasx.com. Arkistoitu 25.6.2012. Viitattu 28.12.2022. (espanjaksi)
  103. ↑ a b c Argentina Kit History - from 1902 to 2020 Footballshirtculture.com. Viitattu 27.12.2022. (englanniksi)
  104. ↑ Argentina National Team Archive - 1902-1910 Rsssf.org. Viitattu 1.1.2023. (englanniksi)
  105. ↑ Mello, Igor: World Cup kits 2018: Ranking the best and worst uniforms to be showcased in Russia this summer Cbssports.com. 27.6.2018. Viitattu 27.12.2022. (englanniksi)
  106. ↑ Nemer, Roy: Argentina to wear alternate purple kit vs. Poland at the World Cup Mundoalbiceleste.com. 27.11.2022. Viitattu 28.12.2022. (englanniksi)
  107. ↑ Argentina Kit History Footballkitarchive.com. Viitattu 29.12.2022. (englanniksi)
  108. ↑ a b Pantsar 2022, s. 205.
  109. ↑ a b Menotti, Bilardo and political philosophy Risinball.com. 2.2.2021. Viitattu 29.4.2024. (englanniksi)
  110. ↑ a b Pantsar 2022, s. 206.
  111. ↑ Ekberg 2018, s. 261.
  112. ↑ Pantsar 2022, s. 204–205.
  113. ↑ a b Rodriguez-Vila, Fernando: Messi Wins for Argentina Divided Between Bilardo and Mennoti Newrepublic.com. 16.6.2014. Viitattu 29.4.2024. (englanniksi)
  114. ↑ Pantsar 2022, s. 242–243.
  115. ↑ a b Tilghman, John: Argentina-Brazil: South America's Biggest Rivalry Bleacherreport.com. 26.8.2009. Viitattu 3.1.2023. (englanniksi)
  116. ↑ a b Copa America 2024: Full list of title winners from 1916 to 2024 after Messi & Co. win 16th title Sportstar.thehindu.com. 15.7.2024. Viitattu 16.7.2024. (englanniksi)
  117. ↑ Duke, Greg: Top 10 international rivalries Edition.cnn.com. 6.11.2008. Viitattu 3.1.2023. (englanniksi)
  118. ↑ Argentina in Brazil - The essence of football rivalry Fifa.com. 6.6.2014. Arkistoitu 7.6.2014. Viitattu 3.1.2022. (englanniksi)
  119. ↑ a b c Top 10 international rivalries Worldsoccer.com. 31.12.2015. Viitattu 3.1.2023. (englanniksi)
  120. ↑ Vázquez, Antonio: ¿Por qué al Argentina vs Uruguay le dicen el Clásico del Río de la Plata? Goal.com. 18.6.2015. Viitattu 3.1.2023. (espanjaksi)
  121. ↑ Arndt, Gary: History of the FIFA World Cup Everything-everywhere.com. Viitattu 3.1.2023. (englanniksi)
  122. ↑ a b c d e Nesbit, David: England and Argentina: A Rivalry Beyond the Norm Footballpink.net. 11.1.2021. Viitattu 7.1.2023. (englanniksi)
  123. ↑ Eskola, Jussi & Lamberg, Kalle & Pakkanen, Mitri & Partanen, Mikko & Tamminen, Juha: Kuningas jalkapallo, s. 26. Intereuropean Publications, 2003. ISBN 951-97920-7-4
  124. ↑ Argentina National Team Archive - Coachs Rsssf.org. Viitattu 2.1.2023. (englanniksi)
  125. ↑ Como Pep Guardiola: José Lago Millán, el español que dirigió a la Selección Minutouno.com. 4.7.2018. Viitattu 2.1.2023. (espanjaksi)
  126. ↑ Mamrud, Roberto: Argentina - Record International Players Rsssf.org. Viitattu 28.10.2024. (englanniksi)

Aiheesta muualla

muokkaa
 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Argentiinan jalkapallomaajoukkue.
Conmebolin maajoukkueet
  Argentiina   Bolivia   Brasilia   Chile   Ecuador   Kolumbia   Paraguay   Peru   Uruguay   Venezuela
Jalkapallon maailmanmestarit
1930   Uruguay 1934   Italia 1938   Italia 1950   Uruguay 1954   Saksa 1958   Brasilia 1962   Brasilia 1966   Englanti 1970   Brasilia 1974   Saksa
1978   Argentiina 1982   Italia 1986   Argentiina 1990   Saksa 1994   Brasilia 1998   Ranska 2002   Brasilia 2006   Italia 2010   Espanja 2014   Saksa
2018   Ranska 2022   Argentiina
Jalkapallon olympiavoittajat
1900 Iso-Britannia  Upton Park FC 1904 Kanada  Galt FC 1908   Iso-Britannia 1912   Iso-Britannia 1920   Belgia 1924   Uruguay
1928   Uruguay 1936   Italia 1948   Ruotsi 1952   Unkari 1956   Neuvostoliitto 1960   Jugoslavia
1964   Unkari 1968   Unkari 1972   Puola 1976   Itä-Saksa 1980   Tšekkoslovakia 1984   Ranska
1988   Neuvostoliitto 1992   Espanja 1996   Nigeria 2000   Kamerun 2004   Argentiina 2008   Argentiina
2012   Meksiko 2016   Brasilia 2020   Brasilia
Maanosaliittojen cupin voittajat
1992   Argentiina 1995   Tanska 1997   Brasilia 1999   Meksiko 2001   Ranska 2003   Ranska 2005   Brasilia 2009   Brasilia 2013   Brasilia 2017   Saksa
Argentiina 
Argentiinan jalkapallo

Lajiliitto: Argentiinan jalkapalloliitto
Sarjat: Argentiinan 1. divisioona (1. sarjataso) | Primera B Nacional (2. sarjataso)
Maajoukkueet: Argentiinan maajoukkue | Argentiinan naisten maajoukkue | Alle 21-vuotiaiden maajoukkue

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Argentiinan_jalkapallomaajoukkue&oldid=22767122”