Metsävaahtera

Metsävaahtera
Metsävaahtera syysvärissään
Uhanalaisuusluokitus
Elinvoimainen [1]
Suomessa:	Elinvoimainen [2]
Tieteellinen luokittelu
Kunta:	Kasvit Plantae
Kladi:	Putkilokasvit Tracheophyta
Kladi:	Siemenkasvit Spermatophyta
Kladi:	Koppisiemeniset Angiospermae
Kladi:	Aitokaksisirkkaiset
Kladi:	Rosidit
Lahko:	Sapindales
Heimo:	Saippuamarjakasvit Sapindaceae
Alaheimo:	Hippocastanoideae
Tribus:	Acereae[3]
Suku:	Vaahterat Acer
Laji:	platanoides
Kaksiosainen nimi
Acer platanoides L.
Katso myös
Metsävaahtera Wikispeciesissä   Metsävaahtera Commonsissa
Infobox OKNimi-testi OKIUCN-testi OK

Metsävaahtera eli vaahtera (Acer platanoides) on saippuamarjakasveihin (Sapindaceae) kuuluva puu.^[4] Aiemmin vaahteroiden ajateltiin kuuluvan vaahterakasveihin (Aceraceae).

Metsävaahtera kasvaa 10–20 metriä korkeaksi ja se on nopeakasvuinen puu. Latvus on leveän puolipallomainen. Runko on nuorena ruskeanharmaa ja sileä, vanhempana se muuttuu tummanharmaaksi ja kapeauurteiseksi.^[5] Juuristo on tiheä, epäsäännöllinen paalujuuri jakautuu jo lähellä tyveä useaksi sivujuureksi ja pinnanmyötäisiä vaakajuuria on erittäin vähän.^[5]

Metsävaahteran parhaita tuntomerkkejä ovat isot kolmi- tai viisihalkioiset lehdet. Lehdet avautuvat ennen muita jalopuita. Metsävaahtera kukkii ennen lehtimistään keltaisin kukin. Liuskaiset lehdet värittyvät syksyllä keltaisiksi tai oranssinvärisiksi, joillakin jalostetuilla lajikkeilla jopa hehkuvan punaisiksi. Lehdet säilyvät melko myöhään syksyllä puussa ja varisevat miltei samanaikaisesti. Siemenet kypsyvät kesäkuun lopulla ja varisevat sekä itävät syksyllä.

Metsävaahtera kukkii touko–kesäkuun vaihteessa lehtien puhkeamisen aikoihin. Metsävaahtera on yksikotinen eli sama yksilö tuottaa sekä heteitä että emejä. Hede- ja emikukkien määrä vaihtelee vuosittain. Usein kukat ovat ainakin toiminnallisesti yksineuvoisia, sillä niissä joko heteet eivät muodosta siitepölyä tai emiö on surkastunut. Metsävaahtera on hyönteispölytteinen ja sitä pölyttävät muun muassa mehiläiset. Siemenet kypsyvät kesän lopulla ja itävät usein jo syksyllä. Metsävaahtera tuottaa runsaasti siemeniä jo nuorella iällä ja joka vuosi. Siementuotanto alkaa usein jo 20-vuotiailla puilla.

Siementen itävyys on hyvä ja ne säilyttävät itävyytensä 1–2 vuotta. Myös siementen leviäminen on tehokasta. Ne leviävät kaukolevintänä jopa viiden kilometrin päähän. Ilmastonmuutosten seurauksena metsävaahteran levinneisyysalue pystyykin leviämään parhaimmillaan 50 km sadassa vuodessa, mikä on nopeaa. Metsävaahtera lisääntyy luontaisesti sekä siemenistä että kantovesoista. Kantovesat ovat kuitenkin usein lahovikaisia ja lyhytikäisiä. Metsävaahtera muodostaa myös tyvivesoja.

Metsävaahteran kasvu on nopeata ensimmäisinä vuosina ja taimissa voi olla jopa metrin mittaisia vuosikasvaimia. Taimet kasvavat 5–6 metrin korkuisiksi noin 15 vuodessa. Avoimella paikalla korkeus jää noin 15 metriin, metsässä puista tulee kapeampia ja noin 20 metriä korkeita.^[5] Suomen korkeimmat vaahterat ovat 25 metriä korkeita.^[5] Keski-iässä noin 40-vuotiaana kasvu hidastuu.^[5] Ensimmäisen sadan vuoden aikana voi paksuuskasvu olla 3 cm vuodessa. Vaahtera saavuttaa normaalisti 100–150 vuoden iän;^[5] luonnonolosuhteissa noin 150 vuoden iän, mutta rakennetussa ympäristössä sen elinikä on lyhyempi. Poikkeuksellisesti se saattaa saavuttaa 400–500 vuoden iän.^[5]

Luontaisesti metsävaahtera kasvaa tuoreissa tai kuivahkoissa lehdoissa sekä tuoreissa ja runsasravinteisissa lehti- ja sekametsissä. Tyypillisiä kasvupaikkoja ovat lisäksi kiviset, jopa louhikkoiset kallionalukset ja puronvarsirinteet. Se pitää alueista, joilla on joki tai vesistö leudontamassa ilmaa. Se viihtyykin erityisesti meren läheisyydessä. Kylmillä savimailla metsävaahtera ei viihdy.

Metsävaahteraa pidetään yleisesti puolivarjoisen paikan puuna, mutta yli 40-vuotiaat puut tarvitsevat enemmän valoa.^[5] Se sietää kohtuullisesti varjoa, joten sitä tapaa myös kuusimetsissä. Kuitenkaan tiheimmissä kuusikoissa se ei viihdy. Metsävaahtera ei siedä soistuvia seisovan veden alueita, mutta pitää kuitenkin kosteudesta. Se sietää melko paljon kuivuutta.

Metsävaahtera on pääosin lehtimetsäalueella ja havumetsäalueen eteläosissa tavattava puulaji. Lehtimetsävyöhykkeellä Euroopassa se on yksi jokametsän pääpuulajeista, Etelä-Suomen leveyksillä se on taas vaatelias kasvupaikan suhteen ja harvalukuinen. Välimeren seuduilla se kasvaa taas lähinnä vuoristoissa. Vaahteran levinneisyysalue ulottuu lännessä Pyreneille, idässä Venäjän euroopanpuoleisiin osiin, pohjoisessa Keski-Skandinaviaan ja Keski-Suomeen, ja kaakossa Iraniin. Sitä kasvatetaan laajalti myös luontaisen levinneisyysalueen ulkopuolella Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Se ei kuitenkaan erityisemmin pidä liian mereisestä tai mantereisesta ilmastosta, siksi se lähes puuttuu läntisimmästä Euroopasta.^[6]

Metsävaahtera on Suomessa luonnonvarainen puu, ja se lasketaan kuuluvaksi jaloihin lehtipuihin. Sen luontaisen levinneisyysalueen pohjoisraja kulkee linjalla Pori-Tampere-Korpilahti-Puumala-Värtsilä. Se on yleinen myös istutettuna piha- ja puistopuuna, ja sellaisena sen menestymisalueen raja on Pohjanlahden rannikolla Kemiä ja Torniota myöten. Sisämaassa viljelyn raja on paljon eteläisempi. Vaahteroiden viljelyn menestymisen edellytyksenä on siemenalkuperän kotimaisuus. Keskieurooppalaiset kannat eivät Suomessa selviä lounaisrannikkoa lukuun ottamatta.

Metsävaahtera lienee levinnyt Suomeen jo lämpimänä ja kuivana boreaalikautena, ja sitä lienee ollut nykyistä luonnonvaraista rajaa pohjoisempana lämpimänä ja kosteana atlanttisena kautena. Metsävaahteran levinneisyysalue supistui myöhemmin ilmaston viilenemisen ja puun käytön vuoksi. Pohjoisraja muotoutui 62:n leveyspiirin kohdalle. Metsävaahtera on viime vuosina yleistynyt Suomen luonnossa, mikä lienee seurausta ilmaston lämpenemisestä. Monista muista lehtipuista poiketen metsävaahtera ei rikasta maaperäänsä lehtien happamuuden takia.

Todelliset vaahterametsiköt on Suomesta hävitetty pellonraivauksissa ja jäljellä on vain yksittäisiä puita ja puuryhmiä. Tästä huolimatta metsävaahtera on eräs tavallisimmista Suomen etelärannikon jaloista lehtipuista, ja se kestää monia muita jalopuita paremmin kuusimetsän varjostusta, varsinkin nuorena. Pohjoisempana se kasvaa paikallisena reliktipuuna aina luontaisille pohjoisrajoilleen saakka. Luonnossa tyypillisimpiä kasvupaikkoja ovat kuivat kallionaluslehdot ja puronvarsilehdot. Rehevöityneissä kaupunkimetsiköissä metsävaahtera on yleistynyt entisestään. Tämä rehevöityminen on seurausta muun muassa ihmisten lemmikkikoirien ulosteista, jotka pitkällä aikavälillä rikastuttavat maaperää. Tästä syystä monet alun perin kangasmetsät ovat muuttumassa reheviksi lehdoiksi kaupungeissa. Metsävaahtera leviää Etelä-Suomessa helposti luontoon viljelykarkulaisena puutarhoista ja katupuiden siemenistä.

Metsävaahteraa käytetään muun muassa sen syysvärin takia, ja siitä on jalostettu koristekasvikäyttöön monia lajikkeita. Lehdiltään purppuranpunaisilla lajikkeilla on oranssi tai punainen syysväritys.

Vaahtera ei ole vaativa kasvualustan suhteen, mutta se ei viihdy niukkaravinteisessa eikä märässä maassa.^[5] Menestyäkseen hyvin metsävaahtera vaatii ravinteikkaan ja mielellään kalkkipitoisen maan.

Metsävaahtera ei siedä tiesuolaa, joten se ei aina menesty katupuuna.^[5] Piha- ja puistopuuna se on kuitenkin yksi parhaista ja sopii istutettavaksi sekä yksittäin että ryhminä. Varsinkin nopeakasvuiset, nuoret taimet saattavat kärsiä kylmästä, jos ne istutetaan avoimelle paikalle. Täysikasvuisena metsävaahtera sen sijaan vaatii hyvin kukkiakseen paljon valoa. Se vaatii myös suuren tilan, jotta sen muoto pääsisi oikeuksiinsa ja juuristo saisi tarpeeksi kasvutilaa. Suuri latvus varjostaa ja vaimentaa melulta.^[5] Metsävaahteran juuret sijaitsevat pääosaltaan maan pintaosissa ja se saattaa tuhota läheisyydessään olevat puutarhakasvit, eikä sen välittömään läheisyyteen tule istuttaakaan muita kasveja. Mahdolliset leikkaukset on tehtävä mieluiten elokuussa runsaan mahlanvuodon takia.^[5]

• 'Columnare'
• 'Crimson King' – orleansinvaahtera
• 'Dissectum' – liuskavaahtera
• 'Drummondii' – kirjovaahtera
• 'Emerald Queen'
• 'Faassen's Black'
• 'Globosum' – pallovaahtera
• 'Lorbergii'
• 'Reitenbachii – rusovaahtera
• 'Schwedleri' – verivaahtera
• 'Stollii' – stollinvaahtera

Metsävaahteran käyttö on erittäin monipuolista. Tasalaatuisuutensa, tasaisen vaaleutensa ja usein kiiltävän pintansa sekä ohutlustoisuutensa vuoksi se on haluttu erikoistarkoituksin. Metsävaahtera sopii tarkoituksiin, joissa tarvitaan lujuutta. Sitä käytetään mm. työkalujen ja niiden varsien, työkalupenkkien, höylän tukkien, kiväärin tukkien, kävelykeppien, piipunvarsien ja -koppien, reen jalasten, kitaran otelaudan sekä viulujen valmistukseen.^lähde?

Yksinkertaisia vaahterahuonekaluja ovat keittiökaapit, penkit, pöydät ja tuolit. Vaahteraviilupäällysteisestä vanerista puristetut tuolien istuimet ovat tunnettuja kaikkialla. Vaahtera soveltuu erityisesti puuosiin, jotka vaativat kulutus-, puristus- ja iskukestävyyttä. Kokopuuta käytetään paitsi huonekaluteollisuudessa myös taidepuusepänteollisuudessa.^lähde?

Vaahteran mahlasta voidaan valmistaa vaahterasokeria ja -siirappia, jotka ovat hyvänmakuisia sisältämänsä omenahapon vuoksi. Varsinaisesti vaahterasokeria saadaan sokerivaahterasta (Acer saccharum), jonka mahla sisältää noin 5 % sokeria. Metsävaahteran mahlassa on vähemmän sokeria, mutta mahlaa siitä vuotaa paremmin eli sokeria saadaan puuta kohden suunnilleen yhtä paljon. Lehtiä voidaan käyttää erilaisiin askarteluihin, esimerkiksi kransseihin.^lähde?

Metsävaahteralla esiintyy harvoin haitallisia kasvitauteja tai -tuholaisia. Eläimistä jänis syö metsävaahteran pieniä taimia ja aiheuttaa joskus suuriakin tuhoja.

Vaahtera on erittäin kestävä erilaisia sienitauteja vastaan. Joitakin sieniä sillä kuitenkin kasvaa, mutta mikään niistä ei kykene tuhoamaan puuta nuorella iällä. Näistä näkyvin lienee tummia, keltareunaisia pilkkuja aiheuttava vaahterantervatäplä (Rhytisma acerinum). Tervatäplä on yleinen tauti, muttei haittaa kasvua.^[5] Myös vaahteranhärmä (Sawadea tulasnei) on yleinen.^[5]

Kantasienistä metsävaahteraa vaivaavat muutamat sienilajit. Kääpäorakas (Climacodon septentrionalis) lienee niistä huomiota herättävin. Se on kellanvalkea, yksivuotinen, laakean hyllymäisesti kasvava terävälakkinen orakas, joka voi peittää puun runkoa jopa metrin pituudelta. Sen haju on epämiellyttävä. Kääpäorakas esiintyy ainoastaan asutuksen välittömässä läheisyydessä eikä ole vaarallinen isännälleen. Vaahterankääpä (Oxypones populinus) on valkoinen, kerroksittain kasvava, tylppäreunainen, typäkkä ja monivuotinen kääpä. Sen hyvänä tuntomerkkinä on pienen valkoisen lakin päällä kasvava sammal. Kääpä on yleinen vanhoissa puistopuissa, mutta myös pienet, leikatut metsävaahterat ovat usein käävän infektoimia. Karvavyökääpä (Trametes hirsuta) kasvaa kuolleissa oksissa tai tyven korossa. Se on kuitenkin melko harvinainen. Vaahteran rungolla esiintyy toisinaan myös arinakääpä (Phellinus igniarius). Se on lähes musta, hiukan kiilamainen, ruskeapillinen ja monivuotinen. Se on kuitenkin melko harvinainen.

Erityisesti nuoret vaahterat ovat arkoja keväthallalle ja siksi niistä voi tulla monilatvaisia. Tuulen ja ilmansaasteiden, myös rikkidioksidin kestävyys ovat kohtalaisia.^[5] Nuoret vaahterat saavat helposti lahovikoja, koska niiden runko vioittuu helposti.^[5]

• Gunnel Nyblom-Holmberg & Hannele Vainio: Otavan Puutarhakirja. Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava, 1983/1992. ISBN 951-1-11595-2
• Ella Räty: Viheralueiden puut ja pensaat, s. 139. Taimistoviljelijät ry, 2005.

• Kasviatlas 2020: Metsävaahteran (Acer platanoides) levinneisyys Suomessa
• Helsingin yliopiston Metsäekologian laitos, Arboretum: Vaahtera (Acer platanoides)
• Pinkka – Lajintuntemuksen oppimisympäristö: Metsävaahtera (Acer platanoides)
• Luontoportti: Vaahtera (Acer platanoides)
• Centre for Agriculture and Biosciences International (CABI): Acer platanoides (Norway maple) (englanniksi)
• Plantwise: Norway maple (Acer platanoides) (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)