Aseidenriisunta

Aseidenriisunta (aseistariisunta) tarkoittaa sitä, että jokin valtio vapaaehtoisesti vähentää aseidensa määrää. Aseidenriisunnan käyttö rauhan välineenä perustuu oletukseen, että suuret asevoimat ja varustelutaso lisäävät valtioiden halua käyttää sotilaallista voimaa politiikan ensisijaisena välineenä.^[1]

YK:n ensimmäisen yleiskokouksen ensimmäinen päätöslauselma vuonna 1946 koski ydinaseriisuntaa.^[2] Kokouksessa perustettiin atomienergiakomissio.^[2] Tavanomaisen aseistuksen komissio perustettiin helmikuussa käsittelemään muiden kuin ydinaseiden käytön rajoittamista. YK:n atomienergiakomission (engl. United Nations Atomic Energy Commission, lyh. UNAEC) tehtäväksi annettiin atomienergian rakentavan käytön edistäminen ja sen tutkiminen, voidaanko joukkotuhoaseet jättää pois varusteluohjelmasta. Näistä kahdesta komissiosta, joiden työ oli lopetettu Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton erimielisyyksien takia, muodostui vuonna 1952 YK:n aseidenriisuntakomissio (United Nations Disarmament Commission). Marraskuussa 1948 YK:n yleiskokous oli myös hyväksynyt USA:n valtuuskunnan puheenjohtajan Bernard M. Baruchin toteuttamatta jääneen suunnitelman, joka oli tähdännyt ydinenergian tuotannon, kehittämisen ja käytön keskittämiseen kansainväliselle järjestölle. Nämä YK:n toimet osoittivat, että aseidenriisuntaa pidettiin toisen maailmansodan jälkeen keskeisenä rauhan ja kansainvälisen turvallisuuden menetelmänä.^[3][4]

Vuoden 1959 yleiskokouksessaan YK asetti kunnianhimoisen tavoitteen, että maailmassa toteutettaisiin yleinen ja täydellinen aseidenriisunta. Sen mukaan valtioilla olisi vain sellainen määrä aseistusta, joka olisi välttämätön sisäisen turvallisuuden takaamiseksi. Asian toteuttamiseksi Neuvostoliitto ja Yhdysvallat antoivat vuonna 1961 niin sanotun Zorin–McCloy-julkilausuman, jonka nimi juontuu pääneuvottelijoista Valerian Zorinista ja John McCloysta. Ohjelma haluttiin toteuttaa vaiheittain niin, ettei mikään valtio saisi suhteellista etua toisiin nähden. Julkilausuma oli yleisenä viitekehyksenä seuraaville neuvotteluille. ^[3]

Tärkeimmäksi neuvotteluelimeksi perustettiin Geneven aseidenriisuntakomitea, joka aluksi käytti nimeä kahdeksantoista vallan komitea. Komiteaan valittiin Yhdysvallat, Iso-Britannia, Ranska, Italia, Kanada, Neuvostoliitto, Puola, Tšekkoslovakia, Romania, Bulgaria, Brasilia, Burma, Etiopia, Intia, Meksiko, Nigeria, Ruotsi ja Yhdistynyt Arabitasavalta. Kyseessä oli vuoden 1960 Kymmenen konferenssin laajentaminen kahdeksalla puolueettomalla valtiolla. Se aloitti kokouksensa Genevessä 27. tammikuuta 1966 ja keskeytti sen 25. elokuuta 1966 pääsemättä konkreettisiin tuloksiin. Vuonna 1969 sen jäsenmäärää kasvatettiin kahdeksalla ja 1974 viidellä valtiolla. Elimen nimi muutettiin vuonna 1974 muotoon Conference of the Committee on Disarmament (CCD). Nimi muuttui vuonna 1978 muotoon aseidenriisuntakomitea, ja jäseniksi saatiin siitä aiemmin puuttuneet Ranska ja Kiina. Käytännössä neuvottelut ovat aina koskeneet vain osittaista aseidenriisuntaa, ja niiden tuloksena on syntynyt lukuisia monenkeskisiä sopimuksia. Näitä ovat osittainen ydinkoekieltosopimus (1963), ulkoavaruuden rauhoittamissopimus (1967), sopimus ydinaseiden leviämisen estämisestä (1968), sopimus merenpohjan rauhoittamisesta (1971), sopimus biologisten aseiden kieltämisestä (1972) ja sopimus ympäristösodankäynnin kieltämisestä (1977). Vuonna 1981 sovittiin erillisessä YK:n asekonferenssissa sellaisten tavanomaisten aseiden kieltämisestä, jotka aiheuttaisivat tarpeettoman vakavia vammoja.^[3][4]

Ydinaseriisunnasta on tehty lukuisia sopimuksia vuodesta 1972 alkaen, joskin jo vuonna 1968 oli sovittu, ettei ydinaseita tai alan osaamista saa levittää uusiin maihin. ^[3]

Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin (Etyk) alkuvaiheissa 1970-luvun alussa ei käsitelty aseidenriisuntaa. Sen sijaan asiaan kehitettiin uusi lähestymistapa, luottamusta lisäävät toimet. Siihen liittyviä päätöksiä olivat muun muassa asevalvontaan liittyvä Avoin taivas -sopimus (1992) ja ydinainevalvonta.^[3]