Äännelaki
Äännelaki (< saks. Lautgesetz) on historiallis-vertailevassa kielitieteessä käytetty termi, joka määrittää täsmällisesti äänneympäristöön liittyvät ehdot, jotka laukaisevat jonkin äänteenmuutoksen.
Kielitieteeseen käsitteen esitteli nuorgrammaattinen koulukunta, joka pyrki muotoilemaan kielihistoriasta mahdollisimman positivistisen tieteen, jossa kaikkien väittämien tulisi perustua yksinomaan havaintotosiseikkojen varaan.[1] Äänteenmuutoksen ehtojen tulisi näin olla yksin äänteellisessä (rajatapauksena morfofonologisessa) kontekstissa. Toteutuessaan äänteenmuutos olisi mekaaninen, poikkeukseton ja metodologisesti ajaton.[2] Muutosten säännönmukaisuus oli kielihistorioitsijoille tuttua jo entuudestaan ja äännelaki-nimitystäkin siitä oli aiemmin jo käytetty, mutta vasta nuorgrammaatikot antoivat käsitteelle täsmällisen määritelmän ja rajasivat sen toteutumisehdot äänneympäristöön tavoitteenaan luonnonlakien kaltainen ehdoton lainkaltaisuus. Teesiksi poikkeuksettomuutta esittivät ensimmäiseksi Wilhelm Scherer ja August Leskien.[1]
Nuorgrammaatikot pitivät äännelain poikkeuksettomuudesta ehdottomasti kiinni: jos jokin äänne tietyin ehdoin tiettynä aikana muuttuu, se muuttuu samoissa olosuhteissa kaikkialla samoin. Omanakin aikanaan käsitys nostatti myös kritiikkiä ennen kaikkea varsinaisen kielitieteen ulkopuolelta kielifilosofiasta ja kielipsykologiasta mutta myös murteentutkimuksesta. Jotkut aikaisemmin polven kielihistorioitsijat kuten Georg Curtius hyväksyivät kuitenkin myöhemminkin myös sporadisten äänteenmuutosten mahdollisuuden.[1]
Ellei jokin äänteenmuutos jossakin sanassa vaikuttanut toteutuneen, mahdollisia selityksiä olivat:
- sana on lainautunut (tai muuten tullut) kieleen äänteenmuutoksen jo toteuduttua
- sanassa on tapahtunut jokin muu, myöhempi äänteenmuutos
- sanaan vaikuttaa jokin toinen äännelaki (mikä mahdollisesti osoittaa, että äännelain ehto on määritelty epätarkasti) tai
- analogia (alkuaan väärä tai virheellinen analogia) toiseen sanaparadigmaan tai saman sanaparadigman muihin muotoihin on estänyt äännelakia toteutumasta. Näistä ainoastaan analogia on varsinainen äännelakiin tuleva poikkeus.[3]
Esimerkiksi suomen kielen historiassa tiedetään tapahtuneen *ti > si -muutos: i-vokaalin etinen t on muuttunut (välivaiheiden kautta) s:ksi. Äännelain käsitettä noudattaen muutoksen tulisi olla ollut poikkeukseton eli i:n edellä ei pitäisi olla t:tä, mutta silti tällaisia tapauksia esiintyy, esim. tina ’eräs metalli’, noit-i-a (monikon partitiivimuoto substantiivista noita). Näistä tina selittyy myöhäisellä lainautumisella. Vaikka sillä on germaaninen alkuperä (rekonstruoitu muoto *tina) kuten verbillä kärsiä (< *kärte < *χarþia-), jossa *ti > si on tapahtunut, se on ilmeisesti lainautunut kantasuomeen vasta muutoksen jo tapahduttua.[4] Vastaavasti noitia selittynee analogialla, tarkemmin ns. paradigmantasoituksella, jossa noita-sanan paradigman muut t:n sisältävät muodot (noita-a, noita-na…) ovat vaikuttaneet monikkomuotoihin niin, että t on niissä joko säilynyt tai myöhemmin palautettu.
Käsitteellä on käyttöä paitsi nimenomaisesti äänteenmuutosten ja kielihistorian myös etymologian ja sanaston tutkimuksessa.[5]
Lähteet
muokkaa- ↑ a b c Itkonen, Erkki: Kieli ja sen tutkimus, s. 34. WSOY, 1966.
- ↑ Hakulinen, Auli & Ojanen, Jussi: Kielitieteen ja fonetiikan termistöä, s. 155, s. v. äännelaki. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1976.
- ↑ Karlsson, Fred: Yleinen kielitiede (toinen, uudistettu laitos), s. 40. Yliopistopaino & Helsinki University Press, 1998.
- ↑ Häkkinen, Kaisa: Mistä sanat tulevat: Suomalaista etymologiaa, s. 249. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006.
- ↑ Häkkinen, Kaisa: Mistä sanat tulevat: Suomalaista etymologiaa, s. 27–33. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006.