Punakaarti

Punakaarti on yleisnimitys, jolla kutsutaan Suomen työväenliikkeen 1900-luvun alun puolisotilaallisia joukkoja. Punakaarteja perustettiin kahdessa vaiheessa, aluksi suurlakon seurauksena vuosina 1905–1906, ja niiden lakkauttamisen jälkeen uudelleen vuosina 1917–1918. Tunnetuin punakaartiksi kutsuttu joukko on vuoden 1918 sisällissodassa Suomen kansanvaltuuskunnan armeijana taistellut Suomen Punainen Kaarti.

Ensimmäiset punakaartit olivat pääosin aseistamattomia ammattiyhdistysliikkeen jäsenistä muodostettuja ryhmiä, jotka syntyivät vuoden 1905 suurlakon aikana perustetusta kansalliskaartista. Joulukuussa 1905 punakaartit saivat virallisen aseman sosialidemokraattisen puolueen sisällä, mutta ne lakkautettiin Viaporin kapinan väkivaltaisuuksien seurauksena elokuussa 1906.

Vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen perustettiin aluksi väliaikaisia lakko- ja työväenkaarteja, jotka Suomen Ammattijärjestö myöhemmin syksyllä vakinaisti porvarillisten suojeluskuntien vastavoimaksi nimellä Suomen työväen järjestyskaarti. Niistä puolestaan muodostettiin tammikuussa 1918 Suomen kansanvaltuuskunnan armeijana sisällissodassa toiminut Suomen Punainen Kaarti. Sisällissodan jälkeen punakaarteja yritettiin vielä organisoida Pohjois-Suomessa, mutta niiden toiminta loppui vuoteen 1921 mennessä.

Pääartikkeli: Kansalliskaarti (suurlakko)

Ensimmäiset järjestysmiehistöt syntyivät jo Helsingin Senaatintorilla huhtikuussa 1902 tapahtuneen kutsuntamellakan jälkeen. Niiden tarkoitus oli ylläpitää järjestystä, jotta jatkossa estettäisiin venäläisten joukkojen käyttäminen kutsuntalakkojen mielenosoittajia vastaan.^[1] Varsinaisesti kaartit saivat kuitenkin alkunsa syksyn 1905 suurlakon aikana, jolloin myös poliisivoimat olivat lakossa, ja Suomen suuriruhtinaskunta ilman järjestysvaltaa. Työväestön hallitsema keskuslakkokomitea päätti ensimmäisenä lakkopäivänä 30. maaliskuuta ottaa Helsingin järjestyksenpidon haltuunsa vastineeksi sille, etteivät työläiset päässeet mukaan porvariston ja kenraalikuvernöörin välisiin neuvotteluihin.^[2]

Työmies-lehden toimittaja Kaarlo Luodon aloitteesta^[3][4] perustettiin kansalliskaarti, jonka nimi viittasi vuoden 1789 Ranskan vallankumoukseen.^[5][6] Siihen liittyivät aluksi myös porvaristoa edustaneet ylioppilaat. Kansalliskaartin päälliköksi valittiin työläisten kannattama entinen vanhan väen kapteeni Johan Kock, jonka alaisuudessa ylioppilaat suostuivat lopulta palvelemaan omana osastonaan. Toisena lakkopäivänä kansalliskaarti miehitti Senaatintorin laidalla sijainneen pääpoliisiaseman ja lähetti järjestyspatrulleja eri puolille kaupunkia.^[2]

Suurlakko alkoi työväestön ja porvariston yhteisenä protestina venäläistämistoimia vastaan, mutta jo muutaman päivän kuluttua osapuolten välille syntyi erimielisyyksiä, mitkä lopulta johtivat kansalliskaartin hajoamiseen. Ylioppilaiden erottua he muodostivat oman suojeluskaartinsa, jonka päälliköksi tuli kapteeni Gösta Theslöf. Viimeisenä lakkopäivänä 6. marraskuuta tilanne kärjistyi jo lähelle väkivaltaista yhteenottoa, kun kansalliskaarti yritti sulkea ennen lakon virallista päättymistä avattuja kauppoja Helsingin keskustassa. Theslöf oli komentanut aseistetut ylioppilaat avaamaan tulen aseistamattomia kansalliskaartilaisia vastaan, kunnes tilanne lopulta raukesi Kockin määrättyä omat miehensä vetäytymään.^[2] Kansalliskaarti oli käytännössä aseistamaton. Sen hallussa oli vain pieni määrä käsiaseita, joilla ei olisi pärjätty venäläiselle sotaväelle tai helsinkiläisiltä asekauppiailta kivääreitä saaneille ylioppilaille.^[7]

Nimitys ”punainen kaarti” syntyi jo suurlakon alussa, mutta alun perin sillä tarkoitettiin vain kahta Kaarlo Luodon komentamaa rykmenttiä, jotka käyttivät punaisia käsivarsinauhoja.^[8] Väriin ei Suomessa vielä tuolloin liittynyt sen myöhempää poliittista merkitystä, vaan esimerkiksi osa kansalliskaartiin kuuluneista työläisistä käytti valkoisia nauhoja.^[8] Nimitys kuitenkin levisi nopeasti, ja jo lakon päättyessä porvaristo kutsui kansalliskaartia yleisesti ”punaiseksi kaartiksi”.^[2] Luodon kokoama ”punakaarti” oli sotilaallisen mallin mukaan organisoitu. Se harjoitteli Kaisaniemen puistossa tai Kallion ja Punavuoren työläiskaupunginosissa, samalla kun osa miehistöstä partioi eri puolilla kaupunkia.^[9] Perjantaina 3. marraskuuta punakaarti hääti poliisilaitokselta epälojaaleina pidetyt ylioppilaat, joita Luoto kuvaili ”tiukkoihin trikoisiin pukeutuneiksi urheilijoiksi”.^[7] Hänen mukaansa heidän tilalleen tuli nyt ”miehiä”.^[10]

Järjestyskaarteja perustettiin lakon aikana myös lukuisiin muihin kaupunkeihin, sekä joihinkin maalaispitäjiin. Torstaina 2. marraskuuta eri puolille maata lähetettiin sähkeitä, joissa kehotettiin perustamaan sotilaallisesti järjestäytyneitä punaisia kaarteja.^[11] Helsingin ulkopuolella kaartit koostuivat kuitenkin pääosin työväestöstä, joten samankaltaista hajoamista ei muualla juurikaan nähty.^lähde? Venäläinen sotaväki puuttui kansalliskaartin toimintaan ainakin Viipurissa, jossa se hajotettiin voimatoimin ja 175 jäsentä vangittiin.^[12] Kansalliskaartin historiikin kirjoittaneen K. V. Wallinin (myöh. Voionmaa) mukaan lakon loppuvaiheessa Helsingin punaiseen kaartiin kuului noin 2 900 miestä, kun koko kansalliskaartin vahvuus pääkaupungissa ilman ylioppilaita oli 6 450 miestä.^[9]

Suurlakon päätyttyä kansalliskaarti luovutti järjestysvallan takaisin entiselle poliisikunnalle.^[13] Senaatintorilla järjestetyssä Helsingin viimeisessä kansankokouksessa kansalliskaarti kuitenkin päätettiin säilyttää ennallaan. Samalla toiminta laajennettiin koko maan kattavaksi ja kaikkien kansalliskaartien ylipäälliköksi valittiin Johan Kock. Vanhat nimitykset jäivät nopeasti pois käytöstä ja työväen kaarteja alettiin yleisesti kutsumaan ”punaisiksi kaarteiksi”.^[14]

Punakaartien asema työväenliikkeen sisällä virallistettiin 20.–22. marraskuuta Tampereella järjestetyssä SDP:n ylimääräisessä puoluekokouksessa. Uusi puoluehallinto hyväksyi kaartien säännöt, joissa tehtäväksi määriteltiin kansalaisten hengen ja omaisuuden suojeleminen mahdollisen uuden suurlakon aikana, sekä työväen kokoontumis- ja sananvapauden turvaaminen. Punakaartin edellytettiin toimivan puolueohjelman mukaan ja noudattavan puoluehallinnon ohjeita. Kaikkien jäsenten toivottiin myös kuuluvan työväenyhdistyksiin. Tehtävänsä jättäneen Kockin tilalle uudeksi ylipäälliköksi valittiin Kaarlo Luoto. Punakaartit oli tarkoitettu vain väliaikaisiksi, sillä niiden oli määrä lopettaa toimintansa, kun keisari vahvistaisi päätöksen yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittavasta yksikamarisesta eduskunnasta.^[15] Samaan aikaan myös porvaristo alkoi Helsingissä kokoamaan omaa suojeluskuntaansa.^[14]

Suurlakon jälkeen kiristyneessä ilmapiirissä punakaartin linja vähitellen jyrkkeni, ja järjestystehtäviin tarkoitetusta kaartista tuli hyökkäysluonteinen vallankumousarmeija. Jo suurlakon aikana oli esillä ajatus aseellisesta vallankumouksesta. Sen juuret olivat marxilaisessa luokkataisteluopissa, mutta myös sortovuosien yhteiskunnallinen levottomuus vahvisti väkivaltaisen toiminnan ihailua ja hyväksyntää.^[16] Kun senaatti vahvisti poliisivoimia, koki työväenliike, että toimenpide oli suunnattu juuri sitä vastaan.^[17] Radikaali punakaarti muodosti aikaisemmin väkivallattomuutta korostaneeseen pasifistiseen työväenliikkeeseen aivan uudenlaisen organisaation, johon sen veteraanit ja SDP:n puoluehallinto suhtautuivat epäluuloisesti, ja usein myös avoimen kielteisesti. Punakaartien jäsenet olivat yleensä nuoria, jotka olivat liittyneet työväenjärjestöihin vasta suurlakon aikana. Myös niiden johto oli suurimmaksi osaksi uusien työväenliikkeen jäsenten käsissä.^[18]

Punakaarteja syntyi yleensä paikkakunnille, joissa työväenjärjestöt jo toimivat aktiivisesti, mutta niitä perustettiin myös maaseudulle, missä työväenyhdistyksiä ei ollut ennen suurlakkoa. Tällaisia paikkakuntia olivat esimerkiksi Satakunnan tyypilliset torpparipitäjät Mouhijärvi ja Suodenniemi sekä Mäntän ja Enson kaltaiset maaseudun teollisuusyhdyskunnat. Joillakin paikkakunnilla kaartit perustettiin uuden suurlakon järjestyksenpitoa silmällä pitäen, mutta toisin paikoin, kuten esimerkiksi Mouhijärvellä, sen ilmoitettiin suoraan olevan vastapaino porvariston suojeluskaartille.^[18] Viipurissa toimi jo välittömästi suurlakon jälkeen aseharjoituksia pitäneitä maanalaisia taistelujärjestöjä. Erityisesti Karjalankannaksella ja muualla Itä-Suomessa tapahtui myös useita väkivaltaisuuksia, kuten insinööri Oscar Geffertin ryöstömurha, joissa oli mukana paikallisten työväenyhdistysten ja punakaartien jäseniä. Myös porvarilliset aktivistit sekä heidän kanssaan yhteistyötä tehneet työläisaktivistit syyllistyivät vastaaviin tekoihin.^[19]

Puoluehallinto yritti aluksi valvoa punakaartia niin, että päällikkökuntien kokouksissa oli aina mukana kaksi sen edustajaa. Myöhemmin kevään 1906 aikana tehtävä siirtyi suurlakkokomitean edustajille, joilla ei kuitenkaan ollut samaa arvovaltaa. Ylipäällikkö Kaarlo Luodon ja puoluejohdon välit olivat viileät, jonka vuoksi punakaarti ajautui yhä kauemmas puolueesta. Huhtikuussa 1906 pidettiin punakaartin edustajakokous, jossa oli läsnä 150 edustajaa 87 kaartista. Puoluehallinnosta paikalla olivat Paavo Leppänen ja Jalmari Kirjarinta. Kokouksessa valittu johtava toimikunta koostui lähinnä entuudestaan tuntemattomista lyhyen aikaa työväenliikkeessä mukana olleista henkilöistä. Luoto erotettiin ylipäällikön tehtävästä väitettyjen taloudellisten väärinkäytösten vuoksi ja hänen tilalleen valittiin jälleen Johan Kock. Hän oli tullut työväenliikkeeseen vasta suurlakon aikana, minkä vuoksi Kock ei omannut sen perinteisiä väkivallan vastaisia näkemyksiä, vaan entisenä upseerina korosti avoimesti aseellista toimintaa. Koska hänellä ei ollut yhteyksiä johtaviin sosialidemokraatteihin, syveni punakaartin erkaantuminen puolueen ja suurlakkokomitean valvonnasta vielä entuudestaan.^[18]

Kun keisari Nikolai II vahvisti uuden vaalilain ja valtiopäiväjärjestyksen 20. heinäkuuta, oli punakaartin sääntöjen mukainen tehtävä täytetty. Seuraavana päivänä Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla alkaneessa kokouksessa kaartin edustajisto kuitenkin päätti edelleen jatkaa toimintaa. Kokouksessa irtaannuttiin lähes kokonaan puolueen määräysvallasta ja käännyttiin jopa puoluejohtoa vastaan. Itsenäisyyttä haluttiin korostaa muun muassa punakaartin omalla sanomalehdellä, jonka perustamisesta kuitenkin luovuttiin taloudellisten edellytysten puuttuessa. Punakaartien jäsenmäärä oli kasvanut niin, että kesään mennessä jäseniä arvioitiin olevan jo 25 000. Samalla se alkoi tosissaan nousemaan SDP:n rinnalle vakavasti otettavaksi työväenliikkeen toimijaksi.^[18]

Pääartikkelit: Viaporin kapina ja Hakaniemen mellakka

Kockin johtama punakaarti toimi läheisessä yhteistyössä venäläisten vallankumouksellisten kanssa ja heinä–elokuun vaihteessa 1906 se osallistui omatoimisesti Viaporin merilinnoituksessa puhjenneen sotilaskapinan tapahtumiin ilman puoluejohdon lupaa. Kapinan käynnistyttyä 30. heinäkuuta Kock julisti omatoimisesti seuraavaksi päiväksi Helsinkiä koskevan suurlakon. Kaartin lähetystö, johon Kockin lisäksi kuuluivat puoluejohdolle aikaisemmin täysin tuntemattomat John Mannerstam ja Jean Boldt, vaati puoluetta julistamaan maanlaajuisen lakon. Heidän pyrkimyksensä herättivät puoluejohdossa ja suurlakkokomiteassa voimakasta vastarintaa, ja kumpikin asettui vastustamaan lakkoa. Lopulta puoluehallinto siirsi asian suurlakkokomitealle, joka päätyi julistamaan Helsinkiä koskevan lakon, välttyäkseen mahdollisilta väkivaltaisuuksilta. Lakkoa kannattivat muun muassa Kaarlo Luoto, Eero Haapalainen ja Matti Kurikka, jotka näin pyrkivät vahvistamaan omaa asemaansa kokonaan uudessa tilanteessa, kun SDP:n vanhat johtohahmot olivat menettäneet auktoriteettinsa. Esimerkiksi Eetu Salin ja Taavi Tainio huudettiin alas puhujakorokkeelta Helsingin työväentalon pihalla järjestetyssä kokouksessa, jossa oli tarkoitus hillitä kapinaan liittyneitä punakaartilaisia.^[18]

Lakkojulistuksen jälkeen Helsingin punakaarti lähetti 300 miestä Kuninkaansaareen kapinoivien venäläissotilaiden tueksi. Tämän lisäksi muodostettiin erityinen rautatiekomppania, joka paikallisten punakaartien tuella 1. elokuuta katkaisi pääradan Tikkurilan ja Riihimäen välisellä rataosuudella sekä Pietarin radan Hikiällä. Riihimäen pohjoispuolella räjäytettiin myös kaksi rautatiesiltaa. Tarkoituksena oli estää venäläisiä siirtämästä joukkoja Helsinkiin kapinan kukistamiseksi.^[20] Joidenkin lähteiden mukaan noin 100–150 punakaartin jäsentä olisi Katajanokalla osallistunut taisteluun venäläisiä kasakoita ja hallitukselle uskollista jalkaväkeä vastaan.^lähde? Punakaartilaisten ohella kapinallisia avustivat myös porvarilliset aktivistit, joilla oli myös tavoitteena tsaarivallan kukistaminen.^lähde?

Viaporin kapinan viimeisenä päivänä 2. elokuuta tilanne punakaartin ja ylioppilaiden suojeluskaartin välillä kärjistyi väkivaltaiseksi yhteenotoksi. Suojeluskaarti yritti pitää raitiovaunuliikenteen käynnissä, mutta ylioppilaiden miehittämät vaunut pysäytettiin Hakaniemen torilla. Vihainen väkijoukko piiritti suojeluskaartilaiset ja alkoi paiskimaan heitä kivillä, jonka jälkeen torilla syntyi laukaustenvaihtoa. Ratsupoliisi onnistui rauhoittamaan tilanteen hetkeksi, mutta kun paikalle saapui uusi 60:n suojeluskaartilaisen osasto sekä kymmenen punakaartia tukenutta venäläistä matruusia, puhkesi uusi laukaustenvaihto, jonka seurauksena kaksi punakaartilaista ja seitsemän suojeluskaartin jäsentä sai surmansa. Tilanne raukesi, kun ylioppilaat pakenivat paikalta ja venäläiset kasakat hajottivat paikalle jääneen väkijoukon. Kyseessä oli ensimmäinen punakaartien ja suojeluskuntien välinen väkivaltainen selkkaus.^[21]

Viaporin kapinan kukistuttua vangittiin noin sata punakaartilaista, joista 77 tuomittiin eri pituisiin kuritushuonerangaistuksiin. Johan Kock onnistui kuitenkin aktivistien avulla pakenemaan Ruotsin ja Britannian kautta Yhdysvaltoihin, jossa hän kuoli vuonna 1915. Kapinan yhteydessä surmansa saaneiden punakaartilaisten tarkkaa määrää ei tiedetä, mutta kaatuneiden ja teloitettujen määräksi arvioidaan noin 150.^[22]

Viaporin kapinan epäonnistuminen oli punakaartille raskas isku ja Hakaniemen tapahtumien johdosta se menetti myös porvarillisten aktivistien tuen. SDP:n johdolle tarjoutui nyt mahdollisuus päästä eroon puolueen asemaa uhanneesta kaartista. Tampereella ilmestynyt Kansan Lehti julkaisikin vaatimuksen punakaartin erottamisesta ja lakkauttamisesta. Kun senaatti Hakaniemen mellakan seurauksena määräsi 3. elokuuta sekä punakaartit että ylioppilaiden suojeluskaartit lakkautettavaksi, ratkesi kiusallinen tilanne puoluejohdon kannalta sopivasti.^[18]

Asia otettiin käsittelyyn elokuun lopussa Oulussa pidetyssä ylimääräisessä puoluekokouksessa, jossa punakaartin johtoon kuuluneet Jussi Tuominen ja Jussi Vatanen ilmoittivat, etteivät olleet tietoisia Kockin salaisina pitämistä kapinaan liittyvistä suunnitelmista. Punakaartin arvostelua kokouksessa ei kuitenkaan kuultu, sillä turkulainen räätälimestari ja pitkän linjan sosialidemokraatti Kaarlo Kalke oli jättänyt kirjallisen toivomuksen, että siitä pidättäydyttäisiin puheenvuoroissa.^[18] Sen sijaan kaartia puolustettiin muun muassa sillä, että se oli poliisia paremmin onnistuneet pitämään järjestystä yllä esimerkiksi levottomassa Kymenlaaksossa. Joidenkin puoluekokousedustajien mukaan punakaartit olisi pitänyt muuttaa vapaapalokunniksi tai urheiluseuroiksi, koska pelkona oli, että lakkauttamisen myötä työväenyhdistysten jäseniä menisi mukaan porvarillisen Voimaliiton toimintaan.^[23] Jatkamisen ongelmana taas nähtiin, että senaatin päätöksen jälkeen kaartien olisi pitänyt toimia maanalaisesti, mikä oli työväenliikkeelle täysin vieras ajatus.^[24] Punakaartien edustajana ollut Jussi Tuominen kannatti myös lakkauttamista, mutta vaati puheessaan, että niiden myönnettäisiin tehneen suuren palveluksen työväenasialle.^[23]

Lopulta puoluekokous päätti yksimielisesti lakkauttaa punakaartit.^[23] Osa puoluekokousedustajista kuitenkin perusti SDP:lle maanalaisesti toimivan aseellisen rinnakkaisjärjestön punakaartien korvaajaksi. Salaisessa kokouksessa olivat mukana muun muassa Väinö ja Sulo Wuolijoki sekä työläisaktivisteissa vaikuttaneet Timo Korpimaa ja Leo Laukki. Heidän mukaansa Suomen työväenliikkeen piti valmistautua Venäjällä tapahtuvan vallankumoukseen, jonka tukemista he pitivät ainoana keinona autonomian vakiinnuttamiselle ja kansanvaltainen kehityksen jatkumiselle.^[25] Salaisia kaarteja toimi ainakin Turussa sekä erityisesti Viipurissa ja sen ympäristössä, jossa saatiin paljon vaikutteita radikaaleilta venäläisiltä vallankumouksellisilta ja jopa anarkisteilta. Rinnakkaisjärjestön perustaminen tuli muiden sosialidemokraattien tietoon jo syyskuussa 1906.^[25] Puoluejohto tuomitsi ne jyrkästi, ja samalla kaartien toiminta alkoi hiipumaan, kun yleinen mielenkiinto kohdistui tuleviin vaaleihin ja niiden jälkeen käynnistyvään eduskuntatyöhän.^[18] Lisäksi oma vaikutuksensa oli myös työväenliikkeen vanhemman polven suhtautumisella, esimerkiksi Yrjö Mäkelin arvosteli maanalaista toimintaa säännöllisesti Kansan Lehdessä.^[26]

Osa maanalaisista järjestöistä ryhtyi yhteistyöhön työläisaktivistien kanssa, mutta heidänkin toimintansa tyrehtyi jo vuoden 1907 aikana salaisen kirjapainon paljastuttua, ja sitä pyörittäneen insinööri Severi Alanteen lähdettyä maanpakoon Pohjois-Amerikkaan. Yhdysvaltoihin jo aikaisemmin paennut Johan Kock oli kuitenkin edelleen yhteydessä maanalaisiin kaarteihin, jotka odottivat hänen vielä eräänä päivänä palaavan punakaartin johtajaksi. Heinäkuussa 1907 Kock perusti Suomen ja Venäjän vallankumouksen yhdistyksen, joka julkaisi Suomeen levitettyjä lentolehtisiä ja Köyhälistön Tahto -nimistä sanomalehteä.^[26] Seuraavan syksyn aikana maanalaisten järjestöjen toiminta tyrehtyi lopullisesti, kun työväenliike keskittyi käynnistyneeseen eduskuntatyöhön. Matti Kurikka perusti vielä vuonna 1908 Suomen Suoja -nimisen järjestön, jonka tarkoituksena oli aseellinen vastarinta Venäjän hallitusta vastaan, mutta se ei saanut suurta kannatusta.^[18]

Keisari Nikolai II:n syrjäyttäminen maaliskuun 1917 vallankumouksessa kaatoi järjestysvallan myös Suomessa, kun kenraalikuvernööri Franz Albert Seyn vangittiin 16. maaliskuuta. Tämän jälkeen eri puolilla maata järjestettiin suuria kansankokouksia, joissa hänen alaisuudessaan olleita tsaarin poliisivoimia vaadittiin eroamaan. Senaatti yritti hillitä omavaltaisesti toimineita kansalaisia, mutta lopulta poliisi menetti asemansa kokonaan. Vastuu järjestysvallasta siirtyi venäläiselle sotaväelle, joka puolestaan luovutti sen järjestäytyneelle työväelle.^[27]

Kun SDP:n paikallisosastojen yhdessä paikallisten viranomaisten kanssa perustamien järjestystoimikuntien ja -neuvostojen asema kevään kuluessa vakiintui, alettiin järjestysmiehiä kutsuva miliiseiksi. Toisilla paikkakunnilla miliisin perustaminen tapahtui työväestön ja porvariston yhteisymmärryksessä, mutta paikoitellen porvarilliset kaupunginvaltuustot yrittivät palauttaa syrjäytetyn poliisilaitoksen aseman. Maaliskuun loppuun mennessä kansanmiliisijärjestelmään siirtyi yhteensä 18 kaupunkia. Porvaristo pelkäsi nyt, että työväki kaappaisi kaiken järjestysvallan, ja näin valtatyhjiön täyttämisestä käynnistyi syksyyn asti kestänyt kamppailu. Miliisijärjestelmä jäi kuitenkin lyhtyikäiseksi, sillä poliisiasioista vastaava senaattori Allan Serlachius antoi käskyn sen lakkauttamisesta jo toukokuun lopussa.^[27]

Helmikuun vallankumouksen jälkeen syntyneen uuden tilanteen myötä työväenliike alkoi samaan aikaan vauhdittamaan omia vaatimuksiaan lakoilla ja työnseisauksilla, joita järjestettiin eri puolilla maata jopa useita satoja. Koska kunnan- ja kaupunginvaltuustot koostuivat vielä tuolloin ainoastaan varakkaasta porvaristosta, pyrittiin monilla paikkakunnilla myös kunnallisen päätäntävallan uusjakoon käyttämällä painostuskeinona kunnallisia yleislakkoja. Lakkojen järjestyksenpitoa varten perustettiin väliaikaisia lakkovahdistoja ja järjestyskaarteja. Ne olivat tilapäisiä muodostelmia, jotka yleensä hajosivat samalla kun lakko päättyi. Lakkokaartit olivat pääsääntöisesti aseistamattomia, eikä niillä myöskään ollut mitään vallankumoukseen tähtääviä pitempiaikaisia suunnitelmia.^[28]

Toukokuun aikana työväenliikkeen piirissä alettiin kuitenkin organisoimaan järjestyskaarteja, jotka luonteeltaan muistuttivat elokuussa 1906 lakkautettuja punakaarteja. 12. toukokuuta Helsingin Kaisaniemessä pidettiin parinsadan entisen punakaartilaisen kokous, jossa ryhdyttiin suunnittelemaan niiden uudelleenperustamista. Uusilla kaarteilla katsottiin olevan sama tehtävä kuin vuosina 1905–1906 eli järjestyksen ylläpito, kansalaisten suojeleminen sekä työväenliikkeen sanan- ja kokoontumisvapauden turvaaminen. Porvarillisen Helsingin kaupunginvaltuuston rinnalle perustettu Helsingin työväenjärjestöjen eduskunta kuitenkin vastusti hanketta. Samaan aikaan myös muualla Suomessa aktivoiduttiin, esimerkiksi Porissa sosialidemokraattinen paikallisjärjestö perusti erityisen työväen järjestyskunnan ja Tampereella 16. toukokuuta pidetyssä järjestäytyneiden työläisten kokouksessa päätettiin perustaa oma miliisimiehistö.^[29]

Sosialidemokraattinen puolue suhtautui kielteisesti aseellisiin kaarteihin aina syksyyn 1917 saakka, jolloin tilanne muuttui porvariston perustamien suojeluskuntien myötä.^[28] Yhteiskunnallinen epävakaus oli erilaisten työtaistelujen ja maatalouslakkojen myötä kärjistynyt pitkin kesää, kunnes ensimmäinen väkivaltainen yhteenotto tapahtui Huittisissa 13. heinäkuuta.^[30] Ensimmäinen kuolonuhrin vaatinut välikohtaus tapahtui 9. elokuuta, kun poliisi ampui Ypäjälla maatalouslakon yhteydessä työmies Simo Saarikon (s. 1884).^[31] Huittisten meijerikahakan ja elokuussa seuranneiden elintarvikemellakoiden seurauksena porvaristo alkoi perustamaan omia suojeluskuntiaan, johon työväenliike vastasi muodostamalla omia järjestyskaartejaan. Vielä toukokuussa uusia punakaarteja vastustanut Helsingin työväenjärjestöjen eduskunta päätti 3. syyskuuta perustaa Sosiaalidemokraattisen puolueen järjestysmiehet -nimisen organisaation. Se erosi olennaisesti kevään ja kesän tilapäisistä lakkokaarteista, ollen niiden sijaan suoraa jatkoa vuonna 1906 ”toistaiseksi” lakkautetuille punakaarteille. Järjestön säännöt olivat puolueen hyväksymät ja se toimi työväenyhdistysten sekä ammattiosastojen valvonnassa. Järjestön piirissä toimi myös aineksia, jotka pyrkivät muodostamaan siitä aseellisen vallankumousjärjestön. Nämä onnistuivatkin hankkimaan pienen määrän aseita venäläisiltä bolševikeilta.^[28]

Lokakuun puoliväliin mennessä kaarteja oli perustettu 17 kaupunkiin ja 20 maalaiskuntaan. Niiden jäsenmääräksi on tuossa vaiheessa arvioitu noin 7 000–8 000. Suurin osa kaarteista toimi Uudenmaan, Turun ja Porin sekä Viipurin läänien teollisuuspaikkakunnilla. Puolueen kiinnostus kaarteja kohtaan lisääntyi entisestään lokakuussa järjestettyjen eduskuntavaalien jälkeen, kun vasemmisto menetti niissä vuotta aikaisemmin saavuttamansa enemmistöaseman. Venäjän väliaikainen hallitus oli Suomen porvariston myötävaikutuksella hajottanut edellisen eduskunnan heinä–elokuun vaihteessa valtalaista syntyneen kiistan seurauksena. Toimenpide aiheutti työväenliikkeessä suurta katkeruutta ja monin paikoin oltiin valmiita turvautumaan punakaartien kaltaisiin ulkoparlamentaarisiin keinoihin. Kun porvaristo perusti saman aikaan aseistettuja suojeluskuntia, katsottiin, että myös työväenliikkeen piti saada vastapainoksi oma taistelujärjestö. Painetta tuli myös kentältä, sillä jatkuva inflaatio, työttömyys ja maata vaivaava elintarvikepula lisäsi työläisten ja köyhälistön keskuudessa vaatimuksia suorasta toiminnasta, kun parlamentaarinen tie näytti loppuun kuljetulta.^[28]

20. lokakuuta työväenlehdissä julkaistiin Suomen Ammattijärjestön (SAJ) julistus, jossa kehotettiin puolueen paikallisjärjestöjä sekä ammattiosastoja perustamaan järjestyskaarteja odotettavissa olevaa suurlakkoa varten. Tarkoitus oli luoda maanlaajuinen kaarti, joka kykenisi pysäyttämään koko suuriruhtinaskunnan elinkeinoelämän. Samalla valmistauduttiin myös Venäjällä tapahtuvaan vallankumoukseen, joka vaikutukset heijastuisivat Suomeenkin. Julistuksen jälkeen kaartin säännöt laadittiin nopeasti ja ne julkaistiin lehdistössä neljä päivää myöhemmin. Sääntöjen pohjana olivat vuosien 1905-06 punakaartin säännöt, mutta nimeksi tuli nyt Suomen Työväen Järjestyskaarti, koska punakaartin vanhasta maineesta haluttiin eroon. Kaarteja perustettiin nopeasti eri puolille maata, niin että kolmen viikon kuluttua niitä oli jo yhteensä 237. Kaupunkien ja teollisuuspaikkakuntien lisäksi järjestyskaarteja perustettiin myös maaseutupitäjiin. Jäseniä niissä oli tuolloin noin 30 000.^[28] Järjestyskaartit haluttiin pitää sekä puolueen että SAJ:n kontrollissa, minkä vuoksi niitä johtavaan toimikuntaan nimitettiin jäseniksi SAJ:n puheenjohtaja Oskari Tokoi ja SDP:n puoluesihteeri Matti Turkia.^[32]

Pääartikkeli: Vuoden 1917 yleislakko

Marraskuuta 1. päivänä lehdistössä julkaistiin SDP:n puoluejohdon laatima kymmenkohtainen Me vaadimme -ohjelma, jossa esitettiin muun muassa Suomen itsenäistymisen toteuttamista Venäjän hallituksen tehtävällä sopimuksella sekä perustuslakia säätävän kansalliskokouksen koollekutsumista. Lisäksi se sisälsi työväenliikkeen vaatimia yhteiskunnallisista uudistuksia. Venäjällä 7.–8. marraskuuta tapahtuneen vallankumouksen innoittamana SAJ ja SDP perustivat venäläisen mallin mukaisen Työväen vallankumouksellisen keskusneuvoston, joka Me vaadimme -ohjelmaa vauhdittaakseen julisti yleislakon alkavaksi 14. marraskuuta.^[28]

Keskusneuvoston tarkoituksena oli, että lakon aikana valtaa käyttäisivät paikalliset lakkokomiteat, mutta useilla paikkakunnilla se siirtyikin omavaltaisesti toimineille työväen järjestyskaarteille. Ne tekivät muun muassa kotitarkastuksia, joissa varakkaiden porvarien asunnoista etsivät takavarikoitavia elintarvikkeita sekä aseita. Suojeluskunnat olivat yleensä heikosti aseistettuja, joten tarkastuksiin suotuttiin vapaaehtoisesti, mutta joillakin paikkakunnilla syntyi sisällissotaa enteileviä väkivaltaisia yhteenottoja. Helsingissä järjestyskaarti sai venäläisiltä vallankumouksellisilta matruuseilta kivääreitä, joiden turvin se vangitsi pari sataa porvaria sekä miehitti Säätytalon, ja esti näin jopa senaatin työskentelyn.^[28] Yleislakon päättyessä 20. marraskuuta punakaarteissa oli kirjoilla jo 50 000 jäsentä.^[33]

SDP:n puoluejohto tuomitsi lakon päätyttyä järjestyskaartien omavaltaiset toimet, ja marraskuun viimeisenä päivänä niiden uudeksi johtoelimeksi valittiin viisimiehinen ”ylin toimikunta”.^[34] Samalla järjestyskaartin ylipäälliköksi valittiin aikaisemmin Venäjän armeijassa luutnanttina palvellut Ali Aaltonen, kun pietarinsuomalainen Adolf Taimi kieltäytyi tehtävästä. Aaltosella oli jopa sotakokemusta Venäjän–Japanin sodasta.^[35] Tämän jälkeen puolue yritti ottaa kaartit lopullisesti uudelleen hallintaansa Tampereella 16.–18. joulukuuta pidetyssä työväenkaartien edustajainkokouksessa. Äänestyksen jälkeen hyväksyttiin uudet säännöt, joiden mukaan kaartit olivat SDP:n ja SAJ:n ehdottoman vallan alaisina. Suurimpien kaupunkien kaartit olivat kuitenkin jo radikalisoituneet niin, etteivät ne olleet enää puolueen tai keskusammattijärjestön kontrollissa.^[28]

Pääartikkeli: Suomen Punainen Kaarti

Suomen itsenäistymisen jälkeen vastakkainasettelu työväestön ja porvariston välillä jatkoi kärjistymistään ja osapuolten aseistautuessa tilanne kehittyi kohti väkivaltaista yhteenottoa. Ensimmäinen punakaarti syntyi 6. tammikuuta 1918, kun Helsingin työväen järjestyskaarti uudelleenorganisoitiin Helsingin punakaartiksi, ja samalla se julistautui itsenäiseksi puolueesta riippumattomaksi järjestöksi.^[36] Kolme päivää myöhemmin tapahtui kaksi kuolonuhria vaatinut Sipoon kahakka, kun Helsingin punakaarti yritti suorittaa Sipoossa elintarvike- ja asetakavarikoita.^[37] Vastauksena Helsingin punakaartin toimille antoi porvarienemmistöinen eduskunta viikkoa myöhemmin senaatille valtuudet vahvan järjestysvallan luomiseen. Järjestyskaartien ylipäällikkö Ali Aaltonen oli samaan aikaan matkustanut Neuvosto-Venäjälle hankkiakseen työväen järjestyskaarteille aseistusta, ja onnistui lopulta saamaan noin 10 000 kivääriä ja kymmenkunta tykkiä. 16. tammikuuta senaatti myönsi rahoituksen poliisivoimien perustamiseksi, ja ilmoitti, ettei niitä ole tarkoitettu maassa vielä ollutta venäläisiä sotaväkeä vastaan. Tämä kiihdytti mielialoja entisestään, kun työväenliike tulkitsi, että poliisi oli näin ollen muodostettu sen kukistamiseksi.^[28]

Seuraavan viikon aikana eri puolilla maata nähtiin useita väkivaltaisia välikohtauksia. Merkittävin oli 19.–20. tammikuuta Viipurissa tapahtunut Pietisen tehtaan kahakka, jota osa tutkijoista pitää jopa sisällissodan todellisena alkuhetkenä. Muita yhteenottoja olivat Taavetin kahakka Luumäellä ja Ruotsilan kahakka Kiikassa.^[38][39] SDP:n puoluejohto vastusti pitkään aseellista vallankumousta, mutta joutui lopulta taipumaan radikaalien punakaartien painostuksen alaisena. Päätökseen vaikutti myös senaatin 25. tammikuuta antama julistus, jossa suojeluskunnista tehtiin Suomen virallinen armeija. Työväenliike piti tätä avoimena sodanjulistuksena työväenluokkaa vastaan, ja seuraavana päivänä pidetyssä kokouksessa Suomen Työväen Järjestyskaarti ja Helsingin punakaarti yhdistettiin Suomen Punaiseksi Kaartiksi.^[28] Työväenkaarteja toimi sodan aattona jo 375 kunnassa.^[40]

Punaisen kaartin perustamisen jälkeen myöhään illalla 26. tammikuuta Helsingin työväentalon torniin sytytettiin punainen lyhty merkiksi vallankumouksen alkamisesta. Seuraavana päivänä porvarilliset poliitikot pitivät vielä kokouksen Säätytalossa, mutta pakenivat paikalta punakaartin annettua heistä pidätysmääräyksen. Tämän jälkeen aloitettiin, neuvostovenäläisen punaeverstin M.Svetsnikovin johtamana, hallintorakennusten ja muiden yhteiskunnan toiminnan kannalta keskeisten rakennusten miehittäminen ja maanantaina 28. tammikuuta koko pääkaupunki oli käytännössä punakaartin hallussa. Samana päivänä muodostettiin vallankumoushallitukseksi Suomen kansanvaltuuskunta, jonka johtoon valittiin Kullervo Manner. Porvarillinen senaatti pakeni Vaasaan, jossa se pian jatkoi toimintaansa.^[28][36]

Työväenjärjestöjen vallankumousjulistuksen jälkeen punakaartit ottivat aluksi Helsingin lisäksi haltuunsa Viipurin, Kouvolan, Lahden ja Riihimäen suojatessaan Pietarista saapunutta asejunaa. Tampereella, Turussa, Porissa ja Kotkassa punaisten ylivoima oli niin suuri, että suojeluskuntalaiset vetäytyivät kaupungeista suosiolla, kun taas punaiset jättivät Pohjanmaan vapaaehtoisesti valkoisten haltuun. Kun nämä ottivat vielä vallan aseellisesti Lapissa, Kainuussa, Savossa ja suurimmassa osassa Karjalaa, muodostui punaisen ja valkoisen Suomen välinen raja helmikuun loppuun mennessä linjalle Pori–Tampere–Lahti–Lappeenranta–Viipuri. Sodan käynnistyessä punakaartin johdossa tehtiin myös heti henkilövaihdoksia, kun holtittomasta alkoholikäytöstään tunnettu Ali Aaltonen vaihdettiin Eero Haapalaiseen 27. tammikuuta. Hänen apulaisekseen nimitettiin pietarinsuomalainen Adolf Taimi.^[41]

Suomen Punaisen Kaartin sodankäyntiä johdettiin Helsingin Smolnassa toimineesta yleisesikunnasta, jonka alaisuudessa olivat rintamaesikunnat ja niiden alaisuudessa edelleen piiri- ja paikallisesikunnat. Ali Aaltonen oli toiminut sodan alkaessa yleisesikunnassa punakaartin ylipäällikkönä. Hän oli antanut 27. tammikuuta SDP:n puoluetoimikunnan toimenpanevan komitean määräykseen perustuneen päiväkäskyn, jossa annettiin Työväen Punaisille Kaarteille toimintaohjeet aseellisen vallankumouksen toimeenpanemiseksi. Kuten jo edellä mainittiin, Aaltonen sai kuitenkin antaa paikkansa Eero Haapalaiselle, josta tehtiin ylipäällikkö 30. tammikuuta alkaen. Aaltonen siirrettiin yleisesikunnan päälliköksi, joka oli ylipäällikön alainen. Yleisesikunnan päällikkönä Aaltonen antoi 30. tammikuuta tilanneselostuksen ja toimintasuunnitelman kansanvaltuuskunnalle. Toimintasuunnitelman johtoajatus oli puolustuskannalle asettuminen, mikä kuvastaa sotilaallisen johdon puutteellista kuvaa tosiasiallisesta tilanteesta ja vastustajan yliarvioimista. Punaisilla oli sodan alkupäivinä huomattava ylivoima vasta järjestäytymässä olleisiin valkoisiin verrattuna. Yleisesikunnan päällikkönä toimivat lyhyen ajan sisällä Aaltosen lisäksi O. Kallio ja Ernst Hausen. Hausenia seurasi 16. helmikuuta August Wesley.^[42]

Ylipäällikkö Eero Haapalainen syrjäytettiin tehtävästään huonon sotamenestyksen vuoksi 20. maaliskuuta,^[43] jolloin tilalle valittiin kolmikko Eino Rahja, Adolf Taimi ja Evert Eloranta.^[44] Esikuntapäällikkönä toimi amerikansuomalainen August Wesley ja sotilasneuvonantajana venäläinen eversti Mihail Svetšnikov, joka oli vastuussa muun muassa punaisten sotasuunnitelmien laatimisesta.^[45][46]

Tappioon päättyneen Tampereen taistelun jälkeen punaisten sodanjohto siirtyi Helsingistä Viipurin 9. huhtikuuta, ja samalla ylipäälliköksi tuli Kullervo Manner, joka toimi myös kansanvaltuuskunnan puheenjohtajana diktaattorin valtuuksin. Helsingin petetyiksi itsensä tunteneet punaiset yrittivät edustajiensa J. Joutsenniemen ja V. V. Lahtisen avulla saada Kansanvaltuuskunnan ja yleisesikunnan palaamaan Helsinkiin, minkä vuoksi edustajat matkustivat Viipuriin jättämään sodanjohdolle asiasta tappouhkauksen sisältäneen kirjelmän. Tuossa vaiheessa sodanjohdon suunnitelmana oli kuitenkin vetää kaikki punaisten joukot Länsi-Suomesta ja järjestää puolustus uudelleen joko Toijalan - Riihimäen - Helsingin linjalle tai Kymijoelle. Käskyt Länsi-Suomesta vetäytymisestä oli annettu jo ennen Viipuriin siirtymistä, mutta ilman toivottua tulosta. Mannerin johdolla yritettiin Länsi-Suomen punaisia voimia saada uudelleen siirtymään itää kohti ja esitettiin suunnitelma siirtymisestä Venäjälle ja siirtokuntien perustamisesta. Punaisten perhekuntien oli sen vuoksi lähdettävä liikkeelle kotieläimineen, työvälineineen ja taloustarvikkeineen. Suunnitelman toteutus kohtasi vastustusta ja oli siksi hidasta.^[47][42] Manner ja lukuisat muut punaisten johtohenkilöt pakenivat Neuvosto-Venäjälle 24.–25. huhtikuuta, minkä jälkeen punaisen kaartin rippeet taistelivat puolitoista viikkoa ilman sodanjohtoa, kunnes viimeisetkin antautuivat Kymenlaaksossa 5. toukokuuta.^[48]

Paikallisten punakaartien kokoaminen sodankäyntiin kykeneväksi kenttäarmeijaksi aloitettiin vasta helmikuun puolivälissä. Suomen Punainen Kaarti organisoitiin muiden armeijoiden tapaan rykmenteiksi ja pataljooniksi, mutta käytännössä suurimmiksi toimiviksi yksiköiksi jäivät komppaniat. Niitä johdettiin työväenliikkeen järjestöperiaatteiden mukaisesti, mikä tarkoitti, että yksiköt valitsivat itse päällikkönsä ja pystyivät myös halutessaan erottamaan heidät. Tehtäviin valikoitui lähinnä työväenjärjestöjen johtohahmoja, joilla ei yleensä ollut minkäänlaista sotilastaustaa. ^[49] Punakaartissa ei ollut sotilasarvoja.^[50]

Punainen kaarti oli vapaaehtoisuuteen perustuva palkka-armeija, jonka miehistö ansaitsi noin 450 markkaa kuukaudessa. Sotaa käytiin yleensä normaalin työpäivän tavoin. Sotatoimet aloitettiin aamulla ja illan tultua joukot palasivat jälleen majapaikkoihinsa. Puutteellisten viestiyhteyksien vuoksi rintama- ja yleisesikunnat eivät aina tienneet käytössä olleiden joukkojen vahvuutta tai sijaintia, mikä johti siihen, että komppaniat päättivät usein liikkeistään omien tilannearvioidensa mukaan.^[49]

Suomen Punaisen Kaartin vahvuus oli liikekannallepanon alkaessa 27. tammikuuta 20 000–30 000 miestä, joista vain muutama tuhat oli aseistettuja. Samaan aikaan Pietarista oli kuitenkin jo saapumassa 15 000 kiväärin aselasti. Sodan loppuvaiheessa vahvuudessa oli yleisesikunnan omien laskelmien mukaan noin 75 000 miestä. Sodan aikainen kokonaismäärä nousi todennäköisesti yli 100 000 miehen, joista rintamalla oli samanaikaisesti enimmillään 30 000–40 000 miestä.^[36][51] Suurimpia yksittäisiä kaarteja olivat Helsingin punakaartin lisäksi Tampereen ja Viipurin punakaartit sekä Pietarin suomalainen punakaarti.^[52] Lisäksi punaisten riveissä taisteli noin 2 600 naiskaartilaista sekä 3 000–4 000 venäläistä.^[49][53]

Valtaosa Suomessa olleista venäläissotilaista ei osallistunut sisällissotaan. Punaiset saivat silti tärkeää apua vallankumouksellisilta venäläisiltä etenkin sodan alkuvaiheessa. Punaisia avustaneista venäläisupseereista merkittävin oli eversti Mihail Svetšnikov, joka helmikuussa johti Tampereella läntisen rintaman sotatoimia. Venäläisten kokonaismäärä jäi vähäiseksi muualla paitsi Raudun rintamalla, missä venäläisten lukumäärä oli iso Pietarin läheisyyden vuoksi. Venäjän bolševikkihallinto jopa lähetti Rautuun sotilaita neuvostovallan turvaamiseksi. Muualla venäläissotilaita osallistui taisteluihin enimmillään tuhat miestä.^[50]

Helmikuun 18. päivänä ylipäällikkö Haapalainen antoi päiväkäskyn, jolla rintama jaettiin lohkoihin. Niistä kahden lohkon päälliköille määrättiin venäläiset apulaiset. Vastaava järjestelmä otettiin käyttöön myös monessa alemmassa esikunnassa: suomalainen päällikkönä ja venäläinen sotilaallisena neuvonantajana, mutta oli myös sekoitettuja osastoja, joiden päällikkönä toimi venäläinen.^[54]

Suomeen sijoitetuista venäläisistä joukko-osastoista huomattavin oli 42. armeijakunta, josta oli kuitenkin jäljellä vain osia sisällissodan alkaessa. Pääosan niistä muodosti 106. jalkaväkidivisioona, jonka esikunta toimi Tampereella Svetšnikovin johdolla. Divisioonaan kuului neljä rykmenttiä: Tsarskoje Selon rykmentti Raumalla, Kolpanan rykmentti Tampereella, Tshudi-rykmentti Riihimäellä ja Hämeenlinnassa sekä Lugan rykmentti Seinäjoella. Joukko-osastot olivat itse valinneet komentajansa, jotka joutuivat toiminnassaan huomioimaan sotamiesneuvostojen päätökset. Svetšnikov on myöhemmin kertonut, että joukot kärsivät suuresti miesmäärän vähenemisestä.^[55]

Punaisen kaartin sodankäynti oli jaettu ”läntiseen”, ”pohjoiseen”, ”keskiseen” ja ”itäiseen rintamaan”, joista nykyään puhutaan yleensä valkoisten käyttämän jaottelun mukaan Satakunnan, Hämeen, Savon ja Karjalan rintamina. Niiden sisällä oli vielä useita pienempiä alueellisia rintamalohkoja.^[56] Punaisten helmikuun lopussa käynnistämän hyökkäysvaiheen tarkoituksena oli katkaista Vaasasta Sortavalaan kulkeva poikkiratayhteys, ja näin eristää Pohjanmaalla ja Karjalassa olleet valkoisten joukot toisistaan. Ensimmäinen yleishyökkäys alkoi 21. helmikuuta ja toinen 10. maaliskuuta, mutta eteneminen pysähtyi molemmilla kerroilla nopeasti, eikä rintamalinjaa juurikaan saatu siirrettyä pohjoisemmaksi.^[57] Punaisen kaartin hyökkäysvaihe jäi lyhyeksi, sillä valkoiset aloittivat Hämeen rintamalla oman suurhyökkäyksensä Tampereen valtaamiseksi jo 15. maaliskuuta. Tampere oli punaisten sodankäynnin kannalta tärkein kaupunki, jonka menettäminen 6. huhtikuuta ratkaisi sodan lopullisesti. Valkoisten tueksi saapuneet Saksan Itämeren-divisioonan joukot nousivat maihin Hangossa 3. huhtikuuta, ja valtasivat Helsingin 13. huhtikuuta. Samalla alkoi myös punaisten pako Varsinais-Suomesta ja Satakunnasta. Huhtikuun loppuun mennessä saksalaiset valtasivat pääradan varren paikkakunnat Hämeenlinnaan saakka ja ottivat pian haltuunsa myös Lahden, jolloin itään pakenevien punaisten reitti sulkeutui. Viimeinen merkittävä taistelu käytiin Viipurissa, joka antautui 29. huhtikuuta. Jäljelle jääneet punakaartilaiset luovuttivat aseensa saksalaisille Kymenlaakson Ahvenkoskella 5. toukokuuta, ja punaisen kaartin sota oli ohitse.^[58]

Pääartikkelit: Punainen terrori ja Valkoinen terrori

Sisällissotaan kuului myös molempien osapuolien suorittama terrori, jolla tarkoitetaan varsinaisen taistelutoiminnan ulkopuolella tehtyjä teloituksia. Punaisen terrorin katsotaan alkaneen jo syksyn 1917 yleislakon aikana, jolloin eri puolilla maata sai surmansa 25 valkoiseksi laskettua henkilöä. Näistä 22 tapahtui Helsingissä tai muualla Uudenmaan läänin alueella. Muissa lakon aikaisissa kahakoissa kuoli viisi valkoista ja ainakin kaksi punaista. Yleislakon ja sisällissodan syttymisen välisenä aikana surmattiin vielä 15 henkilöä lisää. Sodan sytyttyä punainen terrori keskittyi Uudenmaan, Hämeen ja Viipurin lääneihin, niin että sodan alussa sitä tapahtui eniten Uudellamaalla ja lopussa taas Hämeessä ja Karjalassa.^[59]

Punaisten johto oli terroria vastaan, mutta ei kuitenkaan pystynyt kontrolloimaan yksittäisten punakaartien tekemisiä. Sodan alussa osa punakaartien päälliköistä piti terrorilla pelottelua jopa tarpeellisena, mutta yleensä se aiheutui punaisten henkilökohtaisesta kaunasta varakasta porvaristoa kohtaan. Sodan loppuvaiheessa siihen liittyi myös tappion aiheuttamaa katkeruutta. Valkoisten lisäksi terroria kohdistui myös heidän kätyreikseen tai vakoojikseen epäiltyihin työväestön edustajiin. Punaisen terrorin aikana surmattujen henkilöiden kokonaismäärä oli noin 1 650. Teloitukset suoritti yleensä jokin paikallinen komennuskunta, mutta perimmäisessä vastuussa olleita teloituskäskyn antajia on tavallisesti mahdotonta selvittää.^[59]

Valkoinen terrori alkoi välittömästi sodan käynnistyttyä, jolloin vaaralliseksi katsottuja vangittuja punakaartilaisia ja punaisia tukeneita siviilejä teloitettiin vaihtelevin perustein. Varsinainen terroriaalto käynnistyi kuitenkin vasta 25. helmikuuta, jolloin valkoisten ylipäällikkö kenraali C. G. E. Mannerheim antoi niin sanotun Ammutaan paikalla -julistuksen. Sen myötä valkoisten joukoilla oli laajat valtuudet suorittaa teloituksia oman harkintansa mukaan, mikä käytännössä tarkoitti, että antautuneet punakaartilaiset ammuttiin välittömästi taistelun jälkeen ilman oikeudenkäyntiä. Terroriin kuului myös valkoisten valtaamien alueiden puhdistus punaisten kannattajista, jollaisiksi yleensä katsottiin esimerkiksi kaikki työväenliikkeen aktiivit, riippumatta siitä, olivatko he osallistuneet aseelliseen toimintaan tai muutoin tukeneet punakaartia. Valkoiseen terroriin liittyi myös kansalliskiihko, joka johti laajoihin venäläisten teloituksiin Tampereella, Viipurissa ja Joensuussa. Laajin valkoinen terrori päättyi toukokuun puolivälissä, jolloin Mannerheim viimein kielsi kenttäoikeuksien langettamat kuolemantuomiot, mutta teloituksia tehtiin silti satunnaisesti useiden kuukausien ajan. Kaikkiaan valkoisessa terrorissa sai surmansa yli 8 300 miestä ja naista.^[60]

Punaisen kaartin rintamatappiot olivat yhteensä noin 5 700 kaatunutta, joista naiskaartilaisia oli 130. Suuri osa on kuitenkin välittömästi antautumisen jälkeen teloitettuja, joten taistelutilanteessa kaatuneiden todellinen määrä ei ole selvillä.^[61][62] Eniten kuolleita tuli Hämeen rintamalla, jonka taisteluissa sai surmansa noin 1 900 punaista, Karjalan rintamalla lukumäärä oli noin 1 000, Savossa 600 ja Satakunnassa 500. Saksalaisia vastaan käydyissä taisteluissa kaatui tai teloitettiin noin 1 500 punaista. Lisäksi rintamalinjan pohjoispuolella käydyissä yhteenotoissa sai surmansa vajaat 200.^[48] Haavoittuneiden määräksi on arvioitu 10 000–12 000.^[63]

Kun mukaan lasketaan vielä valkoisen terrorin uhrit sekä vankileireillä kuolleet, saadaan punaisten kokonaistappioiksi noin 26 000 henkilöä, joiden joukossa on noin 880 naista. Asetta kantaneiden punakaartilaisten lisäksi luvussa on mukana myös muita punaisten kannattajia tai valkoisten punaisiksi laskemia.^[48][62] Ruotsinkielisiä punakaartilaisia kuoli taisteluissa 1 200 ja myöhemmin heitä menehtyi vankileireillä ainakin 400.^[64]

Kaatuneita punakaartilaisia haudattiin usein joukkohautoihin taistelupaikkojen lähistölle, mutta vainajia kuljetettiin myös kotipaikkakunnilleen, joissa pidettiin juhlallisia sankarihautajaiset. Esimerkiksi Helsingissä niitä järjestettiin Mäntymäellä, Tampereella Pyynikillä ja Viipurissa Papulanmäellä.^[65][66] Sankarihautajaisia pidettiin myös muissa suurimmissa kaupungeissa sekä joillakin maaseutupaikkakunnilla.^lähde? Sodan päättymisen jälkeen valkoiset avasivat useimmat haudat ja siirsivät vainajat syrjemmällä sijainneisiin suuriin joukkohautoihin.^lähde?

Taisteluiden jälkeen teloitetut haudattiin yleensä merkitsemättömiin joukkohautoihin, joista ei omaisille annettu mitään tietoa.^[67] Vain osa joukkohaudoista on nykyään alkuperäisillä paikoillaan, sillä vainajia on siirretty kirkkomailla sijaitseviin toverihautoihin.^[68]

Katso myös: Suomen sisällissodan vankileirit

Huhtikuun alussa päättyneestä Tampereen taistelusta lähtien valkoisten käsiin jäi kymmeniä tuhansia antautuneita punakaartilaisia, joiden teloittaminen ei enää ollut mahdollista. Heitä alettiin sijoittamaan vankileireille, joilla sodan loputtua oli yli 80 000 punaista.^[69] Lisäksi sodan loppuvaiheessa Länsi- ja Etelä-Suomesta pyrki itään kymmeniä tuhansia punapakolaisia, joita arvellaan olleen liikkeellä jopa 100 000.^lähde? Mukana oli punakaartin taistelijoiden lisäksi myös muita punaisten kannattajia sekä heidän perheenjäseniään. 30. huhtikuuta päättyneen Lahden taistelun jälkeen kaupungin ympäristössä jäi valkoisten ja saksalaisten käsiin noin 30 000 punapakolaista, joista 22 000 sijoitettiin Fellmanin pelloksi kutsutulle lyhytaikaiselle keskitysleirille. Suurin osa naisista ja lapsista vapautettiin pian, ja miehet siirrettiin vankileireille eri puolille Etelä-Suomea.^[70] Suurimpia vankileirejä olivat Hämeenlinnan, Hennalan, Tampereen, Suomenlinnan, Tammisaaren ja Riihimäen vankileirit, joista osalla oli jopa yli 10 000 vankia. Olosuhteet olivat erittäin huonot, mistä johtuen syyskuuhun 1918 mennessä leireillä kuoli nälkään, kulkutauteihin tai teloituksiin noin 12 000 vankia.^[69]

Punavankeja päästettiin ehdonalaiseen vapauteen syyskuun 1918 puolivälistä lähtien, jolloin vankileirit siirtyivät Sotavankilaitokselta siviiliviranomaisina toimineen vankeinhoitohallituksen alaisuuteen. Vankileirien purkamisen syynä oli myös länsivaltojen painostus. Vuodenvaihteen jälkeen vankeja oli enää 6 100, ja vuonna 1921, jolloin 40 000 entiselle punakaartilaiselle palautettiin kansalaisoikeudet, heitä oli enää noin 100. Viimeiset 50 punavankia vapautettiin vuonna 1927.^[71]

Itään pyrkineistä punapakolaisista noin 13 000^[72] onnistui lopulta pakenemaan Neuvosto-Karjalaan tai Pietariin, jonne saapui noin 6 000 punaista. Pakolaisia vastaanotti aluksi Pietarin suomalainen punakaarti, kunnes sen lakkauttamisen jälkeen 6. toukokuuta pakolaisten asioita hoitamaan perustettiin erityinen Yrjö Sirolan johtama komitea. Kun olosuhteet elintarvikepulan vaivaamassa kaupungissa olivat hyvin huonot, sijoitettiin noin 3 000 pakolaista huhti–toukokuun vaihteesta lähtien Moskovan koillispuolelle Kostroman kuvernementtiin perustetulle Buin pakolaisleirille. Se kuitenkin tyhjennettiin nopeasti jo kesän aikana, jolloin pakolaiset perustivat siirtokuntia Uralille ja Siperiaan.^[73] Heinäkuussa punakaartilaisten perheenjäseniä palautettiin Suomeen kahdella junalla.^[74] Bujin leirillä olleista punakaartilaisista muodostettiin myös Venäjän sisällissodassa taistellut komppania.^[75]

Pietarissa entisiä punakaartilaisia liittyi puna-armeijaan, ja heitä oli mukana myös Moskovassa elokuussa 1918 perustetun Suomen Kommunistisen Puolueen toiminnassa. Vuosina 1918–1922 punakaartilaisia osallistui Venäjän sisällissodan taisteluihin eri puolilla maata, ja osa taisteli myös Itä-Karjalaan hyökänneitä suomalaisia valkoisia vastaan heimosodissa.^[76] Vienan Karjalassa taistelleista punakaartilaisista puolestaan muodostettiin kesäkuussa 1918 niin sanottu Muurmannin legioona, joka toimi ympärysvaltojen käynnistämään Pohjois-Venäjän interventioon osallistuneiden brittijoukkojen alaisuudessa. Yksikkö perustettiin V. I. Leninin luvalla sillä ehdolla, ettei sitä käytetä bolševikkeja vastaan. Muurmannin legioonan tarkoitukseksi tuli näin torjua liittoutuneiden joukkoja mahdollisesti uhkaava Saksan ja Suomen armeijoiden hyökkäys, mutta se joutui lopulta ainoastaan yhteen pieneen taisteluun ja hajotettiin kesään 1919 mennessä.^[75] Toivo Antikaisen esittämän arvion mukaan noin 2 000 Neuvosto-Venäjälle paennutta punakaartilaista kaatui taisteluissa tai kuoli muista syistä sotatoimien yhteydessä Venäjän sisällissodan aikana, mutta ainoastaan vajaan 500:n henkilöllisyys on selvillä.^[76]

Marraskuussa 1918 aloitti toimintansa Pietarin kansainvälinen punaupseerikoulu, jonka kursseilta valmistui kymmeniä entisiä punakaartilaisia.^[75] Heistä useat loivat myöhemmin pitkän uran Neuvostoliiton puna-armeijassa. Maineikkaimpia suomalaisia punaupseereita olivat kenraaleiksi kohonneet Akseli Anttila, Eyolf Mattsson, Eemeli Toikka ja Toivo Tommola, jotka kaikki olivat entisiä punakaartilaisia. Myös Suomen Punaisen Kaartin ylipäällikkönä lyhyesti toiminut Eino Rahja nousi kenraaliluutnantin arvoiseksi armeijankomentajaksi.^[77] Venäjälle paenneista naiskaartilaisista tunnetuin oli Toini Mäkelä, joka johti Itä-Karjalassa suomalaisia vastaan taistellutta naiskomppaniaa.^[78]

Elokuussa 1920 Pietarissa tapahtuivat niin sanotut Kuusisen klubin murhat, jossa surmattiin sisällissodan aikana punaisen kaartin organisaatiossa korkeassa asemassa toimineet Tuomas W. Hyrskymurto ja Jukka Rahja.^lähde? Myöhemmin 1930-luvun lopussa suuri osa suomalaisista punaupseereista teloitettiin Stalinin vainojen yhteydessä. Hengissä selvinneen Toivo Vähän mielestä Neuvosto-Venäjälle jääneiden punakaartilaisten olisi aikoinaan kannattanut palata Suomeen, koska hänen mukaansa ”Mannerheimin mestauspölkky ei ollut sen pahempi kuin Stalininkaan.”^[79]

Suomesta sisällissodan jälkeen Neuvosto-Venäjälle ja sittemmin Neuvostoliittoon lähteneet punapakolaiset eivät kaikki muuttaneet itään aatteellisista syistä, toisin kuin tavallisesti ajatellaan. Eritoten naisten joukossa aate ei ollut niin tärkeä, ja muuttaneiden joukossa oli kommunistien lisäksi tavallisia vaimoja ja perheenäitejä. Suurin osa naisista lähti itään taloudellisista syistä. Suomesta Neuvosto-Karjalaan siirtolaisiksi lähteneistä naisista valtaosa oli lähtöisin köyhistä oloista Itä- ja Pohjois-Suomesta. Punapakolaisten kohtalo Neuvostoliitossa oli lohduton. Arviolta jopa 15 000 suomalaista tuhottiin Stalinin vainoissa.^[80]

Neuvosto-Venäjän lisäksi punakaartilaisia pakeni Ruotsiin, jonne sisällissodan alkuvaiheissa siirtyi valkoisten hallitsemalta alueelta useita satoja punaisia. He matkasivat Ruotsiin Merenkurkun tai Tornionjoen ylitse. Viranomaisten taholta suhtautuminen oli aluksi kielteistä, koska vallankumouksellisia punakaartilaisia pidettiin vaarallisena yhteiskuntarauhalle. Elintarvikepulasta kärsineessä Pohjois-Ruotsissa oli jo aikaisemmin esiintynyt levottomuuksia ja mellakointia. Kun tieto Suomessa käydyn sodan todellisuudesta kiiri Ruotsiin asti, peruivat viranomaiset asettamansa maahan pääsykiellon myöhemmin keväällä. Siitä huolimatta rajavalvontaa kiristettiin, jotta ”sopimattomien suomalaiselementtien” maahanpääsy estettäisiin. Kun mukaan lasketaan sodan päättymisen jälkeen Ruotsista turvapaikkaa hakeneet kansanvaltuuskunnan jäsenet, pakeni maahan yhteensä noin 700 punaista.^[81] Lisäksi pienempi määrä punakaartilaisia pakeni Norjan puolelle Ruijaan.^[82]

Syksyllä 1918 Ruotsiin paenneet punakaartilaiset perustivat Suomen punaisen kaartin Ruotsin pataljoona -nimisen salaisen joukko-osaston. Tarkoituksena oli muodostaa neljä 125 miehen komppaniaa, jotka sotilaskoulutuksen jälkeen osallistuisivat vallankumoustaisteluun Pohjois-Suomessa. Pataljoona ehti harjoittelemaan Pohjois-Ruotsissa ja Norjan tuntureilla, ennen kuin Ruotsin turvallisuusviranomaiset paljastivat sen organisaation vuoden 1920 aikana. Jussi Railon komentamaan pataljoonaan liittyi kaikkiaan noin 200 miestä.^[83][84]

Neuvosto-Venäjällä toiminut SKP perusti loka–marraskuussa 1918 erityisen sotilasjärjestön, joka ryhtyi edistämään vallankumouksellista toimintaa Suomessa.^[85] Maanalaisen organisaation sotilaallinen toiminta keskittyi Lappiin, jossa suurin osa punakaartilaisista oli paennut Ruotsiin, Norjaan tai Neuvosto-Venäjälle, ja näin välttänyt valkoisten rankaisutoimet. He olivat edelleen valmiita jatkamaan Etelä-Suomessa kesken jäänyttä vallankumousta. Lisäksi maakunnan väestön keskuudessa oli vankka työväenliikkeen ja vasemmiston kannatus, jota sisällissodan aikaiset kokemukset valkoisista olivat usein paikoin vielä vahvistaneet. Sotilasjärjestön toiminta tähtäsi aluksi vallankumouksen aloittamiseen Lapin ja Pohjois-Ruotsin punakaartilaisten avulla, ja myöhemmin vuodesta 1921 lähtien luomaan Kominternin ohjeistuksen mukainen maanalainen sotilasorganisaatio.^[86]

Lapin yhteyksiä hoidettiin sekä Pietarista käsin Vienan Karjalan punakaartilaisten kautta että Pohjois-Ruotsista, jonne ohjeet tulivat Tukholmassa majailevilta entisiltä kansanvaltuuskunnan jäseniltä. Harvaan asuttuun maakuntaan perustettiin verkostoja, jotka ulottuivat Pohjois-Ruotsista Lapin halki Vienan Karjalaan sekä Norjan kautta aina Murmanskiin saakka. Yhteysmiehinä toimi punapakolaisten ja Lapin punaisten lisäksi heille myötämielisiä henkilöitä, kuten poro- ja metsätyömiehiä sekä kaupanharjoittajia, jotka ammattinsa puolesta pystyivät luontevasti liikkumaan rajaseuduilla. Verkosto salakuljetti Suomeen myös maanalaisia painotuotteita sekä aseita ja ammuksia. Lisäksi etappimiesten tehtävänä oli rajavartioiden ja paikallisten suojeluskuntien tarkkailu. Toimintaa johti Luulajasta käsin Pietarin punaupseerikoulusta valmistunut Aleksi Tuorila, joka oli varttunut Rovaniemellä ja Kemijärvellä.^[87]

Pohjois-Suomen aseellista toimintaa varten tehtiin kolme sotasuunnitelmaa, joista kuitenkaan yhtäkään ei toteutettu. Jussi Railion laatiman ensimmäisen suunnitelman mukaan aseellisen taistelun piti käynnistyä jo 15. helmikuuta 1919. Se oli kuitenkin täysin epärealistinen, sillä ajankohtaan mennessä ei olisi mitenkään pystytty järjestämään joukkoja ja niiden aseistusta. Yrjö Karppasen laatima toinen suunnitelma oli määrä toteuttaa heinä–elokuun vaihteessa 1919. Sen tavoitteena oli käynnistää Pohjois-Suomessa vallankumous Suomen Punaisen Kaartin Ruotsin Pataljoonan tuella, mutta lopulta aikeesta luovuttiin muun muassa Saksan ja Unkarin vallankumousten epäsuotuisan kehityksen sekä Muurmannin alueen sotilaallisen tilanteen muuttumisen vuoksi. Vuoden 1919 lopussa valmistuneen kolmannen sotasuunnitelman ei ollut enää tarkoitus aloittaa vallankumousta Suomessa, vaan Ruotsin pataljoona lähetettäisiin Muurmannin alueelle taistelemaan brittijoukkoja sekä Venäjän valkoista armeijaa vastaan yhdessä bolševikkien kanssa. Ruotsin pataljoona sekä Muurmannin legioona olisivat myös yhdessä tukeneet Edvard Gyllingin suunnitelmaa Karjalan kommuunin perustamisesta ja skandinaavisesta vallankumouksesta. Sotasuunnitelma kuitenkin menetti merkityksensä, kun britit poistuivat talvella 1920 ja Gylling perusti Karjalan työkansan kommuunin toukokuussa.^[88]

Varsinaisesti punakaarteja alettiin perustamaan vuodesta 1920 lähtien, jolloin niitä syntyi ainakin Kemiin, Rovaniemelle, Sodankylään, Kemijärvelle ja Kuolajärvelle. Erityisen aktiivinen oli vasemmistolaisuudestaan tunnettu Kuolajärven pitäjä, jonne perustettiin useampia kaarteja muun muassa Kotalan, Saijalan ja Tuutijärven kyliin. Punakaartien toimintaa johti Oulun Sotilaskomitea, jonka päällikkönä oli punajääkäri Leo Mäkelin. Punakaartilaisten määristä ei ole tarkkaa tietoa, mutta esimerkiksi Kuolajärvellä toiminnassa oli mukana useita kymmeniä henkilöitä, joista tosin kaikki eivät olleet aseellisia kaartilaisia, ja Kemin punakaartiin kuului 20 miestä.^[87]

Helmikuussa 1922 Kuolajärven ja Savukosken välisellä seudulla tapahtui läskikapinaksi kutsuttu metsätyöläisten pienimuotoinen aseellinen kapina, joka jäi lopulta ainoaksi SKP:n sotilasjärjestön toteutuneeksi kapinasuunnitelmaksi. Neuvosto-Venäjän vakiintuneen tilanteen vuoksi aseellinen toiminta ei lopulta herättänyt suurta innostusta, vaan punakaartit hiipuivat nopeasti kevään 1922 jälkeen.^[87]

Saksan tappio ensimmäisessä maailmansodassa tarkoitti myös Suomen ulkopolitiikan saksalaissuuntauksen päättymistä, mikä lievensi punakaartilaisiin ja muihin punaisiin kohdistunutta yhteiskunnallista hyljeksintää ja jopa suoranaista vainoa. Tämä mahdollisti vuonna 1919 alkaneet punaisten joukkoarmahdukset sekä kansalaisoikeuksien palauttamisen, ja samalla sosialidemokraatit otettiin myös välittömästi mukaan poliittiseen toimintaan.^[89] Vaikka SDP nousi suuremmaksi puolueeksi jo vuoden 1919 eduskuntavaaleissa ja pääministeripuolueeksi 1926, säilyi valkoisen ja punaisen Suomen välinen jako yhteiskunnassa pitkään. Eri yhteiskuntaluokkien välisestä ”kansallisesta eheytymisestä” alettiin puhumaan jo 1920-luvun alusta lähtien, mutta käytännössä se alkoi toteutumaan vasta oikeistoradikalistisen vaiheen jälkeen seuraavan vuosikymmenen lopussa sodanuhan kasvamisen ja lopulta talvisodan myötä.^[90] Entisistä punakaartilaisista merkittäviksi yhteiskunnallisiksi vaikuttajiksi nousivat ministerit Emil Skog, Valdemar Liljeström ja Viljo Rantala. Lisäksi kansanedustajina toimi lukuisia punakaartin veteraaneja.^lähde?

Sodassa vammautuneet punakaartilaiset eivät aluksi saaneet viranomaisilta mitään korvauksia, vaan joutuivat olemaan köyhäinavun sekä joidenkin avustusjärjestöjen tuen varassa aina talvisodan päättymiseen saakka. Vasta sen jälkeen heille myönnettiin ns. ylimääräinen eläke, ja viimein vuonna 1948 myös punainvalidit tulivat oikeutetuiksi lakisääteisen korvaukseen uuden sotavammalain myötä. Lisäksi valtio myönsi heille vielä kertaluonteisen korvauksen vuonna 1961.^[91] Muita merkittäviä parannuksia puolestaan olivat vuosien 1957 ja 1969 eläkeuudistukset, jolloin punakaartilaisten lesket tulivat kansan- ja perhe-eläkkeiden piiriin. Vuonna 1973 valtioneuvosto päätti maksaa korvauksia vankileireillä olleille. Hakemuksia esitettiin noin 11 000.^[92]

Punakaarteihin kuuluneiden miesten kutsuminen asepalvelukseen oli kielletty vuoden 1922 asevelvollisuuslaissa. Ministeri Juho Niukkasen muistelmien mukaan entisistä punakaartien päälliköistä koottu lähetystö kuitenkin ehdotti lokakuussa 1939 sisäministeri Urho Kekkoselle perustettavaksi vanhoista punakaartilaisista muodostettavaa joukko-osastoa, jonka komentajaksi kaavailtiin majuri U. V. Rauanheimoa. Hallitus suhtautui asiaan myönteisesti, jonka jälkeen Rauanheimo alkoi suunnittelemaan sen kokoamista yhdessä SAK:n puheenjohtajan E. A. Vuoren, SDP:n puoluesihteerin Aleksi Aaltosen sekä kenraali Aarne Sihvon kanssa. Valmistelut kuitenkin keskeytyivät sodan alkaessa, kunnes se tuli kansanedustaja Martti Peltosen, joka myös oli entinen punakaartilainen, aloitteesta uudelleen vireille tammikuussa 1940. Ylipäällikkö C. G. E. Mannerheim hyväksyi esityksen, mutta lopulta se ei toteutunut, koska armeijan koulutuskeskuksilla ei enää helmikuussa ollut mahdollista ottaa lisää koulutettavia.^[93]

Tämän jälkeen SDP ja suojeluskunnat solmivat sopimuksen, joka mahdollisti entisten punakaartilaisten ja muiden työväenliikkeen jäsenten liittymisen suojeluskuntiin.^[93] Kesällä 1941 syttyneeseen jatkosotaan kelputettiin myös entisiä punakaartilaisia. Heidän joukossaan oli myös Mannerheim-ristillä palkittu Arvid Janhunen.^[94] Lisäksi talvi- ja jatkosotiin osallistui runsaasti entisten punakaartilaisten poikia.^[95]

Sisällissodan valkoiset veteraanit perustivat omia veteraanijärjestöjään heti sodan päätyttyä, mutta punakaartilaisille se tuli mahdolliseksi vasta talvisodan jälkeen. Elokuussa 1940 perustettiin Tampereella talvisotaan osallistuneiden vasemmistolaisten rintamamiesten veteraanijärjestö Työläisrintamamiehet ry, jonka toimintaan liittyi myöhemmin myös punaisen kaartin veteraaneja. Viranomaiset kuitenkin lakkauttivat sen jo marras- ja joulukuun 1940 aikana.^[96] Kun poliittinen tilanne muuttui jatkosodan päättymisen jälkeen, perustivat vasemmistolaiset rintamamiehet Suomen Toverikuntien Liiton elokuussa 1944. Siihen liittyi myös entisiä punakaartilaisia, jotka toukokuussa 1947 perustivat järjestön sisälle oman toimikuntansa. Sen asema puolestaan virallistettiin 1952, jolloin punakaartilaisille syntyi oma veteraanijärjestö Entisten Punakaartilaisten Keskusjärjestö (EPK). Yhdistyksen toiminta loppui vuonna 1980.^[97] EPK:stä 1953 omaksi järjestökseen eronnut Entiset Punakaartilaiset ry jatkoi vuoteen 1984 saakka.^[98]

Punaisen kaartin invalidit olivat myös yrittäneet järjestäytymistä jo 1920-luvun lopussa, mutta ne eivät viranomaisista johtuen päässeet aloittamaan toimintaansa ja viimeinenkin järjestö lakkautettiin oikeuden päätöksellä keväällä 1932. Tammikuussa 1945 perustettiin Helsingissä punainvalidien yhdistys, joka vuoden kuluttua laajeni valtakunnalliseksi ja toimi vuodesta 1948 lähtien nimellä Vuoden 1918 Punainvaliidit. Yhdistys lakkautettiin 1986, virallisesti 1987.^[91][99] Vuonna 2010 perustettiin Tampereella Suomen Työväen Järjestyskaartin Perinneyhdistys, jonka tehtävänä on vaalia punaisen kaartin muistoa.^[100]

Punakaarteja käsittelevää kirjallisuutta alkoi ilmestymään välittömästi sisällissodan päätyttyä. Ne olivat aluksi paikallisten työväenyhdistysten julkaisemia muistoalbumeja, jotka sisälsivät pääosin sodassa surmansa saaneiden jäsenen henkilötietoja ja valokuvia. Vuonna 1925 ilmestyi Mihail Svetšnikovin teos Vallankumous ja kansalaissota Suomessa, joka oli yleisesitys punaisten sodankäynnistä, mutta ensimmäinen punakaarteja käsittelevä kirja oli Alex Halosen 1928 Pohjois-Amerikassa julkaistu Suomen luokkasota. Se sisälsi punaisten johtoon kuuluneiden henkilöiden kirjoitusten lisäksi runsaasti punakaartilaisten muistelmia. Neuvostoliitossa ilmestyi vuotta myöhemmin Jukka Lehtosaaren toimittama Punakaarti rintamalla. 1930-luvun lopulle saakka nämä teokset edustivat poliittisesti värittynyttä luokkasotakirjallisuutta, kunnes ensimmäiset kriittiset teokset ilmestyivät. Niitä edustivat Emil Saarisen salanimellä ”Arvid Luhtakanta” kirjoittama Suomen punakaarti (1938) sekä Jalmari Parikan muistelmateos Viimeinen taisto (1938).^[101]

Varsinainen historiantutkimus edusti valkoisten tulkintaa, kunnes Juhani Paasivirta julkaisi vuonna 1957 teoksen Suomi vuonna 1918. Siinä käytettiin ensimmäistä kertaa ”vapaussodan” sijasta nimitystä ”sisällissota”, ja teoksessa esitettiin myös ensimmäistä kertaa oikeansuuntaisia arvioita punaisten kärsimistä tappioista. 1960-luvun lopulla Jaakko Paavolainen julkaisi tutkimuksensa sisällissodan terrorista ja vankileireistä.^[101] Lopulta vuonna 1967 opetusministeriö perusti Punakaartin historiakomitean, jonka tehtäväksi tuli laatia riippumaton selvitys punaisen kaartin ja kansanvaltuuskunnan historiasta. Professori L. A. Puntilan johtama komitea julkaisi 1980-luvulla neljä teosta, joista punaista kaartia käsittelevät Jussi T. Lappalaisen kaksiosainen Punakaartin sota (1981) sekä Marja-Leena Salkolan väitöskirja Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi (1985).^[102]

Yksityiskohtaisempi tutkimus käynnistyi kuitenkin vasta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 1990-luvun alussa,^[101] jolloin tiennäyttäjänä toimi Heikki Ylikankaan 1993 julkaistu Tie Tampereelle. Hänen jälkeensä sisällissota ja punakaarteja ovat tutkineet lukuisat nuoremman sukupolven historioitsijat, kuten Marko Tikka, Aapo Roselius, Tuomas Hoppu ja Teemu Keskisarja.^[103] Esimerkiksi Aapo Roselius julkaisi vuonna 2006 valtioneuvoston kanslian rahoittaman tutkimuksen sisällissodan rintamatappioista, jotka hän osoitti punaisten kohdalla jopa 65 % aiemmin luultua suuremmiksi.^[104] Tuomas Hoppu puolestaan julkaisi vuonna 2017 ensimmäisen laajan tutkimuksen punaisten naiskaarteista.^[105]

Vuosina 1998–2003 toteutettiin pääministeri Paavo Lipposen aloitteesta käynnistetty Suomen sotasurmat 1914–1922 -projekti, jonka tehtävänä oli tutkia vuosien 1914–1922 sodissa surmansa saaneita. Tuloksena koottiin noin 40 000 sotaoloissa surmansa saaneen henkilön nimitiedosto, joka julkaistiin myös internetissä vuonna 2001.^[106] Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun kaikkien punaisten uhrien nimet pyrittiin selittämään.^[101] Myös Aapo Roseliuksen vuonna 2006 julkaistu tutkimus perustuu projektin yhteydessä koottuun materiaaliin.^[104]

Katso myös: Luettelo punaisten muistomerkeistä Suomessa

Sodan päätyttyä eivät seurakunnat usein suostuneet hautaamaan omaisille päätyneitä ruumiita pyhitetylle maalle, vaan ne laskettiin hautausmaan aitojen ulkopuolelle.^[67] Suuri osa papeista ei myöskään suostunut siunaamaan vainajia.^lähde? Haudoille kokoontuminen, kukkien vieminen tai hautakivien pystyttäminen oli aluksi kokonaan kiellettyä.^[67] Myöhemmin kaatuneiden omaiset sekä työväenjärjestöt pystyttivät muistomerkkejä, jotka yleensä olivat puisia ristejä tai yksinkertaisia muistokiviä. Lisäksi hautoja rajattiin erilaisilla aitauksilla.^[107][108] Muistomerkit joutuivat kuitenkin usein valkoisten tai heidän kannattajiensa vandalisoimiksi, niitä saatettiin kaataa tai jopa räjäyttää.^[109][110] Esimerkiksi Varkaudessa paikallisen työväenyhdistyksen pysyttämä muistokivi varastettiin ja upotettiin järveen. Lisäksi maanomistajat, seurakunnat ja viranomaiset vastustivat monin paikoin muistomerkkejä.^[111] Kirkkoneuvostot saattoivat kieltää niiden pystyttämisen ja poliisi hävittää jo olemassa olleet, kuten kävi esimerkiksi Hämeenlinnassa.^[112]

Hautamuistomerkit tulivat käytännössä sallituiksi vasta 1940, jolloin marsalkka C. G. E. Mannerheim antoi määräyksen talvisodan sekä sisällissodan molempien osapuolten kaatuneiden kunniaksi vietettävästä kaatuneiden muistopäivästä. Kummatkin sisällissodan osapuolet nimettiin ”vakaumuksensa puolesta kaatuneiksi”, mutta käytännössä termi liitettiin juuri punaisiin.^[113] Laajemmin hautamuistomerkkejä alettiin kuitenkin pystyttämään vasta maan poliittisen tilanteen muututtua toisen maailmansodan jälkeen. Jatkosodan päättymisen myötä eri puolilla maata paljastettiin 1950-luvun puoliväliin mennessä 117 punaisten muistomerkkiä. Niitä pystytettiin lähinnä joukkohaudoille ja teloituspaikoille.^[114][115] Lisäksi hautausmaiden ulkopuolella olleita joukkohautoja alettiin tuolloin liittämään siunattuun maahan ja samalla vilkastui muualle haudattujen vainajien siirtäminen toverihautoihin.^[67] Jotkut omaisista kuitenkin vastustivat vainajien uudelleenhautaamista, sillä vanhat hautapaikat olivat jo muodostuneet heille pyhiksi.^[113] Myös kirkko aloitti punaisten joukkohautojen siunaamisen yleisesti vasta talvisodan jälkeen. Jatkosodan aikana käynnistettiin valtakunnallinen hanke punaisten hautapaikkojen kirkolliseksi siunaamiseksi.^[116] Siitä huolimatta siunaustilaisuuksia on järjestetty viime vuosiin saakka, kuten esimerkiksi Huittisissa vuonna 2008, jolloin piispa Kari Mäkinen siunasi 241 punaista vainajaa.^[117]

Suurin punaisten joukkohauta sijaitsee Tammisaaren Dragsvikissä, jonne on haudattu yli 3 000 Tammisaaren vankileirillä kuollutta punaista.^[118] Hämeenlinnassa Ahveniston hautausmaan suureen joukkohautaan on haudattu 1 500–3 000,^[112] Tampereen Kalevankankaalle noin 2 750^[119] ja Helsingin Santahaminaan yli 1 300 punaista.^[120] Suuria taistelun aikaisia joukkohautoja on muun muassa nykyään Venäjälle kuuluvassa Raudun pitäjässä, jonne haudattiin jopa 1 200 Raudun taistelussa kaatunutta punaista ja venäläistä.^[121]

Joukkohautojen lisäksi eri puolilla maata on lukuisia yksittäishautoja, joissa lepäävien vainajien henkilöllisyys ei usein ole tiedossa.^[112] On myös hautapaikkoja, joiden liittymisestä sisällissotaan ei ole täyttä varmuutta. Yksi tällainen neljän punakaartilaisen hauta tuli esiin henkirikostutkimuksen yhteydessä Hausjärven Hikiän kylästä kesällä 2017.^[122][123] Vastaavia unohdettuja hautoja voi tutkijoiden mukaan olla Etelä-Suomen metsissä vielä kymmeniä. Metsähautoja on kartoitettu muun muassa Hauholla, jossa yli neljänkymmenen vainajan jäännökset siirrettiin toverihautaan 1980-luvun alussa. Vainajien henkilöllisyyden selvittäminen on kuitenkin hyvin vaikeaa.^[124]

Punaisten valtakunnallinen muistomerkki Crescendo sijaitsee Helsingin Eläintarhassa. Kuvanveistäjä Taisto Martiskaisen veistoksen piti alun perin olla vallankumouksen ja punakaartien muistomerkki, mutta vasta kun siitä tehtiin kaikkien sodan punaisten uhrien muistolle omistettu, saatiin monumentin taakse valtiovalta sekä toteuttamisen mahdollistaneet riittävän laajat kansalaispiirit.^[125] Veistos paljastettiin juhlallisin menoin elokuussa 1970, jolloin paikalla oli myös tuhansia punakaartin veteraaneja.^[126]

Muita tunnettuja punaisten muistomerkkejä ovat muun muassa kuvanveistäjä Jussi Hietasen veistos Kalevankankaan joukkohaudalla Tampereella,^[127] Erkki Kannoston vuonna 1978 paljastettu Punavankien muistomerkki Lahdessa, 1988 paljastettu muistomerkki Tammisaaren joukkohaudalla^[118] sekä Marja Kanervon 2004 paljastettu ympäristötaideteos Suomenlinnan vankileirin muistopaikka.^[128] Viipurissa sijaitsee neuvostoaikana vuonna 1961 pystytetty Suomalaisten punakaartilaisten muistomerkki. Paikalle on haudattu ainakin 600 Viipurin taistelun jälkeen teloitettua punakaartilaista ja venäläistä.^[129]

Punaisten muistomerkit ovat kuitenkin yleensä yksinkertaisia tuntemattomien tekijöiden veistämiä kivipaasia, joihin on usein kaiverrettu kunkin paikkakunnan kuolleiden punaisten nimiä.^lähde? Työväenjärjestöjen perinteisiin kuuluu edelleen toverihaudoille erityisesti vappuna tehtävät kunniakäynnit, mutta kynttilöitä ja muistoseppeleitä on tapana viedä myös itsenäisyyspäivänä, jouluna sekä sisällissodan alkamisen vuosipäivänä.^[130][131]

Tampereella toimiva Työväenmuseo Werstas avasi vuonna 2005 verkkopalvelun, jonne on koottu tiedot yli 250 punaisten muistomerkistä eri puolilta Suomea.^[67] Sivuston uusi päivitetty versio otettiin käyttöön syyskuussa 2017.^[112] Myös uusia muistomerkkejä pystytetään edelleen. Esimerkiksi Porin punaisille on määrä saada oma muistomerkki Keski-Porin kirkon puistoon vuonna 2018.^[132] Helsingin valtakunnallisen muistomerkin tapaan siitä tulee kaikkien punaisten muistomerkki.^[133] Toinen käynnissä oleva hanke on Raahessa, jonne on tarkoitus saada kaupunkiin Tampereen seudulta siirrettyjen ja siellä teloitettujen punakaartilaisten muistomerkki.^[134]

• Apunen, Osmo: Itsenäisen Suomen historia 1. Rajamaasta tasavallaksi. Helsinki: Weilin+Göös, 1991. ISBN 951-35-515-7-1
• Kujala, Antti: Vastakkainasettelun yhteiskunnan synty : syksyn 1905 suurlakko Helsingissä ja muualla Suomessa. Helsinki: Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2016. ISBN 978-952-5976-49-6 Teoksen verkkoversio (PDF).
• Salkola, Marja-Leena: Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi 1917–18 ennen kansalaissotaa. Osa 1. Helsinki: Valtion painatuskeskus, 1985. ISBN 951-859-739-1
• Soikkanen, Hannu: Sosialismin tulo Suomeen : ensimmäisiin yksikamarisen eduskunnan vaaleihin asti. Helsinki: WSOY, 1961. Teoksen verkkoversio (PDF).
• Toim. Halonen Alex: Suomen luokkasota. Amerikan Suom. Sos. Kustannusliikkeiden Liitto, 1928.
• Roos, Sigurd: Suomen kansallislakko. I Helsinki. Helsinki: Alex F. Lindberg, 1907.
• toim. Matti Klinge: Suomen kansallisbiografia 6. osa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-447-9
• Kärsimysten teiltä : kymmenvuotismuistoja. Hämeenlinna: Hämeen Kansa, 1928.

• Kivijärvi, Erkki: Suomen vapaussota 1918. IV osa. Punainen Suomi. Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1919.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Punakaarti Wikimedia Commonsissa