Saariharmaakettu

Saariharmaakettu
Uhanalaisuusluokitus
Silmälläpidettävä [1]
Tieteellinen luokittelu
Domeeni:	Aitotumaiset Eucarya
Kunta:	Eläinkunta Animalia
Pääjakso:	Selkäjänteiset Chordata
Alajakso:	Selkärankaiset Vertebrata
Luokka:	Nisäkkäät Mammalia
Alaluokka:	Theria
Osaluokka:	Istukkanisäkkäät Eutheria
Lahko:	Petoeläimet Carnivora
Alalahko:	Caniformia
Heimo:	Koiraeläimet Canidae
Suku:	Harmaaketut Urocyon
Laji:	littoralis
Kaksiosainen nimi
Urocyon littoralis (Baird, 1858)
Synonyymit
Vulpes littoralis [2]
Saariharmaaketun levinneisyys
Alalajit [3]
U. l. littoralis U. l. catalinae U. l. clementae U. l. dickeyi U. l. santacruzae U. l. santarosae
Katso myös
Saariharmaakettu Wikispeciesissä   Saariharmaakettu Commonsissa
Infobox OKNimi-testi OKIUCN-testi OK

Saariharmaakettu^[2][4][5] eli kaliforniankettu^[6] eli saarikettu^[4] (Urocyon littoralis) on pienikokoinen koiraeläin. Se ei nimestään huolimatta kuulu kettujen Vulpes-sukuun, mutta on niille läheistä sukua. Laji elää luonnonvaraisena Yhdysvaltain Kaliforniassa kuudella Santa Barbaran saarten kaikkiaan kahdeksasta saaresta. Lajilla on kuusi alalajia: kullakin kuudella saarella omansa.

Koska saariharmaaketun esiintymisalue on maantieteellisesti syrjäinen, sen vastustuskyky tauteja ja loisia vastaan on jäänyt heikoksi. Tämä on johtanut sen joutumiseen erittäin uhanalaiseen asemaan, kun erityisesti koirien ja muiden kotieläinten mukana on mantereelta kulkeutunut taudinaiheuttajia.

Saariharmaakettu kuuluu samaan harmaakettujen (Urocyon) sukuun kuin Yhdysvaltain mantereella elävä harmaakettu (Urocyon cinereoargenteus). Saariharmaaketulla on kuusi alalajia^[3] (suluissa alalajin asuinsaari):

• Urocyon littoralis littoralis (San Miguel)
• Urocyon littoralis santarosae (Santa Rosa)
• Urocyon littoralis santacruzae (Santa Cruz)
• Urocyon littoralis dickeyi (San Nicolas)
• Urocyon littoralis catalinae (Santa Catalina)
• Urocyon littoralis clementae (San Clemente).

Saariharmaakettu on kooltaan vain kissan luokkaa. Tyypillisesti sen pituus (pää ja vartalo) on 48–50 cm, säkäkorkeus 12–15 cm, hännän pituus 11–29 cm ja paino 1,3–2,8 kg. Alalajeista suurin on Santa Catalinalla ja pienin Santa Cruzilla elävä.

Saariharmaaketun turkki on pään osalta harmaa, kyljistä punertava sekä vatsasta, kaulasta ja naaman alaosasta valkoinen. Lisäksi sillä on hännän selkäpuolella musta raita. Karvanlähtö tapahtuu kerran vuodessa, elo–marraskuussa. Ennen ensimmäistä karvanlähtöä poikasen turkki on tummempi kuin täysikasvuisella eläimellä.

Saariharmaakettu muodostaa kumppaninsa kanssa elinikäisen liiton. Pari viihtyy usein yhdessä tammikuun alusta helmikuun loppuun tai maaliskuun alkuun. Tiineys kestää 33–50 päivää. Saariharmaakettu synnyttää pesässään yhdestä viiteen, useimmiten kuitenkin kaksi tai kolme, poikasta kerralla. Poikaset syntyvät keväällä. Ne karkotetaan pesästä jo alkukesästä emon imetettyä niitä 7–9 viikkoa. Sukukypsyyden saariharmaakettu saavuttaa 10 kuukauden ikäisenä; naaras yleensä synnyttää ensimmäisen elinvuotensa aikana. Saariharmaaketun elinikä on luonnossa 4–6 ja vankeudessa jopa 8 vuotta.

Saariharmaakettu elää kaikissa saarensa biomeissa kuten lauhkean vyöhykkeen metsässä, sademetsässä, heinikkomaalla ja pensasarolla. Minkään saaren populaatio ei kuitenkaan ylitä tuhatta yksilöä. Saariharmaakettu syö hedelmiä, hyönteisiä, lintuja, munia, taskurapuja, liskoja ja pieniä nisäkkäitä kuten peurahiiriä. Saariharmaakettu liikkuu mieluummin yksinään kuin ryhmissä. Se on normaalisti päiväeläin, vaikka silloin tällöin liikkuukin aamu- ja iltahämärissä. Päiväajan aktiivisuus vaihtelee myös vuodenajan mukaan: Kesällä saariharmaakettu on liikkuvampi kuin talvella.

Saariharmaakettu ei pelkää ihmistä, koska se on historiallisesti ollut saarensa ravintoketjun huipulla eikä sillä ole luontaisia vihollisia. Se kesyyntyy melko helposti ja on tavallisesti oppivainen. Saariharmaaketut kommunikoivat keskenään ääni-, haju- ja näköviestein. Johtajayksilö käyttää äännähtelyitä, tuijotusta ja korvien suipistusta saadakseen muut alistumaan. Saariharmaakettu merkitsee reviirinsä virtsalla ja ulosteella.

Saariharmaakettukannan havaittiin alkaneen supistua 1990-luvulla. San Miguelin saarella väheneminen alkoi vuonna 1994, jolloin täyskasvuisia yksilöitä oli vielä 450, mutta vuonna 1999 enää 15. Vastaava ilmiö tapahtui Santa Cruzin saarella, missä oli vuonna 1994 aikuisyksilöitä 2 000, mutta vuonna 2000 vähemmän kuin 135, ja Santa Rosan saarella, missä vuonna 1994 havaittu 1 500 yksilön kanta oli vuoteen 2000 mennessä supistunut 14:ään. Kun saariharmaakettukannan vähenemistä alettiin tutkia radiolähettimin, syyksi paljastui maakotkan saalistus. Kotka on neljä kertaa saariharmaaketun kokoinen, ja kykenee näin helposti saalistamaan sen.

Maakotkaa ei tavattu Santa Barbaran saarilla ennen 1990-lukua; ensimmäinen maakotkan pesä havaittiin Santa Cruzin saarella vuonna 1999. Biologit uskovat maakotkan tulleen saarille villieläinkantojen levittyä ja toisaalta paikallisen valkopäämerikotkakannan alettua harveta 1950-luvulla tapahtuneen DDT:n käyttöönoton jälkeen – valkopäämerikotka, joka itse käyttää vain kalaa ravinnokseen, olisi estänyt merikotkan pesiytymisen saarille.

Muualta levinneet taudit tai loiset voivat tuhota saariharmaakettukannan. Koska laji elää eristyksissä, sillä ei ole luontaista immuniteettia mantereelta tulevia loisia tai tauteja vastaan; erityisen altis se on koirien kantamille. Penikkataudin puhkeaminen vuonna 1998 hävitti noin 90 prosenttia Santa Catalinan saaren yksilöistä – niiden rokottaminen tai hoito on luonnossa vaikeaa.

Ruokavarannon väheneminen ja muiden nisäkkäiden saarille tulon aiheuttama elintilan pieneneminen ovat osaltaan supistaneet saariharmaakettukantaa.

Saariharmaakettu on uhaksi San Clementen saaren amerikanisolepinkäiskannalle. Siellä saariharmaaketut ovat harventuneet, kun niitä on jouduttu ottamaan kiinni ja siirtämään muualle tai lopettamaan. San Clementen, San Nicolasin ja Santa Catalinan saarilla auto-onnettomuudet ovat olleet merkittävä kettujen kuolinsyy.

Maaliskuussa 2004 saariharmaaketun Santa Cruzin, Santa Rosan, San Miguelin ja Santa Catalinan saarten alalajit julistettiin valtiollisesti suojeltaviksi erittäin uhanalaisiksi eläimiksi.

Kansallispuisto-organisaatio on alkanut kasvattaa saariharmaakettuja vankeudessa San Miguelin, Santa Rosan ja Santa Cruzin saarilla, ja myös onnistunut saamaan niiden kannan kasvuun. Vuonna 2004 San Miguelin saarella oli 38 saariharmaakettua, joista kaikki vankeudessa, Santa Rosan saarella 46 vankeudessa ja 7 luonnossa (maakotkan saalistus esti vankeudessa kasvatettujen yksilöiden päästämisen luontoon) sekä Santa Cruzin saarella 25 vankeudessa ja noin sadan yksilön vakaa luonnonvarainen kanta. Myös Santa Catalinan saarella toteutetaan vastaavaa kasvatusohjelmaa: Vuonna 2002 siellä oli 17 yksilöä vankeudessa ja ainakin 161 luonnossa.

Avaimena saariharmaakettukannan palauttamiseen pidetään maakotkan siirtämistä pois Santa Barbaran saarilta, ekosysteemin saattamista ennalleen ja sairauksien hallintaa. Jotta saariharmaaketun henkiin jääminen saataisiin varmistetuksi, maakotkia siirretään jo pohjoisilta saarilta mantereelle. Valkopäämerikotkakannan säilyminen ja lisääntyminen saarilla auttaisi maakotkan saamisessa pysyvästi siirretyksi. Ohjelman jatko on kuitenkin vaarassa kariutua taloudellisen tuen epävarmuuteen. Villisikoja on alettu siirtää Santa Catalinan ja Santa Cruzin saarilta. Näin saadaan sekä maakotkan ravinto että saariharmaaketun kilpailija siirretyksi. Tautivaaran pienentämiseksi lemmikkieläimiä ei päästetä Santa Barbaran saarten luonnonpuistoon. Santa Catalinan saarella on aloitettu rokotusohjelma penikkataudin ehkäisemiseksi.

• Wayne, R.K. et al. 1991. A morphological and genetic-study of the Island fox, Urocyon littoralis. Evolution, 45:1849-1868
• Collins, P.W. 1991. Interaction between Island Foxes (Urocyon littoralis) and Indians on islands off the coast of southern California. I Morphologic and archeological evidence of human assisted dispersal. Journal of Ethnobiology, 11:51-82
• Gilbert, D.A. et al. 1991. Genetic fingerprinting reflects population differentiation in the California Channel Island fox. Nature 344:764-767
• Morris, C.M. and Collins, P.W. 1995. Urocyon littoralis. Mammalian Species 489:1-7
• Coonan, T.J. et al. 2004. Island fox recovery program 2003 Annual Report. National Park Service, Channel Islands National Park
• Roemer, G.W. et al. 2001. Feral pigs facilitate hyperpredation by golden eagles and indirectly cause the decline of the island fox. Animal Conservation 4:307-318<
• United Sates Navy. 2000. San Clemente Island Range Complex Environmental Impact Study, San Clemente Loggerhead numbers on the increase
• U.S. Environmental Protection Agency. 2004. Endangered and Threatened Wildlife and Plants; Proposed Designation of Critical Habitat for the San Miguel Island Fox, Santa Rosa Island Fox, Santa Cruz Island Fox, and Santa Catalina Island Fox
• Kohlmann, S. G. et al. 2003. Island fox recovery efforts on Santa Catalina Island, California, October 2001–October 2002, Annual Report. Ecological Restoration Department, Santa Catalina Island Conservancy, Avalon, California.