Adolf von Harnack

Adolf von Harnack syntyi Tartossa teologian professori Theodosius Harnackin poikana. Hän opiskeli teologiaa Tartossa ja Leipzigissa, missä hänet promovoitiin teologian tohtoriksi vuonna 1873. Vuonna 1874 hän suoritti habilitaation kirkkohistoriassa ja vuonna 1876 hänet nimettiin ylimääräiseksi professoriksi. Vuonna 1879 hänestä tuli kirkkohistorian professori Gießeniin, 1886 Marburgiin ja vuonna 1888 Berliiniin. Siellä hän harjoitti tiedettä ja opetti kuolemaansa 10.6.1930 asti. Harnack oli laajasti oppinut kulttuuripersoona, joka vaikutti sekä tieteellisesti että kulttuuripoliittisesti varsin laaja-alaisesti.

Harnack oli etevä kirkko- ja maallinen historioitsija ja harjoitti myös teologista työskentelyään nimenomaan historiallisesta näkökulmasta. Häntä voidaan keskeisesti pitää yhtenä historiallis-kriittisen dogmihistorian tutkimuksen oppi-isistä. Harnackin kuuluisa oppilas, teologi Dietrich Bonhoeffer (1906–1945) arvosteli liberaaliteologian kärkinimiin kuuluneen opettajansa työskentelyn filosofis-teologisia edellytyksiä siitä, että historiallinen tutkimuskehys ei ottanut huomioon teologisen tutkimuskohteen erityispiirteitä. Tästä taas oli Bonhoefferin mukaan seurauksena, että teologiset sisällöt kapeutuivat tutkijan tosiasiallisesti subjektivistisen, uskonyhteisön oman painoarvon liiaksi sivuuttavan näkökulman ansiosta ja teologisissa tulkinnoissa korostuivat eettiset näkökohdat valistusajattelun hengessä.

Harnackin päätarkoitus oli päästä kreikkalaiselle maaperälle levittyään ”hellenisoituneen” kristinuskon dogmien taakse alkuperäiseen Jeesuksen evankeliumiin. Pyrkimys oli seurausta yhtäältä hänen historiallisista intresseistään ja toisaalta hänen periaatteellisessa dogmikriittisessä korostuksessaan. Harnack pyrki esittämään evankeliumin yhtäältä historiallisesti osuvasti ja toisaalta aikalaistietoisuuden kanssa yhteensointuvasti. ”Jeesuksen evankeliumin” oleelliset elementit olivat 1) Jumalan valtakunnan tuleminen sieluun, 2) Jumala rakastavana isänä, 3) jokaisen ihmissielun mittaamaton arvo, sekä 4) elämä lähimmäisenrakkaudessa ja veljeydessä.

Kristologista elementtiä ei Harnackin määrittämässä evankeliumin olemuksessa ole. Ratkaisu on tietoinen. Hän haluaa korostaa sitä, että Jeesus ei hänelle ole esine vaan julistaja ja evankeliumin tuoja. Ratkaisun taustalla on nähtävissä Immanuel Kantin kritiikki klassista metafysiikkaan kohtaan. Harnack pitää tästä lähtökohdasta käsin kristillistä dogmaa kreikkalaisen hengen työnä evankeliumin maaperällä. Dogmien ansiona on kristinuskon oleellisten elementtien säilyttäminen, mutta ne ovat Harnackin mielestä samalla vääristäneet sitä. Tästä lähtökohdasta käsin hän yhtyy pietismin tulkintaan kristinuskon historiasta rappeutumishistoriana. Toisaalta hänen ajattelunsa ja toimintansa on määrittynyt sen uskon mukaisesti, että uskontojen, kulttuurin ja ihmiskunnan historia kehittyy eteenpäin, kun ihmiset vain käyttävät hyväkseen niitä voimia, erityisesti Jeesuksen evankeliumissa, jotka historiassa on annettu. Tässä mielessäkin Harnack oli siis valistusajan edistysoptimismin edustaja.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kehitysoptimismi ei enää juurikaan löytänyt kannattajia. Myös Harnackin keisarimyönteinen kanta koki haaksirikon sodan myötä. Hänen ansionsa kirjoittajana, julkaisijana ja organisoijana sekä vanhan kirkon dogmi- ja kirkkohistoriallisessa tutkimuksessa ovat kuitenkin merkittävät. Hänen pääteoksenaan voidaan pitää liberaaliteologisen katsantokannan keskeistä tyyppiteosta Das Wesen des Christentums, 1900.

• Adlerschild des Deutschen Reiches, 1926

• Harnack, Adolf: Kristinuskon olemus. Kuusitoista luentoa, jotka kuulijakuntanaan kaikkien tiedekuntain ylioppilaita talvisemesterinä 1899/1900 Berliinin yliopistossa piti Adolf Harnack. Helsingissä: Otava, 1912.

• Härle/Wagner: Theologenlexikon. Von den Kirchenvätern bis zur Gegenwart. 1987. ISBN 3-406-38570-2
• Karttunen, Tomi: Die Polyphonie der Wirklichkeit. Erkenntnistheorie und Ontologie in der systematischen Theologie. Joensuun yliopiston teologisia julkaisuja 11. Joensuu 2004. (saksaksi)