Mau-mau-kapina

Mau-mau-kapina
Siirtomaahallinnon King's African Rifles (KAR) -joukkoja.
Päivämäärä: 1952–1960 Paikka: Kenian siirtomaa ja protektoraatti Lopputulos: Britannian armeijan voitto Vaikutukset: Kenia itsenäistyi
Osapuolet
Mau-mau-liike	Brittiläinen imperiumi  Ugandan protektoraatti  Kenian siirtomaa ja protektoraatti  Etelä-Rhodesia
Komentajat
Dedan Kimathi Musa Mwariama Waruhiu Itote Stanley Mathenge	Winston Churchill (1951–1955) Anthony Eden (1955–1957) Harold Macmillan (1957–1960) Evelyn Baring George Erskine Kenneth O'Connor Idi Amin Dada
Vahvuudet
tuntematon	Britannian Afrikan joukot 10 000 Kenian poliisivoimat 21 000 Kenian kansalliskaarti 25 000
Tappiot
Mau-mau 8 000–20 000 kaatunutta 2 633 sotavankia 2 714 antautunutta	Britannian Afrikan joukot yhteensä 5 000 kaatunutta tai haavoittunutta
Siviiliuhrit[1][2] 1 819 afrikkalaista kaatunutta 916 afrikkalaista haavoittunutta 26 aasialaista kaatunutta 36 aasialaista haavoittunutta 32 eurooppalaista kaatunutta 26 eurooppalaista haavoittunutta

Mau-mau-kapina tai Kenian hätätila (tunnettiin myös swahilinkielisellä nimellä Mzungu Aende Ulaya, Mwafrika Apate Uhuru) oli sotilaallinen kapina vuosina 1952–1960, joka oli mau-mau-liikkeen aloittama sissisota Kenian vapauttamiseksi Britannian siirtomaahallinnosta itsenäiseksi valtioksi. Liike syntyi kikuju-heimon maatyöläisten pettymyksestä siirtomaahallintoon. Mau-maun vapaustaistelu ei kyennyt vapauttamaan Keniaa sotilaallisella toiminnalla. Sen toiminta johti Kenian valkoisten siirtomaa-asukkaiden ja Britannian sisäministeriön väliseen luottamuspulaan, joka aikanaan myötävaikutti Kenian itsenäistymiseen 12. joulukuuta 1963.^[3]

Mau-mau-liikkeen nimen alkuperää ei tiedetä. Selityksiä on useita: eräiden mielestä kyseessä on paikannimi (kukkularyhmä), toisten mielestä se on brittiläisten uudisasukkaiden keksimä, naurettavaksi tarkoitettu ja halventava epäsana. Se voisi olla myös lyhenne swahilin kielen sanoista Mzungu aende ulaya – mwafrika apate uhuru – ”valkoinen mies menköön kotiin, afrikkalainen saa vapautensa”. Tämä on hyvin todennäköinen selitys nimen alkuperälle, koska liikkeen tarkoituksena oli karkottaa eurooppalaiset maasta.^[4]

Vapautusliikkeen ytimenä olivat kikujut, joiden tukena oli embu- ja meru-heimojen jäseniä. Kikujut eivät itse kutsuneet liikettään mau-mauksi. He käyttivät siitä nimityksiä Muingi (liike), Muigwithania (yhdistäjä), Muma wa uiguano (Yksimielisyyden vala) tai mau-mau-kapinan alkuunpanijana toimineen Kikuyu Central Association -järjestön nimikirjaimia KCA.^lähde?

Mau-mau-kapina johtui monenlaisista taloudellisista taustatekijöistä. Kun ongelmia ei saatu ratkaistua poliittisin keinoin, tilanne repesi sisällissodaksi.^lähde?

Eurooppalaisperäisten uudisasukkaiden valtaamat maat olivat olleet kiistojen kohteena useiden vuosikymmenten ajan ennen konfliktin kärjistymistä. Suurin osa valkoisten maista sijaitsi Kenian keskisellä ylängöllä. Alueen ilmasto on lauhkeampi kuin maan muiden osien, ja sen alkuasukkaat ovat pääasiassa kikujuja. Vuonna 1948 noin 1 250 000 kikujua oli ahdettu 5 200 neliökilometrin alueelle, kun taas kolmisenkymmentä tuhatta uudisasukasta oli ottanut haltuunsa 31 000 neliökilometriä parhainta maatalousmaata.

Siirtomaa-aikana uudisasukkaat suostuivat päästämään eurooppalaisten alueille noin 120 000 kikujua, joilla oli käytännössä torpparin asema: he saivat työvelvollisuutta, taksvärkkiä, vastaan viljellä omia palstoja hyvällä maalla. Koska nämä torpparit olivat lain kannalta asiattomia maanvaltaajia, heillä ei ollut laillisia oikeuksia maatilkkuihinsa, ja vuosina 1938–1946 uudisasukkaiden taksvärkkivaatimukset nousivat jatkuvasti. On arveltu, että kikujujen töistään saama korvaus aleni 30–40 prosentilla noiden vuosien aikana. Kyse oli yrityksestä muuttaa torpparit rengeiksi. Tämä aiheutti kaunaa ja katkeruutta torpparien keskuudessa, mikä aikanaan johti mau-mau-kapinaan.

Ylänkötorpparien taloudellisen tilanteen heikkeneminen sai tuhannet kikujut vaeltamaan Nairobiin työnhakuun, mikä osaltaan aiheutti kaupungin väkiluvun kaksinkertaistumisen vuosina 1938–1952. Samalla oli kuitenkin kehittymässä maanomistajakikujujen yhteiskuntaluokka, joka samastui pitkälti valkoisten siirtolaisten etuihin. Näin kikujukansan keskuuteen syntyi luokkaristiriita. Vuonna 1953 lähes puolet kikujuista oli maatonta liikaväestöä. Tämä merkitsi köyhyyden ja työttömyyden kasvua. Taloudellinen eriytyminen aiheutti kikujukansan keskinäisen sisällissodan osana mau-mau-kapinaa.

Kaikkia historiallisia yksityiskohtia ei vielä tunneta, mutta 1940-luvun loppupuolella kielletyn Kikuyu Central Association -järjestön johtokunta ryhtyi suunnittelemaan passiivista vastarintakampanjaa kikujujen maa-ahdingon tuomiseksi yleiseen tietoisuuteen. Kampanjaan valmistauduttiin alueen heimojen tapoihin kuuluvin valantekijäis- ja vihkimysriitein, jotka suorittaneet henkilöt uskoivat valan rikkomisen johtavan yliluonnolliseen kuolemaan.

Vihkimysvalat aiheuttivat eurooppalaissyntyisten siirtolaisten keskuudessa monenlaisia huhuja. Niihin väitettiin kuuluvan rituaalista ihmissyöntiä, eläimiin ja niiden ruumiisiin sekaantumista, sukupuolihurjasteluja sekä riittipaikkojen pyhittämistä sisälmyksillä ja irti leikatuilla vuohen silmillä. Uskottiin myös valan edellyttävän valkoisten murhaamista, silpomista ja polttamista. Vaikka suurin osa näistä tarinoista olikin liioiteltuja kauhujuttuja, joiden tarkoitus oli etupäässä avun hankkiminen brittihallitukselta, sen perusteella mitä alueen tavoista tiedetään, valaseremonioihin varmasti kuului monenlaisia eurooppalaisesta näkökulmasta vieraita ja pelottaviakin menoja, kuten eläinten uhraamista ja niiden veren juomista. Myöhempiin rituaaleihin kuului myös lupaus vastustaa ja surmata valkoisia, mutta alkuperäiset KCA:n valat rajoittuivat kansalaistottelemattomuuteen ja passiiviseen vastarintaan.

Samalla kun KCA rituaaleineen ja valoineen loi ns. valkoisten ylänköjen alueelle salaseuraverkostoa, vastarinnan keskus siirtyi Nairobiin ammattiliittojen keskuuteen. Vuoden 1949 vapunpäivänä kuusi ammattiliittoa yhdistyi Itä-Afrikan ammattiliittojen yhteisjärjestöksi (East African Trades Union Congress, EATUC). Vuoden 1950 alkupuolella EATUC järjesti suuren protestikampanjan, kun Nairobille oli myönnetty ns. Royal Charter -oikeudet, koska kaupunkia hallitsi epädemokraattinen, valkoisten valitsema valtuusto. Kampanja osoittautui vakavaksi arvovaltatappioksi siirtomaahallitukselle ja johti väkivaltaisiin yhteenottoihin radikaalien afrikkalaisten ja siirtomaahallinnolle kuuliaisen väestön välillä.

EATUCin johtajat pidätettiin heidän vaadittuaan vapunpäivänä 1950 Kenialle itsenäisyyttä. Vapaina olevat EATUCin kannattajat vastasivat tähän yleislakolla 16. toukokuuta. Lakko lamautti Nairobin yhdeksäksi päiväksi ja saatiin murrettua vain vangitsemalla 300 työläistä ja pelottelemalla väestöä brittiläisellä sotilasvoimalla. Lakko levisi muihin kaupunkeihin ja siihen osallistui ehkä jopa 100 000 työläistä: Mombasassa kaikki seisoi kahden päivän ajan. Lakko päättyi kuitenkin tappioon ja ammattijärjestö EATUC romahti johtajien jouduttua vankilaan.

Jäljellä olevat ammattiyhdistysjohtajat päättivät käyttää KCA:n kampanjaa apuna vastaisen toiminnan organisointia varten. He liittyivät ns. Neljänkymmenen ryhmään (”Forty Group”), joka oli jotenkuten koossa pysyvä ryhmä lähinnä vuonna 1940 ympärileikattuja brittien armeijassa palvelleita sotilaita. Tähän joukkoon kuului monenlaisia nairobilaisia ay-aktiiveista pikkuvarkaisiin. Toisin kuin kikujuliiton valat, Neljänkymmenen ryhmän seremoniat vaativat nimenomaisesti siirtomaavallan kaatamista väkivaltaisella vallankumouksella. Ryhmän kannattajat hankkivat sille niin rahaa, aseita kuin ammuksiakin.

Toukokuussa 1951 siirtomaaministeri James Griffith vieraili Keniassa, missä Kenialais-afrikkalainen unioni (KAU) esitteli hänelle vaatimuksensa: niihin kuuluivat muun muassa rotusortolakien kumoaminen ja 12 vaaleilla valitun afrikkalaisen edustajan ottaminen mukaan siirtomaan asioista määräävään lainsäädäntöneuvostoon. Ilmeisesti uudisasukkaat olivat haluttomia hyväksymään kaikkia KAUn vaatimuksia, mutta olettivat Westminsterin parlamentin joka tapauksessa myöntyvän osaan. Yllättävästi Griffith viis veisasi KAUsta ja ehdotti lainsäädäntöneuvostoon 14 edustajaa valkoisille (joita oli 30 000), kuutta edustajaa maan 100 000 aasialaiselle, yhtä 24 000 henkilön suuruiselle arabiväestölle ja viittä hallituksen nimittämää, siis ei vapailla vaaleilla valittua edustajaa ajamaan viiden miljoonan syntyperäisen afrikkalaisen asiaa. Tämä ehdotus vei Kenian alkuperäisväestöltä lopunkin uskon rauhanomaisen, poliittisen neuvotteluratkaisun mahdollisuuteen.

Kesäkuussa 1951 kaupunkilaisradikaalit kaappasivat vallan siihen asti esivallalle lojaalina pysyneessä KAU:n Nairobin osastossa soluttamalla kokoukset täyteen ay-väkeä. Sen jälkeen he organisoivat salaisen keskuskomitean organisoimaan valakampanjan kaupungissa. Keskuskomitea muodosti nopeasti aseistettuja partioita saattamaan voimaan päätöksensä, muun muassa surmaamaan ilmiantajia.

Marraskuussa 1951 nairobilaisradikaalit koettivat kaapata koko KAU:n maanlaajuisen organisaation samanlaisella junttauksella, mutta tällä kertaa Jomo Kenyatta osoittautui heitä paremmaksi peluriksi ja voitti vaalin. Nairobilaisradikaalien painostus pakotti kuitenkin KAU:n omaksumaan Kenian itsenäistymistä tukevan kannan.

Keskuskomitean toiminta laajeni Nairobin ulkopuolelle, ja kannatusta tuli ennen kaikkea valkoisten hallussa olleiden ylänköalueiden ja kikujureservaattien mustalta väestöltä. Kikujujen oman KCA-järjestön kannatus väheni samalla, kunnes sillä kapinan alkaessa oli kannatusta enää vain Kiambun piirikunnassa. Keskuskomitean väki kävi yhä hurjapäisemmäksi: nyt heikäläiset uskalsivat surmata vastustajiaan keskellä kirkasta päivää. Valkoisten taloja tuikattiin tuleen ja karjaa silvottiin. Kuvernööri Philip Mitchell, joka odotti jo pääsyä eläkkeelle, ei kuitenkaan piitannut näistä varoitusmerkeistä, joten mau-mau-kapinaa ei tukahdutettu alkuunsa.

Kesäkuussa 1952 Henry Potter nimitettiin virkaa toimittavaksi kuvernööriksi Philip Mitchellin tilalle. Kuukautta myöhemmin siirtomaapoliisi ilmoitti hänelle mau-mau-kapinan olevan tekeillä. Erityisen levottomia alueita rangaistiin kollektiivisilla sakoilla ja muilla koko yhteisöä koskevilla sanktioilla, vastarintavalan vannoneita henkilöitä pidätettiin ja esivallalle uskollisia kikujuja rohkaistiin ilmiantajiksi ja yhteistoimintamiehiksi. Kenian ensimmäiseksi presidentiksi myöhemmin noussut Jomo Kenyatta antoi periksi painostukselle ja piti vuoden 1952 keskivaiheilla muutaman mau-mau-vastaisen puheen. Nairobin keskuskomitea suunnitteli jo Kenyattan murhaamista tästä hyvästä, mutta siirtomaaherrat taas epäilivät puheita juoneksi ja Kenyattaa mau-maun salaiseksi johtajaksi, joten hän joutui vankilaan ja sitä tietä turvaan mau-maun salamurhaajilta.

17. elokuuta 1952 siirtomaaministeriö Lontoossa sai lopultakin vt. kuvernööri Potterilta tiedon siitä, miten pitkälle asiat olivat edenneet. 6. lokakuuta Evelyn Baring saapui Keniaan ottamaan kuvernöörin valtuudet itselleen ja saattoi lähes saman tien voimaan hätätilalait nähtyään, missä mentiin. Turvallisuusjoukot käyttivät innokkaasti hätätilavaltuuksiaan kidutuksiin, joilla sekä kiristettiin tunnustuksia että ylipäätään peloteltiin väestöä ruotuun.

Hätätilan voimaantulopäivänä lokakuussa 1952 turvallisuusjoukot pidättivät Jomo Kenyattan ja 100 kikujujohtajaa ns. operaatio Jock Scottin puitteissa. Operaation ensimmäisten 25 päivän aikana pidätettiin kahdeksan tuhatta poliittista aktivistia. Oletettiin, että operaatio lamauttaisi kapinan vangitsemalla sen johtajat, mutta mitä vielä: väkivalta kiihtyi entisestäänkin. Kaksi viikkoa hätätilan julistamisen jälkeen uhriksi joutui ensimmäinen valkoinen.

Useat Nairobin keskuskomitean jäsenet joutuivatkin vankilaan, mutta järjestö oli liian syvällä yhteiskunnassa, jotta sitä olisi voitu tukahduttaa pelkästään ihmisiä vangitsemalla.^[3] Paikalliset komiteat vastasivat pidätyksiin hyökkäämällä valkoisten uudisasukkaiden sekä esivallalle lojaalien afrikkalaisten kimppuun ja turmelemalla näiden omaisuutta. Toisaalta eräät uudisasukkaat pitivät kaikkia kikujuja vihollisina ja katsoivat oikeudekseen kiduttaa ja surmata näitä ilman oikeudenkäyntiä. Tämä luonnollisestikin vain pahensi yleistä katkeruutta ja väkivaltaisuutta.

Operaatio Jock Scottin ensimmäisenä päivänä Keniaan lennätettiin Lähi-idästä pataljoona Lancashiren ampujarykmentin sotilaita. Keniassa jo ollut Kuninkaan afrikkalaisen kiväärirykmentin toinen pataljoona sai vahvistuksia Ugandasta ja Tanganjikasta (nykyisestä Tansaniasta). Kuninkaalliset ilmavoimat lähettivät lentäjiä ja Handley Page Hastings -joukkojenkuljetuskoneita. Mombasan satamaan saapui risteilijä Kenya mukanaan kuninkaallista merijalkaväkeä. Myös muiden joukko-osastojen, kuten Kuninkaallisen Ylämaan rykmentin, sotilaita osallistui taisteluihin. Kaikkiaan Keniassa ehti sotia noin 55 000 brittisotilasta.

Aluksi brittisotilailla oli vähänlaisesti tietoa mau-maun todellisesta organisaatiosta ja miesvahvuudesta. Korkeimmat upseerit pitivät mau-mau-kapinaa merkityksettömänä, ainakin samanaikaiseen Malakan sissisotaan verrattuna. Brittisotilaat eivät aina osanneet tai vaivautuneet erottamaan esivallalle lojaaleja siviilejä mau-mau-sisseistä, vaan tappoivat tai pahoinpitelivät kenet tahansa afrikkalaisen. Eräiden väitetään jopa keränneen kapinallisten irti leikattuja oikeita käsiä viiden shillingin maksua vastaan.

Tammikuussa 1953 Vapausneuvostoksi (Council of Freedom) uudelleenjärjestäytynyt keskuskomitea julisti vapaussodan alkaneeksi. Toisin kuin useimmat aikansa vapaussodat, tämä oli ennen muuta kaupunkityöväestön kapina, jota johtamassa ei ollut sosialistisia älykköradikaaleja. Salaisten komiteoiden verkosto oli määrä organisoida kapinallisarmeijan passiiviseksi siiveksi, joka toimi huolto-, aseidenhankinta- ja värväysosastona. Sodankäynnistä huolehti aktiivinen siipi, ns. maa- ja vapausarmeijat (Land and Freedom Armies), koska viljelysmaa ja vapaus olivat kikujujen tärkeimmät poliittiset tavoitteet. Maa- ja vapausarmeijojen aseina olivat keihäät, pitkät simi-miekat, sarvikuononnahasta tehdyt kiboko-ruoskat ja machete-viidakkovesuria muistuttava raivausveitsi panga. Erityisen suosittu ase oli juuri panga, joka on Afrikan oloissa laajalti käytetty ja saatavissa oleva taloustyökalu. Ampuma-aseita maa-armeijalla oli vain viitisen sataa, ja myös kotitekoisia tuliaseita koetettiin valmistaa, mutta useimmat olivat vaarallisempia ampujalle kuin maalille.

Sodanjulistus näyttää olleen vapausneuvoston äkkiväärimpien ainesten painostuksesta tehty strateginen virhe. Selkeää sotasuunnitelmaa ei ollut, sissisotaan koulutettuja sotilaita ei liioin, ajanmukainen aseistus puuttui ja kannatus tuli ainoastaan niiltä heimoilta, joilta valkoiset uudisasukkaat olivat rohmunneet maat. Brittisotilaiden vähälukuisuus, kansan tuki ja siirtomaaherrojen huono tiedustelu antoivat kuitenkin mau-maulle etulyöntiaseman vuoden 1953 alkupuolella. Suuret sissijoukot saattoivat liikkua vapaasti Aberdare-vuoriston ja Mount Kenyan alueiden ylänkötukikohdistaan surmaamaan yhteistoimintamiehiä ja hyökkäämään poliisin ja kodinturvajoukkojen syrjäisille vartioasemille. Yli 2 000 esivallalle kuuliaisen kikujun arvellaan saaneen surmansa: näiden joukossa oli monia varakkaita maanomistajia. Mau-mau iski öisin. Tavallisesti kohteina olivat syrjäiset maatilat, mutta myös nairobilaiset esikaupunkikodit. Vain tuliaseiden puuttuminen esti mau-mauta aiheuttamasta poliisille ja uudisasukkaille vakavia vahinkoja, ja se lienee ratkaissut sodan lopputuloksen.

Maa- ja vapausarmeijoilla oli piilo- ja tähystyspaikkoja sekä tarvike- ja asevarastoja. Silti kalustosta oli pulaa. Mount Kenyan metsissä sijaitsevat piilopaikat suojattiin yksinkertaisilla ansakuopilla. Kapinalliset organisoivat toimintansa soluittain, mutta monet asejoukkiot käyttivät myös brittiarmeijan tapaisia sotilasarvoja ja joukko-osastoja. Oli myös omia tuomareita ja tuomioistuimia, jotka rankaisivat virheisiin syyllistyneitä mau-mau-sotilaita sakoilla ja muilla seuraamuksilla. Erityisesti Mau-mauhun kuulumattomien henkilöiden kanssa veljeileminen oli rangaistava rikos. Mau-mau-osastot olivat keskimäärin sadan miehen suuruisia. Kapinalla ei ollut kovin selvää johtoa, eivätkä erilliset osastotkaan juuri koordinoineet toimiaan. Aktiivisen siiven johtajista tärkeimpiä olivat Stanley Mathenge, Mount Kenyan mau-maun johtaja Waruhiu Itote (”General China”) ja Aberdarin metsän mau-mau-johtaja Dedan Kimathi.

Tammikuun 24. päivänä 1953 joukko mau-mau-sissejä, jotka saattoivat olla uhriensa entisiä palvelijoita, surmasi panga-veitsillä Ruckin valkoisen viljelijäperheen – isän, äidin ja kuusivuotiaan pojan – näiden maatilalla. Valkoiset reagoivat tähän verityöhön raivokkaasti. Monet näistä ylempää keskiluokkaa edustaneista briteistä antoivat saman tien potkut kaikille kikujupalvelijoilleen pelätessään heidän olevan mau-maun kannattajia. Uudisasukkaat, niin miehet kuin naisetkin, aseistautuivat hankkien tuliaseita tarvittaessa vaikka salakuljettamalla, ja eräät suorastaan linnoittivat maatilansa. Monet liittyivät aseellisiin vapaaehtoisyksiköihin, kuten Kenian poliisireserviin tai kodinturvajoukkojen luonteiseen Kenian rykmenttiin.

Myös siirtomaaviranomaiset ryhtyivät toimenpiteisiin kikujuja vastaan. He pitivät Kikuyu Central Association -järjestöä kapinaliikkeen poliittisena siipenä ja kielsivät ankarien rangaistusten uhalla ketään mustaa kantamasta asetta tai olemasta missään yhteydessä mau-mau-sisseihin. Toukokuussa 1953 Kikuyu Home Guardista tuli virallinen osa turvallisuusjoukkoja ja mau-maun vastaisen taistelun ydinjoukko. Sen sotilaat olivat tavallisesti brittien liittolaisina toimivien heimojen jäseniä tai kristinuskoon kääntyneitä afrikkalaisia. Yksikkö organisoi oman vakoojaverkoston ja teki rankaisuretkiä mau-mau-mielisinä pitämilleen alueille.

25.–26. maaliskuuta 1953 kolmisen tuhatta kapinallista hyökkäsi Larin kylään, jonka asukkaat olivat englantilaismielisiä. Noin 70 siviiliä silvottiin hengiltä, useimmat muilla alueilla palveluksessa olleiden Kikuyu Home Guard -kodinturvajoukon sotilaiden vaimoja ja lapsia. Verilöyly sai suurta julkisuutta brittiläisissä tiedotusvälineissä, ja julkinen mielikuva mau-mau-kapinallisista verenhimoisina villeinä vahvistui. Seuraavien viikkojen aikana poliisi ja kodinturvajoukot surmasivat satoja kapinallisiksi epäiltyjä.

Huhtikuussa 1953 perustettiin kamba-heimon kapinallinen keskuskomitea Kamba Central Committee. Kamba-heimon kapinalliset olivat kaikki rautatieläisiä, ja käytännöllisesti katsoen koko rautatietyöläistö oli heidän hallinnassaan. Kambat olivat myös määräävässä asemassa armeijan ja poliisin afrikkalaisyksiköissä. Samaan aikaan Narokin alueella ilmeni maasaiheimoon kuuluvien kapinallisjoukkojen toimintaa, jonka ehkäisytoimiin komennetut sotilaat ja poliisit kuitenkin nopeasti nujersivat.

Vaikka poliisi vangitsi suuren joukon aktiiveja huhtikuun 1953 ratsioissa, vapausneuvoston ohjaamat Nairobin komiteat toimittivat edelleen kipeästi kaivattuja täydennyksiä ja uusia alokkaita ylängöillä toimiville maa- ja vapausarmeijoille.

22. marraskuuta 1953 uutisoitiin, että mau-mau-kapinalliset käyttivät bhang-nimistä huumetta ennen veritekoja kiihottaakseen väkivallanhimoaan.^[5][6]

Ymmärrettyään, millainen kapinallisuuden lähde ”rasvanahkatyöväen” ammattiliitot olivat, siirtomaahallitus perusti oman rekisteröityjen ammattiliittojen unionin (Kenya Federation of Registered Trade Unions, KFRTU), jonka tavoitteena oli kerätä piiriinsä erityisesti valkokaulustyöläisiä ja maltillistaa afrikkalaisten keskuudessa vallitsevaa poliittista ilmapiiriä. Vuoden 1953 lopussa KFRTU:lla oli luo-heimoon kuuluva pääsihteeri, joka oli kenialainen kansallismielinen, mutta vastusti mau-mau-kapinaa. Vuoden 1954 alussa KFRTU rikkoi keskuskomitean alullepaneman yleislakon.

Kesäkuussa 1953 kenraali George Erskine saapui Keniaan ja ryhtyi johtamaan operatiivista toimintaa, jolloin brittien sodankäynti tehostui. Brittien puolelle palkattiin 20 000 uutta mustaa sotilasta, jotka pantiin sissien tukialueiden ”puhdistuksiin”. Kikujureservaatit julistettiin ”erityisalueiksi”: kuka tahansa, joka näillä alueilla ei noudattanut pysähtymiskomentoa, voitiin ampua heti. Tällä tekosyyllä ammuttiin usein epäiltyjä. Aberdare-vuoret ja Mount Kenya taas olivat ”kiellettyjä alueita”, joilta tavatut afrikkalaiset ammuttiin paikalla. Siirtomaahallitus loi myös ns. valejoukkoja (pseudo-gangs), jotka oli koottu vihkimysvaloistaan vapautetuista mau-mau-luopioista ja brittien afrikkalaisista liittolaisista, joita komensivat valkoiset upseerit. Valejoukot pyrkivät soluttamaan mau-maun rivit ja tekivät iskuja niiden selustaan. Niihin kuului myös valkoisia vapaaehtoisia, jotka koettivat naamioitua afrikkalaisiksi. Vuoden 1953 lopussa turvallisuusjoukot pyyhkivät Aberdaren metsän läpi niin sanotussa operaatio Blitzissä ja vangitsivat ja surmasivat 125 sissiä. Laajamittaisista hyökkäyksistä huolimatta britit tunsivat olevansa avuttomia päälle vyöryvää kapinaliikettä vastaan.

Mau-mau-liikkeen vastarinta kukistettiin lopullisesti vuoden 1956 loppuun mennessä. Taisteluissa sai surmansa liki 8 000 afrikkalaista ja 5 000 siirtomaa-armeijan miestä. Taistelu tuli Britannialle kalliiksi myös taloudellisesti, ja he olivat sen jälkeen valmiita neuvottelemaan Kenian kansallisten johtajien kanssa.^[3]

Mau-mau-liikkeen veteraanit nostivat vuonna 2013 syytteen Britanniaa vastaan kapinan aikaisesta kidutuksesta. Oikeusjutut aloitettiin neljällä testitapauksella, joiden käsittelyn jälkeen jonossa oli 30 000 samanlaista tapausta.^[7]

Syytteiden valmistelu vei vuosia, ja veteraanit syyttivät myös Kenian hallitusta tuen puutteesta. Prosessin aikana löytyi 17 000 brittien siirtomaahallinnon dokumenttia, joita luultiin aiemmin tuhotuiksi.^[8] Vuonna 2013 brittihallitus suostui maksamaan 19,9 miljoonaa puntaa viidelletuhannelle kanteen nostajalle.^[9] Oikeuskäsittely on kestänyt vuosia, ja ainakin 1500 uhria on kuollut sen aikana. Vuonna 2016 tapausten käsittely eteni korkeimpaan oikeuteen.^[10]>

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Mau-mau-kapina Wikimedia Commonsissa