Reino Kalliola

Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

Reino Kalervo Kalliola (13. tammikuuta 1909 Helsinki – 7. lokakuuta 1982 Hangzhou, Kiina) oli suomalainen kasvitieteilijä, luonnonsuojelija ja tietokirjailija. Opiskeluaikanaan hän toimi Hämäläis-Osakunnassa ja Akateemisessa Karjala-Seurassa. Valmistuttuaan hän toimi ensin luonnonhistorian ja maantieteen opettajana Lohjan yhteiskoulussa, minkä jälkeen hänestä tuli valtion luonnonsuojeluvalvoja vuosiksi 1939–1972; hän toimi Helsingin yliopiston kasvimaantieteen dosenttina 1943–1969 ja sai professorin arvonimen vuonna 1965.^[1] Lisäksi hän toimi useissa luonnonsuojeluun liittyvissä hallinnollisissa tehtävissä. Hän on kuvaillut Suomen luontoa useissa teoksissaan.

Kalliola kuului luonnonsuojelutyön uranuurtajiin Suomessa.^[2] Hän oli tunnettu varhaisena luonnonsuojeluaktivistina sekä järjestötoiminnassa että luonnonsuojeluhallinnossa. Paitsi että Kalliola oli valtion luonnonsuojeluvalvoja vuosina 1939–1972 ja useissa luonnonsuojeluun liittyvissä hallinnollisissa tehtävissä, hän vaikutti muutoinkin merkittävästi asenteiden muuttumiselle luonnonsuojelulle myönteiseen suuntaan. Hän kirjoitti muun muassa Suomen Luonto -lehteen monia artikkeleita luonnon arvokkaista kohteista, joita tulisi säilyttää. Valtion luonnonsuojeluvalvojana Reino Kalliolla muun muassa toimi näkyvästi niin sanotun Kuusamon koskisodan aikaan koskien puolustuksen hyväksi.

Kasvimaantieteen piirissä Kalliola tunnetaan useista kasvitieteellisistä, maantieteellisistä ja kasvimaantieteellisistä tutkielmistaan. Niiden synteesinä ilmestyi 1973 Suomen kasvimaantiede, joka oli pitkään yliopistollinen alan perusteos. Kalliola opiskeli Turun yliopistossa luonnonhistoriaa ja maantiedettä 1927–1928. Hän tutustui Kaarlo Linkolaan ja siirtyi Helsingin yliopistoon, jossa aloitti opinnot syksyllä 1929. Hänen gradunsa (1931) käsitteli Petsamon tunturien kasvillisuutta ja väitöskirja (1939) itäisen Lapin tunturikasvillisuutta.

Kalliolan kirjallinen tuotanto käsitteli Suomen luontoa ja kasvistoa. Hänen pääteoksensa oli Suomen luontoa käsittelevä trilogia Suomen luonnon kirja: Suomen kaunis luonto (1946), Suomen luonto vuodenaikojen vaihtelussa (1951), Suomen luonto mereltä tuntureille (1958). Lisäksi hän on julkaissut yliopistollisen perusteoksen Suomen kasvimaantiede (1973). Kokoelma Luonto sydämellä (1978) sisältää puheita ja kirjoituksia vuosilta 1930–1977. Hän oli Luonnon Ystävän toimitussihteerinä 1936–1942 ja Suomen Luonnon toimittajana vuosina 1941–1968. Hän laati myös maantieteen alkeiden oppikirjan Kotimaa (1961) kouluja varten.

Kalliola kirjoitti Suomen luonnon kirja -kirjasarjaa 15 vuotta. Ensimmäinen osa Suomen kaunis luonto (1946) kuvaa Suomen luonnonhistorian suuret linjat aina kallioperän muodostumisesta lähtien jääkauden kautta kirjoittamisajankohdan nykyisyyteen. Suomen luonto vuodenaikojen vaihtelussa (1951) on synteesi Suomen luonnonelämästä neljänä eri vuodenaikana. Trilogian päättää teos Suomen luonto mereltä tuntureille (1958), jossa Kalliola jakaa Suomen kymmeneen luonnonmaakuntaan ja tarkastelee niiden maakamaran, ilmanalan sekä kasvi- ja eläinmaailman ominaispiirteitä.

Reino Kalliola oli kauniin luonnon tulkki. Häntä voidaan verrata Samuli Paulaharjuun sattuvine luonnonkuvauksineen^lähde?. Kalliolan tyylissä luonnontieteilijän täsmällinen asiaproosa yhdistyy elävään kielelliseen ilmaisuun. Hänen kirjoituksiaan siivittää luonnon kauneuden ihailu sen pienissä ja suurissa piirteissä. Reino Kalliola oli myös tieteen yleistajuistaja, popularisoija maalailevien kirjoitusten ja kirjojen tuottajana aina 1930-luvulta 1980-luvulle. Joensuun yliopiston kirjallisuustieteen apulaisprofessori, ympäristöesteetikko Yrjö Sepänmaa on tutkinut estetiikan lisensiaatintyössään laajasti Kalliolan luonnonkuvausten esteettistä järjestelmää. Taiteentutkija Impi Varsila kirjoitti vuonna 1956 Virittäjään lyhyen tutkielman Kalliolan kielen musiikillisista tyylipiirteistä.

1940–1950-luvulla oli luontovalokuvaus Suomessa vielä varsin vähäistä. Reino Kalliola oli myös alan uranuurtajia^lähde?. Hän otti suuren osan kirjojensa runsaasta valokuva-aineistosta itse. Mustavalkoiset valokuvat olivat sen aikaisella tekniikalla otettuina tasokkaita^lähde?. Reino Kalliola hyödynsi myös muiden maisema- ja luontokuvaajien parhaita otoksia teoksiensa kuvituksessa.

• Suomen luonnon kirja -sarja:
  • Suomen kaunis luonto. WSOY. (1946)
  • Suomen luonto vuodenaikojen vaihtelussa. WSOY. (1951)
  • Suomen luonto mereltä tuntureille. WSOY. (1958)
• Kotimaa (1961) maantieteen oppikirja
• Suomen kasvimaantiede. WSOY. (1973). ISBN 951-0-05732-0.
• Luonto sydämellä: Kirjoitelmia ja puheita 1930–1977. (1978). WSOY. ISBN 951-0-08392-5.

• Heikkinen, Olavi: Voiko arvostettu tutkija kirjoittaa populaaristi? (Arkistoitu – Internet Archive) Tieteessä tapahtuu 6/1996.
• Kalliola, Reino: Suomen luonto mereltä tuntureille. WSOY. 1958. Kansitekstit.
• Puttonen, Mikko: Luonnonkuvauksen tyylitaituri Reino Kalliola. Yliopisto-lehti 7/1997.
• Uotila, Pertti 2009: Reino Kalliola ja Hattulan ja Kalvolan kasvisto. Luonnon Tutkija, 113. vsk., s. 12–22.

• Reino Kalliola : Latva pilviä lakaisi ... Suomen suurimmat ja vanhimmat puut, Helsingin Sanomat, 20.03.1939, nro 77, s. 4, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot