Ahven

 

 

Ahven on teräväsuomuinen, yleensä vihreäsävyinen kala, jossa on tummia pystyraitoja. Sen väri vaihtelee lähes mustasta vaalean harmaanvihreään. Tummissa vesissä, etenkin paljon humusta sisältävissä vesistöissä, ahvenet saattavat olla myös ruskeankeltaisia. Vesistöissä, joissa uitetaan puuta, tavataan silloin tällöin myös oransseja ahvenia.^[4] Ahvenen tunnistaa helposti myös puna-oransseista vatsaevistä ja pyrstöstä sekä selkäevän mustasta laikusta. Ahvenen raidat ovat nykypäivänä veden kirkkauden mukaiset. Jos vesi on tummaa, niin ahvenella on haaleammat raidat ja päinvastoin.

Kiduskannen suurimmasta luusta sojottaa taaksepäin terävä piikki, toisessa puolestaan on hienompaa sahanterää. Nopeakasvuisen ahvenen niska voi muodostua jykeväksi ja jyrkästi nousevaksi, minkä johdosta isoja ahvenia usein nimitetään kyrmyniskoiksi.^[5] Ahvenen selkäevä on kaksiosainen. Etuosassa on 13–17, yleensä 14 piikkiruotoa, takaosassa 1–3 piikkiruotoa ja 13–16 kärjestä haarautunutta nivelruotoa. Peräevässä taas on kaksi piikkiruotoa ja 7–10 nivelruotoa.^[6]

Useimmiten ahven on pituudeltaan 15–30 senttimetriä ja painoltaan 50–350 grammaa.^[5] FAOn arvioiden mukaan tyypillinen ylämitta on 35 senttimetriä ja 1,2 kilogrammaa.^[7] Vuosina 1993–1994 Bodenjärven ahvenia tutkittaessa havaittiin, että valtaosa (93–97 %) järven kalojen biomassasta oli ahvenia, joiden pituus oli 6–31 cm.^[8]

Ahvenanmaan Kökarilta vuonna 2010 saatu 2,87-kiloinen ahven on Kansainvälisen urheilukalastusliiton IGFA:n rekisterien mukaan maailman suurin urheilukalastusvälineillä saatu yksilö.^[9][10] Vuonna 1945 Britanniassa saatiin 5,9 kg painava ahven.^[11]

Ahvenet voivat elää yli 20-vuotiaiksi, yleensä elinikä on noin kuusi vuotta.^[1]

Ahvenen levinneisyysalue sisävesissä kattaa lähes koko Euroopan Italiaa ja Espanjaa lukuun ottamatta ja ulottuu Siperiaan Kolymajoelle saakka^[12].

Suomessa ahven on levinnyt lähes koko maahan, niin sisävesiin kuin merialueellekin. Ainoastaan pohjoinen käsivarsi on paikka, jossa ahventa ei tavata.^[5]

Uuteen-Seelantiin istutettiin vuonna 1868 eurooppalaisia ahvenia urheilukalastusta varten. Nykyisin sen pelätään syrjäyttävän alkuperäisiä lajeja.^[13] Ahvenia on istutettu myös Australiaan, Etelä-Afrikkaan, Marokkoon, Kyprokselle, Kiinaan ja Azoreille.^[14]

Pohjoisamerikkalainen kelta-ahven (Perca flavescens) on jotakuinkin identtinen eurooppalaisen ahvenen kanssa niin elintavoiltaan kuin ulkonäöltäänkin.^[15]

Ahven elää hitaasti virtaavissa joissa, järvissä ja lammissa ja Itämeren murtovedessä. Se saattaa liikkua myös kylmissä, nopeasti virtaavissa vesissä mutta ei jää niihin kutemaan.^[7]

Ahven sietää hapanta vettä paremmin kuin useimmat muut Suomen kalat,^[16] mutta jos pH laskee lähelle neljää, lisääntyminen ei enää onnistu.^[17]

Ahven on myös eräiden simpukkalajien väli-isäntä.^[18]

Ahven on parvikala, joka liikkuu ja etsii ravintoa päivisin parvissa, mutta yöksi se menee yksin pohjalle kasvuston suojaan lepäämään.^[17]

 

Ahvenkoiraat tulevat sukukypsiksi 1–2-vuotiaina ja naaraat 2–4-vuotiaina. Ahven kutee keväällä huhti-kesäkuun aikaan, kun veden lämpötila ylittää kuusi astetta. Ne kokoontuvat rantaveteen, jossa on suojaavaa kasvillisuutta. Naaras laskee mädin valitsemaansa paikkaan, ja koirasparvi hedelmöittää sen maidillaan.^[1]

Ahven on erittäin tehokas lisääntyjä, ja naaras laskee tuhansia tai kymmeniätuhansia mätimunia, jotka koiraat hedelmöittävät. Yhden naaraan mätimunien määrä voi olla jopa yli 200 000. Limainen ja putkimainen mätinauha kiinnittyy pohjakasveihin ja oksiin. Poikaset kuoriutuvat 2–3 viikon kuluttua 6–7 millimetrin kokoisina. Kuoriutuneet poikaset saavat aluksi ravintonsa pienestä ruskuaispussista, mutta siirtyvät pian syömään eläinplanktonia, kuten vesikirppuja, surviaissääsken toukkia ja hankajalkaisia.^[1][19]

Ravinnokseen pieni ahven käyttää eläinplanktonia, iän myötä ruokavalioon tulevat pohjaeläimet ja pikkukalat.^[7] Suurimmat yksilöt voivat syödä myös pienempiä lajitovereitaan.^[20]

 

Ahvenen liha on vaaleaa ja maukasta. Sitä kalastetaan Euroopassa ruokakalaksi, ja se on myös urheilukalastajien suosima saalis.^[21] Ahventa pyydetään katiskoilla, verkoilla, onkimalla, virvelöiden, pilkkimällä ja perhokalastamalla.^[17] FAO:n tilastojen mukaan ahventa pyydettiin vuonna 2013 yhteensä 28 920 tonnia. Suurimmat pyyntimaat olivat Venäjä (15 242 tonnia), Suomi (7 666 tonnia), Viro (2 144 tonnia), Puola (1 121 tonnia) ja Kazakstan (1 103 tonnia).^[7] Luonnonvarakeskuksen mukaan Suomessa kulutettiin keskimäärin 400 grammaa kotimaista ahventa henkilöä kohden vuonna 2018.^[22]

Kalastajat käyttävät hyväkseen ahvenen omaa vuorokausirytmiä: aktiivisimmin ahven tarttuu täkyyn aikaisin aamulla ja iltamyöhällä. Syksyllä paras syönti voi osua lähemmäs keskipäivää. Sameissa vesissä vuorokaudenajoilla ei ole yhtä paljoa eroa kuin kirkkaissa.^[23] Ahvenen kalastuksessa oleellista on myös syvyys, koska ahvenparvet vaihtavat syvyyttä mm. lämpötilan ja tuulen mukaan.^[24]

Kuten muissakin kaloissa, ahvenissa on terveellisiä aineita, kuten proteiinia ja pehmeää rasvaa, omega-3-rasvahappoja ja D-vitamiinia.^[25] Alla olevassa taulukossa on vertailtu eräiden ravintoaineiden määriä ahvenessa ja rasvaisemmissa ruokakaloissa:

Suomessa ahven on valittu maan kansallissymboleihin kuuluvaksi kansalliskalaksi.^[29] Valinta tehtiin Kalatalouden keskusliiton vuonna 1994 järjestämässä yleisöäänestyksessä. Toiseksi jäi hauki. Suomen luonnonsuojeluliiton tiedotuspäällikön Terho Poutasen mukaan ahven on ominaisuuksiltaan perisuomalainen: ”kyrmyniskainen, hitaahko, piikikäs”.^[30]

On myös arveltu, että ahven olisi Ahvenanmaan nimen alkuperänä.^[31]

Ahven esiintyy useiden paikkakuntien vaakunoissa.