Aikuiskasvatus

Tässä artikkelissa tai sen osassa aihetta käsitellään lähinnä Suomen tai suomalaisten näkökulmasta. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin näkökulmaa yleismaailmallisemmaksi. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Suomalaisen aikuiskasvatuksen kehitys Kansanvalistusseuran perustamisesta nykypäivään voidaan jakaa kolmeen historialliseen kehitysvaiheeseen sekä nykyään meneillään olevaan tilanteeseen:

1. Autonomian ja kansallisen heräämisen aika (1874-1917): kansanopetus ja vapaa kansanvalistus
2. Itsenäistymisen ja eheyttämisen aika (1917-1939): vapaa kansansivistys ja vapaa sivistys
3. Jälleenrakennuksen ja hyvinvointivaltion rakentamisen aika (1939-1989): aikuiskasvatus ja aikuiskoulutus
4. Rakennemuutos, lama, globalisaatio ja tietoyhteiskunta (1990-): elinikäinen kasvatus ja oppiminen^[3]

^{[4] [5]}

Kansanvalistustyö nojasi valistusaatteeseen, pyrkimykseen edistää järkiperäistä ajattelua yhteiskunnan uudistamiseksi. Toisaalta sen käyttövoimana oli kansallisuusaate: kansallisvaltio oli mahdollinen vain, jos oli olemassa perinteisen sivistyneistön eli säätyjen lisäksi sivistynyttä kansaa vaatimaan sitä ja taistelemaan sen puolesta. Omasta suunnastaan vaikutti työväenliike, jonka kannalta kansan sivistyminen kytkeytyi yhteen poliittisen ja ammatillisen järjestäytymisen kanssa.^[6][7]

Tämän kehitysvaiheen tärkeitä toimijoita olivat fennomaanit, muut kansanliikkeet ja järjestöt, kuten Kansanvalistusseura. Työn eräitä hedelmiä puolestaan olivat ensimmäisen kansanopiston perustaminen Kangasalle 1889 sekä työväenopiston perustaminen Tampereelle 1899.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa, Suomen itsenäistymistä ja Suomen sisällissotaa oli vallinnut yhteiskunnasta ja kansanliikkeistä kansaan kohdistuva sivistyspyrkimys enemmän kuin yksilöiden tarpeet. Kansanosia jakaneen sodan jälkeen ei tuntunut enää olevan edellytyksiä puhua myöskään jakamattomasta kansallisesta sivistyksestä. Aatelähtöinen valistus haluttiin korvata tieteeseen nojaavalla, syvällisemmällä sivistystyöllä. Toisaalta työväenjärjestöt halusivat rakentaa sivistystyötä omista lähtökohdistaan.^[8] Jo vuonna 1919 perustettiin Työväen sivistysliitto. Aloitteen sen perustamisesta teki professori Väinö Voionmaa.^[9]

Sotien jälkeistä ajanjaksoa 1980-luvun loppuun saakka voidaan nimittää valtiollisen aikuiskoulutuspolitiikan kaudeksi. Sen lähtökohtana oli sodanjälkeinen tilanne, jossa sodasta palaaville oli nopeasti järjestettävä työssä tarvittavaa koulutusta.^[10]

Ammattikoulutus alkoi kehittyä keskusammattikoulujen myötä 1950-luvulla. Ammatillista koulutusta ei kuitenkaan alkuun pidetty aikuiskasvatuksellisena toimintana, koska sen päämäärät poikkesivat vapaan kansansivistystyön tavoitteista ^[11]. Aikuiskasvatus alkoi saada vapaan sivistystyön ohella ammattillisia ja tutkintotavoitteisia muotoja.

Elinikäisestä koulutuksesta puhuttiin jo 1970-luvulla. Keskeisenä tavoitteena oli kuitenkin koulutuksellisen tasa-arvon saavuttaminen. Tämä synnytti uudenlaisia tarpeita ottaa huomioon oppijoiden lähtökohtien erilaisuus. Sotien jälkeinen tilanne ja toimintamalli synnyttivät runsaan joukon aikuiskoulutusorganisaatioita, ammattikoulujen ohella erilaisia instituutteja, koulutus- ja kurssikeskuksia sekä Valtion koulutuskeskuksen.^[10]

Aikuiskoulutuksen painopistettä oli jo 1970-luvulta lähtien haluttu siirtää työelämän tarpeisiin vastaamisen suuntaan. Koulutustoiminta alkoi kääntyä markkinaohjatuksi 1980-luvun puolivälistä lähtien: koulutuspalveluita ohjaisi keskitetyn suunnittelun sijasta kysyntä. Kohderyhmäksi tunnistettiin koko työikäinen väestö. Alettiin puhua elinikäisestä oppimisesta ja koulutusmarkkinoista.^[12]

Aikuiskasvatuksen ensimmäinen professuuri perustettiin Nottinghamin yliopistoon vuonna 1922. Alan ensimmäisenä professorina maailmassa toimi Robert Peers. Myöhemmin samaa virkaa on hoitanut muun muassa radikaalin aikuiskasvatuksen teoriaa ja käytäntöä kehittänyt J.E. Thomas.

Suomessa aikuiskasvatus sai ensimmäisen professuurin vuonna 1946 Yhteiskunnalliseen korkeakouluun (sittemmin Tampereen yliopisto) ja sen ensimmäiseksi hoitajaksi valittiin Urpo Harva. Vuodesta 2006 aikuiskasvatuksen professorin tehtävässä on ollut Juha Suoranta.

Aikuiskasvatusta tutkitaan ja opetetaan Tampereen yliopiston lisäksi Helsingin yliopistossa (prof. Yrjö Engeström), Itä-Suomen yliopistossa (prof. Jyri Manninen), Jyväskylän yliopistossa (prof. Tapio Aittola ja Anneli Eteläpelto), Lapin yliopistossa, Turun yliopistossa (prof. Risto Rinne) ja Åbo Akademissa (prof. Petri Salo).

• Aikuiskasvatus (lehti).
• RELA European Journal for Research on the Education and Learning of Adults [1] (Arkistoitu – Internet Archive)

Aikuiskasvatusta tai aikuiskasvatustiedettä opiskelleet työskentelevät pääasiassa opetuksen ja koulutuksen alalla. Yleisiä ammattinimikkeitä ovat esimerkiksi lehtori, koulutussuunnittelija, opinto-ohjaaja ja hr manager.^[13]

Aikuiskoulutusta perustellaan työllisyysvaikutuksilla ajatellen, että siten julkinen talous paranisi, mutta totuus on usein toinen.^[14]

Etlan tutkimuksen perusteella aikuiskoulutuksen hyödyt ylittävät sen kustannukset, kun kyse on toisen asteen opinnoista, koulutettavilla on vain peruskoulu takana ja he ovat riittävän nuoria. Valitettavasti aikuiskoulutusta kuitenkin annetaan yleensä jo valmiiksi koulutetuille.^[14]

Toisen asteen tai korkean asteen tutkinnon suorittaneiden kouluttaminen kaikissa tapauksissa heikentää julkista taloutta. Tutkimusjohtaja Antti Kauhasen mukaan koulutusresurssit pitäisi kohdistaa niin, että hyödyt ylittäisivät kustannukset. Myös tulonmenetys koulutuksen aikana pitäisi minimoida. Korkeakoulutetuilla se on suurin eikä ansiokehityskään juuri opinnoista parane toisin kuin peruskoulutaustaisilla.^[14]

Sosiaali- ja terveysalan koulutus paransi työllistymistä, luonto- ja ympäristöalan koulutus heikensi työllistymistä. Tutkimus tarkasteli 35-55-vuotiaiden 2000-2019 alkaneita opintoja. Vuosittainen aloitusmäärä kasvoi 22 000:sta 34 000:een 2000-2019 mutta peruskoulupohjaisten määrä pysyi 4 000 hengessä, korkeakoulutettujen aloittajien määrä yli viisinkertaistui.^[14]

• Aikuiskoulutuskeskus

• Collin, Kaija & Paloniemi, Susanna (toim.): Aikuiskasvatus tieteenä ja toimintakenttinä. Jyväskylä:PS-kustannus, 2007. ISBN 978-952-451-177-3
• Panzar, Eero: Aikuiskasvatuksen toimintakentät. Aikuiskasvatus tieteenä ja toimintakenttinä (toim. Kaija Collin & Susanna Paloniemi), 2007, s. 17-54.
• Pellinen, Petra: Aikuiskasvatuksen ammatillistuminen: katsaus aikuisoppilaitosten tehtäväkuvan historialliseen muotoutumiseen 1900-luvulla.Turun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnan julkaisuja B:65. Turku:Turun yliopisto, 2001.
• Raudaskoski, Pirkko: Aikuiskasvatus käsitteenä ja toimintana (Johdatus kasvatustieteisiin -oppimateriaali). Helsinki: Helsingin yliopisto, avoin yliopisto, 2006.
• Tuomisto, Jukka: Aikuiskasvatuksen perusaineksia (2. uudistettu painos). Tampere: Tampereen yliopiston täydennyskoulutuskeskus, 1994. ISBN 951-44-3594-X
• Tuomisto, Jukka: Kansanliikkeistä koulutukseksi. Kasvava aikuinen (toim. R. Grönstrand), 1999, s. 70-89. Helsinki: YLE-Opetuspalvelut.
• Virtanen, Anne: Ammatillinen aikuiskoulutus: taustaa, kirjoa ja nykytilaa. Aikuiskasvatus tieteenä ja toimintakenttinä (toim. Kaija Collin & Susanna Paloniemi), 2007, s. 93-122.

 

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Aikuiskasvatus.

• Aikuiskasvatusjärjestelmä [2] (Arkistoitu – Internet Archive)
• Global Report on Adult Learning and Education [3]