Suomen ympäristöministeriö

Ympäristöministeriö Miljöministeriet
Ympäristöministeriön toimipaikka Aleksanterinkadulla.
Lyhenne	YM
Ministeri(t)
– Ympäristö- ja ilmastoministeri	Kai Mykkänen
Kansliapäällikkö	Juhani Damski
Budjetti	0,2 mrd. € (2024)[1]
Työntekijöitä	287 (2023)[2]
Osoite	Aleksanterinkatu 7, 00100, Helsinki
Aiheesta muualla
Sivusto
Infobox OK

Suomen ympäristöministeriö (ruots. Miljöministeriet) (YM^[3]) on hallintoelin, joka vastaa valtioneuvoston ja eduskunnan käsittelyyn tulevien ympäristö- ja asuntoasioiden valmistelusta. Vuoden 2013 lopussa ministeriössä työskenteli 236 vakinaista ja 47 määräaikaista virkamiestä.^[4] Ympäristöministeriön tavoitteena on ympäristövastuullinen ja osallisuutta tukeva yhteiskunta, monimuontoinen luonto sekä hyvinvointia edistävä elinympäristö.^[5] Ministeriö toimii kansallisesti ja kansainvälisessä yhteistyössä.

Ympäristöhallinnon lähivuosien haasteet ovat hyvän elinympäristön sekä kulutuksen ja tuotannon ekotehokkuuden edellytysten parantaminen, ympäristöstä aiheutuvien terveyshaittojen vähentäminen, luonnon monimuotoisuuden köyhtymisen merkittävä hidastaminen, Itämeren tilan parantaminen sekä ilmastonmuutoksen hillitseminen.^[6]

Yhdyskuntien suunnittelua ja rakentamista kehittämällä tavoitellaan hyvinvoinnin kohentumista ja samalla ympäristökuormituksen ja -haittojen vähentymistä. Väestön ikääntyessä on varauduttava erilaisiin asumisen ja yhdyskuntien tarjoamien palvelujen kysynnän muutoksiin.

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Ympäristöministeriö aloitti toimintansa 1.10.1983 ja on näin ollen Suomen toiseksi nuorin ministeriö. Sen juuret ovat vuonna 1969 perustetussa vesihallituksessa, jolla oli erittäin voimakas rooli Suomen runsaiden vesistöjen suojelussa. 1960-luvulla luonnonsuojelu oli vielä lapsenkengissä ja Suomessa sen ylin viranomainen oli luonnonsuojeluvalvoja. Kun vesihallintoa kehitettiin, heräsi ajatus koko ympäristöhallinnon kehittämisestä ja ensimmäisen kerran oman ministeriön perustamista esitti Suomen luonnonsuojeluliitto vuonna 1970. Presidentti Urho Kekkonen otti kantaa luonnonsuojeluun vuoden 1970 uudenvuodenpuheessaan nimeämällä alkaneen vuoden teemaksi ympäristön suojelun.

Erilaisten komiteoiden ja työryhmien jälkeen Sorsan hallitus päätti esittää vuonna 1973 laajan ympäristöhallinnon perustamista, jota kuitenkin vastustettiin monilla tahoilla. Rajuimmin asiaa vastaan oli Kuopion lääninhallitus, jonka mielipide kiteytyi lausunnon viimeiseen virkkeeseen: "Varjele meitä sodalta, rutolta ja ympäristöministeriöltä".

Ympäristöhallinnon uudistamista koskeva lakiehdotus hyväksyttiin eduskunnassa ja Sorsan hallitus asetti ministeriöiden toimialajakoa selvittävän keskushallintokomitean. Viimein vuonna 1976 se päätyi esittämään ympäristöministeriön perustamista.

Ministeriötä vastusti voimakkaasti muun muassa maa- ja metsätalousministeriö (MMM), joka ehdotti itsensä muuttamista myös ympäristöasioista vastaavaksi superministeriöksi, luonnonvarainministeriöksi. MMM:n mielestä ehdotus ympäristöministeriöstä oli "kummallinen, omalaatuinen, täysin asiaton, hämärä ja keinotekoinen". Sen sijaan sisäasiainministeriöstä uudelle toimijalle löytyi kannatusta, vaikka se menettäisikin ympäristöasioiden lisäksi myös asuntohallinnon.

Vielä vuonna 1977 taistelu oli hyvin voimakasta puolin ja toisin, kun maa- ja metsätalousministeriö esitti edelleen ympäristöasioiden siirtämistä sisäasiainministeriöstä itselleen sekä uuden luonnonvarain- ja ympäristönsuojeluministeriön perustamista. Lisäksi vesihallitus esitti sen muuttamista ympäristönsuojelun keskusvirastoksi.

Perustamisen eteneminen oli hidasta, sillä ympäristöasioista vastaava ministeri vaihtui usein eri hallituksissa. Vasta Koiviston II hallituksessa oli yksi ja sama ministeri, Johannes Koikkalainen, kaikkien ympäristöasioiden takana. Sorsan II:n hallituksen aloittamalla ja Koiviston II:n hallituksen jatkamalla työryhmällä oli tavoitteena ympäristöhallinnon uudistaminen ministeriöajatuksen pohjalta. Sorsan III hallitus päätti viimein vuonna 1982 esittää ministeriön perustamista, minkä eduskunta hyväksyi äänin 124–51. Vielä ennen tätä kiisteltiin sekä hallituksessa että eduskunnassa siitä, pitäisikö perustaa suppeampi ympäristönsuojeluministeriö vai laajempi ympäristöministeriö, jolle kuuluisi ympäristön- ja muun luonnonsuojelun lisäksi kaavoitus-, rakennus- ja asuntotoimi.

Äänestyksessä hallituksen ja opposition väliset rintamalinjat repesivät molemmin puolin. Ministeriö perustettiin kansanrintamahallituksen vasemmistoryhmien sekä pääoppositiopuolue Kokoomuksen äänillä. Sen sijaan hallituspuolueista Keskusta ja RKP äänestivät hanketta vastaan.

Ajankohtaisista tapahtumista muun muassa vuonna 1979 tapahtuneiden Koijärvi-liikkeen ja säiliöalus M/T Antonio Gramscin öljyonnettomuuden Itämerellä on arvioitu osaltaan johtaneen ympäristöministeriön perustamiseen.^[7]

Ensimmäiseksi ympäristöministeriksi nimitettiin SDP:n Matti Ahde, joka oli aloittanut Sorsan IV:n hallituksen sisäasiainministerinä viisi kuukautta aikaisemmin. Uusi ministeriö ja sen johdossa ollut ympäristöasioissa kokematon ministeri herättivät vahvoja epäluuloja. Ympäristöministeriö sai pilkkanimen kuristusministeriö, jota syytettiin vuoron perään maaseudun autioittamisesta, kapasiteetin puutteesta, täsmentämättömistä ja järjettömistä suojeluvaatimuksista sekä asioiden tarpeettomasta ruuhkauttamisesta.

Ministeri Ahde rakensi ministeriöstään nopeasti hovikelpoisen ja kehittyi itsekin samalla virkamiestensä kovassa koulussa ympäristöalan asiantuntijaksi. Ahde onnistui luomaan luottamusta herättävän yhteistyöverkoston yhteiskunnan muihin toimijoihin, mikä varmisti ympäristöministeriön kehittymisen uskottavaksi viranomaiseksi.

Luonnon- ja ympäristönsuojelun ensimmäisiä mittavia askeleita otettiin runsaasti Ahteen nelivuotiskaudella. Konkreettisia saavutuksia olivat mm. Ounasjoen erityissuojelu, mittavan soidensuojelualueiden verkoston perustaminen, asetukset useiden kasvien ja eläinlajien rauhoittamisesta sekä toimenpiteet liikenteen päästöjen rajoittamiseksi.

Ahteen aikana Suomi solmi Neuvostoliiton kanssa sopimuksen ympäristönsuojelun yhteistyöstä sekä liittyi sopimuksiin Etelämantereen sekä kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelemiseksi. Valtioneuvosto teki periaatepäätöksen jätteiden hyödyntämisestä vuonna 1986 ja kahta vuotta aikaisemmin valmistui Riihimäelle ongelmajätteiden käsittelylaitos.

Hallintoasioiden merkittävin vuosi oli 1986, jolloin vesihallitus liitettiin ympäristöministeriön organisaatioon.

Sorsan hallituksen tilalle nimitettiin Holkerin sinipunahallitus vuoden 1987 vaalien jälkeen. Ympäristöministerin salkku jäi SDP:n haltuun, ja sen sai kansanedustaja Kaj Bärlund. Demarien ruotsinkieliseen siipeen kuulunut ministeri istui koko hallituksen nelivuotiskauden, mutta jäi siltikin tuntemattomaksi suurelle yleisölle.

Bärlund oli ministerinä voimakkaan taloudellisen kasvun aikana, jolloin talouden pyörät kulkivat vinhasti ylikuumenemisen asteelle saakka. Ekoaatteesta tuli muotia, minkä ansiosta talouselämä "vihertyi" ja ympäristöystävällisyydestä tuli myyntivaltti taakan sijasta.

Yksi merkittävimmistä asioista Bärlundin toimikaudella olivat ns. metsäsodat. Ympäristöaktivistit saivat aikaiseksi kahakoita metsänhakkuutyömailla Kessissä, Murhijärvellä ja Talaskankaalla. Varsinkin toiminta Metsähallituksen Talaskankaan hakkuutyömaalla sai runsaasti valtakunnallista julkisuutta, ja se herättikin vilkkaan keskustelun metsien monimuotoisuudesta sekä vanhojen aarnimetsien säilyttämisestä jälkipolville.

Ympäristöministerin salkun painoarvo on ollut hyvin erilainen eri hallituksissa. Ministeriölle kuuluvilla asuntoasioilla on monesti lihotettu muiden ministereiden salkkuja. Vanhasen ja Jäätteenmäen kabineteissa asuntoasioista on vastannut alue- ja kuntaministeri Hannes Manninen. Lipposen I:ssä asuntoasioista päätti STM Sinikka Mönkäre ja Lipposen II:ssa 2. valtiovarainministeri Suvi-Anne Siimes. Ahon hallituksessa ympäristöministereitä oli kerrallaan kaksi. Sirpa Pietikäinen oli vastuussa koko hallituskauden ympäristöasioista, ja asuntoasioista piti huolen ensin Pirjo Rusanen sekä hänen jälkeensä Anneli Taina.

Kansliapäällikkö toimii ministeriön ylimpänä virkamiehenä. Hän johtaa, kehittää ja valvoo ministeriön ja sen hallinnonalan toimintaa. ^[8]

Seuraavat henkilöt ovat toimineet ympäristöministeriön kansliapäällikköinä:

• 1983–1994: Lauri Tarasti
• 1994–2008: Sirkka Hautojärvi
• 2008–2020: Hannele Pokka
• 2020– Juhani Damski^[9]

Pääartikkeli: Luettelo ministereistä Suomen ympäristöministeriössä

• Ympäristöministeriön kotisivu