Salomoninsaaret

Salomoninsaaret Solomon Islands
lippu vaakuna
Valtiomuoto	parlamentaarinen demokratia, perustuslaillinen monarkia
Kuningas Kenraalikuvernööri Pääministeri	Charles III David Tiva Kapu Jeremiah Manele
Pääkaupunki	Honiara 9°28′S, 159°49′E
Pinta-ala
– yhteensä	30 407 km² [1] (sijalla 140)
– josta sisävesiä	3,2 %
Väkiluku (2014)	721 455[1] (sijalla 168)
– väestötiheys	23,7 as. / km²
– väestönkasvu	2,7 % (2019)
Viralliset kielet	englannin kieli
Valuutta	Salomoninsaarten dollari (SBD)
BKT (2013)
– yhteensä	1,6 mrd. USD [2]  (sijalla 195)
– per asukas	2 203 USD [2]
HDI (2019)	0,567 [3] (sijalla 151)
Elinkeinorakenne (BKT:sta)
– maatalous	26,1 % [4]
– teollisuus	15,7 % [4]
– palvelut	58,2 % [4]
Aikavyöhyke	UTC+11
– kesäaika	ei käytössä
Itsenäisyys – Britanniasta	7. heinäkuuta 1978
Lyhenne	SB
Kansainvälinen suuntanumero	+677
Tunnuslause	To Lead is to Serve (Johtaminen on palvelemista)
Kansallislaulu	”God Save Our Solomon Islands”
Infobox OKNimi-testi OK

Salomoninsaaret^[5] tai Salomonit^[6] (ent. myös Salomonsaaret) on saaristovaltio Tyynellämerellä. Maantieteellisesti se on osa Melanesiaa ja sijaitsee Papua-Uuden-Guinean itäpuolella suureksi osaksi Salomonin saaristossa. Salomoninsaaret koostuu yli 990 saaresta, joiden yhteispinta-ala on yli 30 000 neliökilometriä ja asukasluku vuoden 2019 väestönlaskennan mukaan 721 455.^[1] Maan pääkaupunki on yli 130 000 asukkaan Honiara^[1], joka sijaitsee Guadalcanalin saarella. Valtaosa maan väestöstä on melanesialaisia ja uskonnoltaan kristittyjä. Salomoninsaaret päätyi Ison-Britannian siirtomaaksi 1800-luvun lopulla ja itsenäistyi 7. heinäkuuta 1978. Toisen maailmansodan aikana saarilla käytiin merkittäviä taisteluita Japanin ja Yhdysvaltojen välillä. Salomoninsaaret kuuluu nykyään Kansainyhteisöön.

Salomoninsaarten pääsaaret muodostuu pitkästä saariryhmästä, joka ulottuu yli 1 500 kilometriä Papua-Uudesta-Guineasta kaakkoon. Salomoninsaaret kuuluu eteläisen Tyynenmeren suurimpiin saaristoihin ja sijaitsee noin 1,3 miljoonan neliökilometrin vesialueella. Salomoninsaarten yli 990 saaresta yli 320 on asutettuja. Suurimmat saaret ovat Guadalcanal (5 336 km²), Malaita (3 840 km²), Santa Isabel (3 380 km²), Choiseul (3 200 km²), Makira (3 188 km²) ja New Georgia (2 145 km²).^[7] Maapinta-alaa Salomoninsaarilla on 30 407 neliökilometriä.^[1]

Pääsaaret ovat vuoristoisia, ja niiden korkein huippu on 2 330 metrin korkuinen Mount Popomanaseu Guadalcanilla. Pääsaaret kulkevat käytännössä kahdessa rinnakkaisessa luoteesta kaakkoon kuuluvassa jonossa. Pohjoiseen ketjuun kuuluvat muun muassa Choiseul, Santa Isabel ja Malaita ja eteläiseen Vella Lavella, Uuden-Georgian saaret, Savo ja Guadalcanal. Guadalcanalista 555 kilometriä itään on vielä pienempi Santa Cruzin saarten ryhmä.^[8] Rennell on puolestaan maailman suurin koralliatolli, ja saaren itäosa kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon.^[9] Monet pienemmistä saarista ovatkin hiekan ja palmupuiden peittämiä atolleja.^[10]

Geologisesti Salomoninsaaret ovat osa Papua-Uuden-Guinean Uuden-Irlannin saaresta alkavaa ja Vanatuun jatkuvaa vulkaanista kaarta.^[8] Saarilla on tulivuoria, joista osa on aktiivisia. Santa Cruzin saariston Tinakula ja merenalainen Kavachi purkautuvat säännöllisesti muutaman vuoden välein. Saaret ovat myös geologisesti aktiivista, ja pieniä maanjäristyksiä tapahtuu usein.^[10]

Toukokuun lopulta joulukuun alkuun asti saarilla vallitsee kuivakausi ja kaakosta puhaltavat tuulet saavat aikaan miellyttävän lauhkean ilmaston. Joulukuun puolivälistä toukokuun puoliväliin monsuunituulet tuovat saarille sadekauden, jonka aikana lämpötilat ja kosteus ovat korkeampia ja sateet voimakkaampia. Pääkaupunki Honiarassa sataa keskimäärin 2 150 millimetriä vuodessa, mikä on vähemmän kuin suurimmassa osassa muuta maata.^[11] Vuotuinen sademäärä on noin 3 050 millimetriä.^[10] Päivälämpötilat vaihtelevat 27 ja 32 asteen välillä ja öisin se saattaa tippua noin 19 asteeseen.^[11]

Salomoninsaarten maantieteellisestä eristyksestä johtuen niillä on päässyt kehittymään runsaasti kotoperäisiä eläinlajeja, kuten 69 lintulajia, joita ei tavata missään muualla, sekä useita jyrsijä- ja lepakkolajeja. Ihmisten mukana tulleet kissat ovat kuitenkin tehokkaasti hävittäneet useimmat Guadalcanalin alkuperäiset nisäkkäät. Saarilla elää kaikkiaan 47 nisäkäslajia, joista 26 on melkein tai täysin kotoperäisiä. Kasvillisuustyypeistä voidaan erottaa mangrovesuot, makeavetiset suot, alankojen ja vuoriston sademetsät sekä osan vuotta kuivat metsät. Guadalcanalilla on myös jonkin verran ruohikkoa.^[12]

Salomoninsaaret asutettiin arkeologisten ja kielitieteellisten todisteiden perusteella noin 4 000 – 5 000 vuotta sitten.^[13] Salomonin saariston pohjoisosista, Papua-Uuteen-Guineaan kuuluvulta Bukan saarelta on löytynyt todisteita 30 000 vuotta vanhasta asutuksesta.^[14] Sieltä väestö jatkoi itään ja etelään Vanuatuun, Uuteen-Kaledoniaan ja Fidžille sekä Polynesian Tongalle ja Samoalle.^[13] Ensimmäiset asukkaat puhuivat austronesialaisia kieliä.^[11]

Varhaisimmat todisteet Lapita-kulttuurista on Santa Cruzin saarilta noin vuodelta 1500 eaa.^[15] Tässä vaiheessa suurin osa ihmisistä eli pienissä kylissä heimoalueilla ja harjoitti kaskiviljelyä, kalastusta, metsästystä, veistosten veistämistä, kudontaa ja kanootin rakennusta. Esi-isiä palvottiin ja verikostojen, pääkallonmetsästyksen sekä kannibalismin harjoittaminen oli yleistä.^[11]

Espanjalainen löytöretkeilijä Álvaro de Mendaña de Neira vieraili saarilla vuonna 1568 ja uudestaan vuonna 1595. Mendañan tavoitteena oli perustaa alueelle siirtokunta, mutta hän kuoli malariaan, ja selviytyjät palasivat kahden kuukauden kuluttua takaisin Peruun, josta he lähtivät alun perin matkaan.^[11] Mendaña löysi saarilta kultaa ja nimesi ne kuningas Salomon mukaan Salomoninsaariksi luultuaan löytäneensä yhden hänen tarunhohtoisista kultakaivoksistaan.^[16]

Englantilainen löytöretkeilijä Philip Carteret vieraili 1767 Santa Cruzin saarilla ja Malaitalla. 1700-luvun lopussa alueelle tuli lisää löytöretkeilijöitä ja valaanpyytäjiä. Pahamaineiset santelipuun kauppiaat kävivät saarilla 1840-luvulta 1860-luvulle. 1860-luvulla merimiehiltä vaihdetut tuliaseet lisäsivät selvästi alueen sisäistä väkivaltaa. Samaan aikaan eurooppalaisten tuomat taudit tappoivat väestöä. Lähetyssaarnaajat olivat tähän aikaan aktiivisia muualla eteläisen Tyynenmeren alueella, mutta liikkuivat varovaisesti pahamaineisina tunnetuilla Salomoninsaarilla. Katkeruus eurooppalaisia kohtaan kasvoi ja useita lähetyssaarnaajia murhattiin.^[11]

Pääartikkeli: Brittiläiset Salomonsaaret

Orjakauppiaat veivät vuosien 1871 ja 1903 välisenä aikana 30 000 miestä Salomoninsaarilta työskentelemään Australian ja Fidžin sokeriruokoviljelmille. Tämä julistettiin aikanaan laittomaksi ja osa miehistä palasi takaisin. Lokakuun alussa vuonna 1927 Malaitalla puhkesi eurooppalaisia vastaan kapina, joka sai alkunsa veronkeräysmatkalla olleen englantilaisen virkamiehen surmasta. Seuraavana vuonna useita kapinallisia, heidän johtajansa Basiana mukaan lukien, hirtettiin silloisessa pääkaupungissa Tulagissa.^[11]

Yhdistynyt kuningaskunta julisti 6. lokakuuta 1893 osan Salomoninsaarista protektoraatikseen ja laajensi aluetta vuosina 1897 ja 1898.^[11] Siirtomaahallinnon luomisen taustalla oli estää työvoiman rekrytoinnissa tapahtuneita väärinkäytöksiä, mutta myös halu hallinnoida uudiasukkaiden ja paikallisten välisiä kontekteja sekä estää ranskalaisten maaliitokset.^[15] Britannia luopui vuonna 1899 vaatimuksistaan Länsi-Samoalla ja sai vastineeksi Saksalta Shortlandsaaret, Choiseulin, Ontong Javan ja Santa Isabelan saaret.^[11] Saksa piti itsellään vain pohjoisimmat Salomonin saariston saarista.^[15]

Lähetyssaarnaajat yrittivät kitkeä pois paikallista kulttuuria ja julistivat vanhojen tapojen ja perinteiden harjoittamisen pahuudeksi. Taikuuden harjoitus ja pääkallonmetsästys vähenivät.^[11] Siirtomaahallinto toimi pääosin sivistyneesti paikallisia kohtaan, mutta sen tarkoitus oli edistää erityisesti eurooppalaisten kauppiaiden ja uudisasukkaiden asemaa. Siirtomaalain rikkomisesta paikallisia rankaistiin usein ankarasti.^[15]

Toisen maailmansodan aikana saarilla käytiin ankaria taisteluja. Japanilaiset valtasivat Shortlandsaaret huhtikuussa 1942. Tulagi vallattiin kolme viikkoa myöhemmin, ja japanilaiset alkoivat rakentaa kiitotietä Guadalcanaliin. Vuonna 1942 alueella käydyssä Savon saaren taistelussa japanilaiset hyökkäsivät Yhdysvaltojen kuljetuksia vastaan aiheuttaen vakavia tappioita. Yhdysvallat saavutti vähitellen ylivoiman, joka maksoi kuitenkin valtavasti miehiä molemmin puolin. Kuuden kuukauden kuluttua japanilaiset vetäytyivät Uuden-Georgian saarelta.^[11]

Guadalcanalin taistelun aikana arviolta 30 000 japanilaista ja 7 000 amerikkalaista sai surmansa, ja Guadalcanalin pohjoisrannikolle upposi valtava määrä sota-aluksia. Vuoden 1943 aikana liittoutuneet saivat vallattua takaisin lisää saaria. Vuoden loppuun mennessä enää Choiseul ja Shortlandsaaret olivat japanilaisten hallussa, ja nekin saatiin takaisin Japanin antautumisen jälkeen vuonna 1945.^[11]

Entinen pääkaupunki Tulagi tuhoutui pahoin sodan aikana, ja Honiarasta tehtiin uusi pääkaupunki. Sodan jälkeen Malaitalla syntyi Britannian valtaa vastustava Ma’asina Ruru -itsenäisyysliike, joka oli myös lastikultti. Liike kuihtui 1940-luvun lopulla tehtyjen massapidätysten sekä yhdysvaltalaisjoukkojen poistumisen jälkeen vuonna 1950.^[11] Salomoninsaaret sai itsehallinnon vuonna 1976 ja itsenäisyyden 7. heinäkuuta 1978.^[17]

Salomoninsaarten ensimmäinen pääministeri oli Peter Kenilorea, joka oli ollut aktiivinen politiikassa jo ennen itsenäisyyttä. Toinen itsenäisyyttä edeltäneen alan poliitikko, joka nousi pääministeriksi, oli Solomon Mamaloni, joka toimi hallituksen päämiehenä useaan otteeseen 1980- ja 1990-luvuilla. Hänet korvasi elokuussa 1997 Bartholomew Ulufa’alu. Mamaloni jätti pääministerin paikan korruptiosyytösten takia.^[15]

Vuonna 1999 puhjennut sisällissota käytiin Guadalcanalin alkuperäisväestöä edustaneen Isatubun vapautusliikkeen (tunnetaan myös Guadalcanalin vallankumousarmeijana) sekä Malaitan Eagle Forcen (MEF) välillä. Isatuban vapautusliike syytti malaitalaisten vievän Guadalcanalin tärkeimmät työpaikat sekä maat, ja se aloitti terrorin sekä väkivaltaisuudet alueen malaitanilaisia vastaan, jotka joutuivat pakenemaan pääkaupunki Honiaraan ja Malaitalle. Malaitalaisten etuja suojelemaan perustettiin Malaitan Eagle Force. Kesäkuussa 2000 MEF kidnappasi maan pääministerin Bartholomew Ulufa’alun, joka joutui eroamaan. Lokakuussa sotilasryhmittymät allekirjoittivat Townsvillen rauhansopimuksen Australian ja Uuden-Seelannin välityksellä. Vuoden 2001 helmikuussa allekirjoitettiin Maraun rauhansopimus, jonka tarkoituksena oli päättää kahden vuoden levottomuudet. Etninen jännitys muuttui yleiseksi laittomuudeksi, joka levisi muualle maahan. Maa lamautui, ja sen heikko talous romahti. Vuoden 2003 heinäkuussa Australian johtamat Tyynenmeren valtioiden poliisijoukot (Regional Assistance Mission to Salomon Islands, RAMSI) saapuivat Salomoninsaarille ja onnistuivat palauttamaan järjestyksen.^[18][17]

Pääkaupunki Honiarassa käynnistyivät huhtikuussa 2006 suuret katumellakat, kun vastavalitun pääministerin Snyder Rinin epäiltiin ottaneen vastaan lahjuksia ulkomaalaisilta liikemiehiltä voidakseen ostaa itselleen valintaansa vaadittavan enemmistön. Väkijoukon viha suuntautui kaupungin kiinalaisvähemmistöön, jonka seurauksena suurin osa kaupungin chinatownista tuhottiin ja kiinalaisväestöä joutui pakenemaan ulkomaille. Snyder Rini erosi oltuaan virassaan vain kahdeksan päivää, ja hänen tilalleen valittiin Manasseh Sogavare ja mellakat loppuivat.^[19]

Salomoninsaarilla tapahtui huhtikuussa 2007 Yhdysvaltain geologian tutkimuskeskuksen mukaan 8,1 momenttimagnitudin vedenalainen maanjäristys, jonka keskus oli 45 kilometriä eteläkaakkoon Gizon saaresta.^[20] Järistys aiheutti voimakkaan tsunamin, joka iskeytyessään Gizolle surmasi kymmeniä ihmisiä ja jätti tuhansia kodittomiksi. Vuoden 2009 helmikuussa Salomoninsaarille julistettiin poikkeustila rankkasateiden aiheuttaman tulvimisen vuoksi. Vuoden 2010 tammikuussa tapahtui jälleen maanjäristys, jonka aiheuttamat maanvyöryt ja tsunami jättivät 1 000 ihmistä kodittomiksi.^[21]

Huhtikuussa 2019 valittiin Manasseh Sogavare maan pääministeriksi. Tämä oli hänen neljäs pääministerikautensa, joista edellisin oli vuosina 2014–2017 ja ensimmäinen vuonna 2000.^[22] Syyskuussa 2019 Salomoninsaaret solmi diplomaattisuhteet Kiinan kansantasavallan kanssa ja katkaisi samalla suhteensa Taiwaniin (Kiinan tasavalta), jonka Salomoninsaaret oli siihen asti tunnustanut.^[23]

Marraskuussa 2021 maassa oli väkivaltaisia mellakoita. Valtion palveluihin, korruptioon ja maahanmuuttoon on ollut tyytymättömyyttä. Pääministeri Manasseh Sogavare syytti mellakoista ulkomaita ja puolusti päätöstä siirtyä Taiwanin liittolaisesta Pekingin leiriin. Hän pyysi joukkoja Australiasta maiden solmiman turvallisuussopimuksen perusteella.^[24]

Salomoninsaaret on brittiläiseen kansainyhteisöön kuuluva parlamentaarinen demokratia ja perustuslaillinen monarkia. Salomoninsaarten valtionpäämies on Yhdistyneen kuningaskunnan monarkki eli kuningas Charles III. Paikallisesti häntä edustaa viiden vuoden välein valittava kenraalikuvernööri, joksi vuonna 2024 valittiin David Tiva Kapu.

Maalla on yksikamarinen parlamentti, jonka 50 edustajaa valitaan neljä vuotta kestävälle kaudelle. Parlamentti valitsee pääministerin, joka toimii hallituksen päämiehenä. Kenraalikuvernööri nimittää muun hallituksen pääministerin suosituksesta.^[25] Vuoden 2024 vaalien jälkeen pääministeriksi valittiin Jeremiah Manele.^[26]

Salomoninsaarten puolueet ovat varsin löyhiä liittoumia, eivätkä ne ole kovinkaan järjestäytyneitä.^[27] Vuoden 2019 vaaleissa peräti 21 edustajaa valittiin sitoutumattomana, ja suurimmat puolueet olivat Salomoninsaarten demokraattinen puolue ja Kadere-puolue, jotka saivat kumpikin 8 paikkaa. Pääministeriksi valittu Sogavarekin kampanjoi sitoutumattomana, mutta vaalien jälkeen hän uudelleenkäynnisti Ownership, Unity and Responsibility -puolueensa. Salomoninsaarilla ehdokkaiden puolueuskollisuus on varsin heikkoa, ja monet siirtyivätkin tukemaan OUR-puoluetta. Elokuussa 2022 sillä oli 34 edustajaa parlamentin 50 jäsenestä.^[25]

Salomoninsaaret jakaantuu yhdeksään provinssiin sekä pääkaupunkialueeseen (merkitty tähdellä).^[28]

	Provinssi	Pääkaupunki	Pinta-ala km² [29]	Asukasluku (2019) [1]
1	Keskiprovinssi	Tulagi	615	30 326
2	Choiseul	Taro	3 837	30 619
3	Guadalcanal	Honiara	5 336	154 150
4	Isabel	Buala	4 136	30 399
5	Makira-Ulawa	Kirakira	3 188	52 006
6	Malaita	Auki	4 225	173 347
7	Rennell ja Bellona	Tigoa	671	4 091
8	Temotu	Lata	868	22 132
9	Läntinen provinssi	Gizo	7 509	94 209
3*	Honiara (pääkaupunkialue)	Honiara	22	130 176
	Salomoninsaaret	Honiara	30 407	721 455

Salomoninsaaret on Maailmanpankin mukaan alemman keskitulotason maa.^[30] Talous on hauras, ja suurin osa kansasta tukeutuu omavaraiseen tai puolikaupalliseen maatalouteen ja kalastukseen. Talous on kuitenkin kehittnyt vuonna 2003 päättyneen sisällissodan jälkeen, mutta vaikeuksia aiheuttavat maantieteelliset olosuhteet, sosioekonomiset kitkat, luonnonkatastrofit, puutteellinen infrastruktuuri sekä heikot valtiolliset instituutiot.^[31] Koronaviruspandemian, vuoden 2021 levottomuuksien ja Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan takia Salomoninsaarten talous on laskenut vuosina 2020–2022.^[32]

Kiina on selvästi Salomoninsaarten tärkein kauppakumppani, ja ennen koronapandemiaa 65 prosenttia viennistä oli puutavaraa Kiinaan. Vuosien 2001–2018 aikana puutavaran vienti kymmenkertaistui ja veti samalla vientitulot jyrkkään nousuun. Maa yrittää monipuolistaa vientiänsä, sillä 2010-luvun lopulla hakkuut ovat vähentyneet ja Kiinan talouskasvu hidastanut, mikä on vaikuttanut myös vientituloihin. Maan muita vientituotteita ovat kala, rahakasvit, kuten palmuöljy ja kopra, sekä mineraalit, kuten kulta ja hopea.^[33] Vuonna 2019 Kiinan osuus viennistä oli 65 prosenttia. Italian osuus oli 9 ja Intian 6 prosenttia.^[34]

Salomoninsaarilla on huomattavia bauksiitti- ja fosfaattivarantoja. Valmistusteollisuus puolestaan keskittyy kookospähkinöiden prosessointiin sekä kasvisöljyjen ja kaakaon valmistumiseen. Perinteisiä käsitöitä tehdään sekä turisteja varten että vientiin.^[35]

Tilastoja keräävän Cable-verkkosivuston mukaan Salomoninsaarilla on maailman kallei sähkö. Tähän on syynä asukkaiden levittäytyminen sadoille saarille. Lisäksi sähkö tuotetaan lähes kokonaisuudessa dieselöljyllä. Sähköverkkoon yhteydessä Salomoninsaarilla on vain noin viidesosa kansasta.^[36] Koteja on tyypillisesti valaistu kerosiinilampuilla, mutta ympäristöjärjestöjen tuella niitä on vaihdettu LEDejä ja aurinkopaneeleita käyttäviin järjestelmiin.^[37]

Salomoninsaarten ainoa kansainvälinen lentokenttä on noin kymmenisen kilometriä pääkaupunki Honiarasta itään sijaitseva Honiaran kansainvälinen lentoasema.^[38] Se on myös maan sisäisten yhteyksien solmukohta. Solomon Airlines lentää sieltä noin 20 kohteeseen. Lisäksi saarten välillä on lauttayhteyksiä.^[39] Maantiet ovat pääosin varsin huonossa kunnossa, ja ainoat päällystetyt tiet ovat Honairassa ja sen ympäristössä.^[40]

Salomoninsaarilla asui vuoden 2019 väestönlaskennan mukaan 721 455 ihmistä. Kymmenen vuotta aiemmin järjestyssä väestönlaskennassa asukkaita oli ollut noin 552 000, joten keskimääräinen väestönkasvu oli kymmenen vuoden ajalla 2,7 prosenttia.^[1] Suurin osa väestöstä elää pienissä maalaiskylissä.^[41] Vuoden 2019 väestönlaskennan mukaan kaupunkialueilla asui 25,6 prosenttia salomoninsaarilaisista. Selkeästi suurin kaupunkikeskittymä on pääkaupunki Honiara, jonka asukasluku on 130 176. Sen väestöntiheys on melkein 6 000 asukasta neliökilometrillä, kun koko maan keskiarvo on 24 asukasta.^[1]

Vuoden 1999 väestölaskennan mukaan saaren suurin etninen ryhmä olivat melanesialaiset (94,5 %). Muut merkittävät väestöryhmät olivat polynesialaiset (3 %) ja mikronesialaiset (1,2 %).^[42] Loput väestöstä koostuu pääasiassa aasialaisista ja ulkomailla asuvista kansalaisista.^[43] Väestölaskennan mukaan valtaosa väestöstä on kristittyjä. 97,1 prosenttia väestöstä kuuluu eri kristinuskon uskontokuntiin. Muiden uskontojen harjoittajia on 2,4 prosenttia, määrittelemättömiä 0,3 prosenttia ja mihinkään uskontoon kuulumattomia 0,2 prosenttia.^[42] Varsinkin kaikista syrjäisimmillä alueilla, erityisesti Malaitalla, harjoitetaan yhä alkuperäisuskontoja.^[43] Kuolleisuusluvut ovat olleet voimakka assa laskussa ja eliniänodotteen arvioitiin vuonna 2011 olevan noin 74 vuotta,^[42] kun se 1980-luvun lopulla oli vain 54 vuotta.^[43]

Salomoninsaarilla on 74 kotoperäistä kieltä, joista 70 kieltä puhutaan yhä. Kielien suuren lukumäärän seurauksena esimerkiksi muutaman kilometrin päässä asuvien kylien ihmiset eivät välttämättä pysty ymmärtämään toisiaan.^[43] Vaikka englanti onkin maan virallinen kieli, puhuu sitä ainoastaan noin 1–2 prosenttia väestöstä.^[42] Englantiin perustuvaa kreolikieltä pijiniä käytetään ja ymmärretään kuitenkin laajasti.^[41] Alkuperäisiä melanesialaisia kieliä ovat muun muassa rennell ja bellona, tikopia, anuta, fatutaka, sikaiana ja ontong java (tunnettu myös nimellä luaniua). Myös kiribatia puhutaan.

Salomoninsaarilla on vahvat perinteet erilaisten veistosten ja käsitöiden valmistuksessa. Veistoksissa voi yhdistyä piirteitä ihmisistä, linnuista, kaloista ja muista aiheista, ja ne esittävät yleensä jumaluuksia tai henkiä.^[43] Salomoninsaarten näyttävimpiin taidemuotoihin kuuluvat pajusta kudotut sotakilvet, jotka on koristeltu helmiveneen kuoren palasilla ja erilaisilla abstrakteilla kuvioilla. Kilpien haurauden vuoksi niitä käytettiin todennäköisemmin arvovaltaisten henkilöiden statussymboleina kuin taisteluissa. Korkea-arvoiset henkilöt käyttivät perinteisesti myös erilaisia arvokkaista materiaaleista tehtyjä kaulakoruja ja rintakoristeita. Pääkallonmetsästys oli yleistä aina 1800-luvun loppupuolelle asti, sillä sen katsottiin olevan välttämätön osa elämää ja takaavan yhteisön ja hyvinvoinnin. Hyökkäysretkillä käytettiin usein suuria sotakanootteja, jotka koristeltiin erilaisin koristein.^[44] Nguzu Nguzut ovat veistoksia, jotka kiinnitettiin kanoottien vesirajaan keulakuviksi. Nguzu Nguzut -keulakuvat ovat yleensä rintakuvia, joilla on iso pää, pyöreät korvakorut sekä pienet kädet. Niiden tarkoituksena oli ilmeisesti toimia jonkinlaisina yliluonnollisina suojelijoina.^[45] Myös kanootin melat koristeltiin erilaisilla kuvioilla, joiden uskottiin tuovan käyttäjälleen turvallisuutta ja menestystä.^[44] Tatuointi on myös perinteinen taidemuoto, jonka aiheet voivat ilmaista henkilön ikää tai sosiaalista asemaa.^[43]

Perinteisen ruokavalion perusta ovat jamssi, jakkihedelmä ja taaro. Rannikolla niiden kanssa syödään kalaa ja simpukoita, sisämaassa vihanneksia, etanoita ja pussirottia. Aterioiden sisältö ei yleensä vaihtele vuorokaudenajan mukaan. Tyypillinen mauste on kookosmaito. Leipäpuun hedelmiä ja Canarium indicum -puun pähkinöitä poimitaan, kun ne kypsyvät, ja ne joko syödään tai myydään. Perinteinen ruokavalio on nykypäivinä muuttunut huomattavasti varsinkin kaupunkialueilla, ja riisistä on tulossa ruokavalion pääaines, joka nautitaan yleensä teen, sekä lounaalla ja päivällisellä yleensä lihasäilykkeiden kanssa. Köyhempien kaupunkilaisperheiden aamupala koostuu yleensä teestä ja edellisten aterioiden tähteistä, varakkaammat perheet nauttivat esimerkiksi teetä tai kahvia sekä voileipiä, sämpylöitä tai pikkuleipiä. Lounas ja päivällinen ovat yleensä päivän tärkeimmät ateriat. Pöydän ääressä syömisestä on nykypäivänä tulossa normi, ja perheet pyrkivät yleensä syömään yhdessä.^[16]

Salomoninsaaret on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1984 lähtien 1–5 urheilijan joukkueella.^[46] Salomoninsaarten beachfutis-joukkue Bilikiki Boys oli vuonna 2010 tilastollisesti Oseanian menestynein joukkue ja maailmalla sijalla 14.^[47]

• Foster, Sophie & Laracy, Hugh Michael: Solomon Islands Encyclopedia Britannica. 21.8.2023. Viitattu 29.7.2023. (englanniksi)
• Solomon Islands: 2023 Article IV Consultation-Press Release; and Staff Report (PDF) 12.5.2023. International Monetary Fund. Viitattu 23.8.2023. (englanniksi)
• South Pacific & Micronesia, s. 542–578. Lonely Planet, 2006. ISBN 1741043042 (englanniksi)

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Salomoninsaaret Wikimedia Commonsissa

• Matkaopas aiheesta Solomon Islands Wikivoyagessa (englanniksi)
• Matkaopas aiheesta Salomoninsaaret Wikimatkoissa