Jatkosota

Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Lähteistys puutteellinen, paikoin rivinvaihtojen vuoksi mahdoton tulkita, lähteistääkö seuraavan kappaleen perässä oleva lähde myös aiemman.

Jatkosota
Osa toista maailmansotaa
Suomalaisia sotilaita vuonna 1944. ”Hälytys VT-linjan asemissa.”
Päivämäärä: 25. kesäkuuta 1941 – 19. syyskuuta 1944 Paikka: Neuvostoliitto: Itä-Karjala Leningradin alue Murmanskin alue Vologdan alue Suomi: Lappi (Petsamo) Pohjois-Karjala (Ilomantsi) Uusimaa (Hanko) Varsinais-Suomi (Dragsfjärd) Lopputulos: Neuvostoliiton voitto, Moskovan välirauha (1944) Vaikutukset: Suomi epäonnistui talvisodassa menetettyjen alueiden takaisin saamisessa ja Itä-Karjalan valloittamisessa, mutta säilytti itsenäisyytensä. Liittoutuneilta poistui yksi rintama. Saksalaisjoukot oli häädettävä maasta Lapin sodassa. Rauhanteossa Suomi menetti Petsamon ja vuokrasi Porkkalan Neuvostoliitolle sotilastukikohdaksi ja maksoi mittavat sotakorvaukset. Suomessa kommunistien toiminta laillistettiin. Suomi joutui myöhemmässä ulkopolitiikassaan ottamaan tarkkaan huomioon Neuvostoliiton edut, ja maiden välille solmittiin YYA-sopimus.
Osapuolet
Suomi  Saksa  Italia	Neuvostoliitto
Komentajat
Carl Gustaf Emil Mannerheim Lennart Oesch Erik Heinrichs Eduard Dietl Lothar Rendulic	Kirill Meretskov Leonid Govorov Markian Popov Mikhail Hozin Valerian A. Frolov
Vahvuudet
530 000 suomalaista 220 000 saksalaista 7 000 ulkomaista vapaaehtoista	Noin 1 500 000 sotilasta 4 900 panssarivaunua 5 000 lentokonetta
Tappiot
Suomi: 63 204 kaatunutta tai kadonnutta 158 000 haavoittunutta 2 377–3 500 vangittua 1 129 kuollutta siviiliä Saksa: 14 000 kaatunutta tai kadonnutta 37 000 haavoittunutta	201 000 kaatunutta tai kadonnutta 64 000 vangittua 385 000 haavoittunutta 4 000–7 000 kuollutta siviiliä
Jatkosodan taistelut Jatkosodan hyökkäysvaihe (1941) Operaatio Hopeakettu • Pohjois-Suomi • Itä-Karjala • Karjalankannas • Laatokka • merisotatoimet • ilmasotatoimet Asemasotavaihe (1941–1944) Itä-Karjalan partisaanitaistelut 1942 Sodan loppuvaihe (1944) Kannaksen suurhyökkäys • Tali-Ihantala • Suurhyökkäys Syväriltä • Suurhyökkäys Maaselästä • Ilomantsin taistelu

Jatkosota oli sota, joka käytiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä 25. kesäkuuta 1941 – 19. syyskuuta 1944 Neuvostoliiton Suomen pommituksista Moskovan välirauhaan. Jatkosotaa käytiin Suomen rintamalla samaan aikaan kun Saksa toteutti operaatio Barbarossan nimellä tunnettua laajaa hyökkäystä Neuvostoliittoon. Suomen rintama oli jaettu saksalaisten ja suomalaisten joukkojen kesken siten, että suomalaiset olivat vastuussa eteläisestä rintamasta ja saksalaiset Lapin rintamasta.

Suomi ei ollut lain mukaan Saksan liittolainen, sillä mitään liittosopimusta ei ollut. Sen sijaan käytännössä Suomi oli Saksan liittolainen, koska se antoi aluettaan Saksan käyttöön, alisti joukkojaan Saksalle, sai aseapua Saksalta ja soti Saksan kanssa.

Sodan alussa eteläisellä rintamaosalla suomalaiset joukot valtasivat talvisodassa menetetyt alueet ja etenivät yli Syvärin ja Leningradin puolustuslinjojen tuntumaan. Joulukuussa 1941 hyökkäys pysäytettiin ja alkoi yli kaksi vuotta kestänyt asemasotavaihe. Pohjoisilla rintamaosilla ei saatu katkaistua Muurmannin rataa, eivätkä saksalaisjoukot kyenneet etenemään Murmanskiin.

Neuvostoliiton suurhyökkäys kesäkuussa 1944 mursi suomalaisten etummaiset puolustuslinjat. Raskaiden torjuntataistelujen jälkeen aseet laskettiin 4.–5. syyskuuta; tulitauko oli virallisesti määrätty alkaneeksi 4. syyskuuta, mutta neuvostoliittolaiset joukot lopettivat ammunnan paikoittain vasta 5. syyskuuta 1944. Jatkosodan välirauhanehtoihin kuului muun muassa saksalaisten joukkojen pakottaminen pois Suomesta, mikä johti Lapin sotaan Saksaa vastaan 15. syyskuuta 1944. Moskovan välirauha allekirjoitettiin 19. syyskuuta 1944, ja se vahvistettiin Pariisin rauhassa vuonna 1947.

Pääartikkeli: Välirauha

Talvisodan maaliskuussa 1940 päättänyt Moskovan rauha, niin sanottu välirauha, ei ollut rauha sanan varsinaisessa pitkäaikaisessa merkityksessä, koska käynnissä oleva toinen maailmansota vaikutti koko ajan Saksan valtakunnan ja Neuvostoliiton rauhantilaiset sekä Yhdistyneen kuningaskunnan Saksan valtakuntaa vastaan käymä sota Ranskan touko-kesäkuussa 1940 jatkuneen kukistumisen jälkeenkin. Yhdysvallat ei tosin ollut vielä liittynyt sotaan, joten ennen 12. joulukuuta 1941, kun Yhdysvalloille julistettiin sota, ei toiseksi maailmansodaksi myöhemmin kutsuttu suursota ollut vielä luonteeltaan kuin eurooppalainen suursota. Eurooppa oli sodassa, ja Suomikin pysyi poikkeustilassa. Rauhan aikana sotilaskouluttamatta jääneet 100 000 nostoväkeen kuuluvaa määrättiin astumaan palvelukseen, ja heidän sotilaskoulutuksensa talvisodan loppuvaiheessa vähäiseksi havaitun reservin lisäämiseksi aloitettiin. Kanta-aliupseereiksi koulutustehtävää varten pyydettiin jäämään talvisodassa kunnostautuneita ryhmänjohtajia.

Suomi tähtäsi kansainvälisesti todettuun mahdolliseen enimmäismäärään väestöstä, joka voitaisiin irrottaa muista tehtävistä armeijan palvelukseen eli 16 prosenttiin. Suomen tapauksessa tämän katsottiin riittävän vain koko itärajan operatiiviseen puolustamiseen. Kenraali Aksel Airo oli kirjoittanut aiheesta talvisodan jälkeen kirjan Kunnia – isänmaa, jossa hän piti Suomen omia puolustusmahdollisuuksia pintapuolisesti vain numeroiden valossa tarkasteltuna lähes olemattomina. Ulkomaiden arviot Suomen puolustuskyvystä ennen talvisotaa perustuivat samoihin kriteereihin.^[1]

Saksa hyökkäsi Tanskaan ja Norjaan huhtikuussa 1940 ja valtasi maat nopeasti. Toukokuussa Saksa hyökkäsi Ranskaan. Maan pohjoisosan Saksa miehitti suoraan ja eteläosaan muodostettiin Saksan nukkehallitus Vichyn hallitus. Britannia valmistautui suuriin ilmataisteluihin estääkseen Britteinsaarien valtaamiseen tähtäävät Saksan suorittamat laajat strategisiksi tarkoitetut pommitukset.

Neuvostoliitto ja Saksa olivat sulkeneet Itämeren, joten ulkomaankaupalle ainoa vapaa väylä valtamerille oli hankala ja pitkä Liinahamarin reitti Petsamoon. Kun Saksa oli miehittänyt myös Pohjois-Norjan kesäkuun puoliväliin mennessä, Suomen fyysinen eristäminen oli lähes täydellinen: Saksa olisi pystynyt halutessaan nopeasti katkaisemaan Suomen viimeisen avoimen ulkomaankaupan reitin länteen,^[2] ja saman olisi voinut tehdä Neuvostoliitto Kalastaja- ja Keskisaarennolta käsin.

Kesäkuussa 1940 Saksan vallattua Tanskan, Norjan ja lopulta Ranskan Neuvostoliitto aloitti Suomen painostamisen. Tanska oli vallattu 9. huhtikuuta, mutta Norja vasta viikkoja myöhemmin. Norjaan lähetettiin brittiläisiä, ranskalaisia ja puolalaisia joukkoja tueksi.

Neuvostoliiton ensimmäinen vaatimus oli saada takaisin kaikki Karjalankannakselta ja Hangon vuokra-alueelta pois viedyt laitteet. Lisäksi vaadittiin osuutta Petsamon nikkelikaivoksiin. Heinäkuussa Neuvostoliitto esitti vaatimuksen Ahvenanmaan demilitarisoinnista ja oikeutta junakuljetuksiin Suomen alueen poikki Hankoon.^[2] Sopimus kauttakulusta Suomen itärajalta Hankoniemeen allekirjoitettiin syyskuun alussa. Neuvostoliitto vähensi painostustaan Suomea kohtaan vasta kevättalvella seuraavana vuonna.^[3]

Välirauhan aikainen poliittinen ilmapiiri oli painostava; esimerkiksi Suomen ja Neuvostoliiton Rauhan ja Ystävyyden Seuran mielenosoitukset ja niistä syntyneet mellakat sekä Aeron matkustajakone Kalevan alasampuminen Suomenlahdella kesäkuussa 1940 samaan aikaan, kun Neuvostoliitto miehitti Baltian maat, koettiin hyvin vahvasti Suomessa. Suomi oli ulkopoliittisesti ahtaassa raossa, kun Norja ja Baltia oli vallattu, Saksa ja Neuvostoliitto olivat diplomaattisessa rauhantilassa keskenään ja Ruotsin lokakuussa 1940 ehdottama valtioliitto Suomen kanssa kariutui Neuvostoliiton ja Saksan vastustukseen.

Neuvostoliiton puna-armeijan esikunta oli antanut Leningradin sotilaspiirille ohjeen Suomea vastaan käytävän uuden sodan varalle 18. syyskuuta 1940.^[4][5] Käskyä tarkennettiin 25. marraskuuta^[5] vaatimuksella laatia hyökkäyssuunnitelma sellaisen tilanteen varalta, jossa Suomi olisi yksin vihollinen. Itämeren laivasto laati Ahvenanmaan valtaussuunnitelman ja Hangon tukikohdan joukot siirrettiin Leningradin sotilaspiirin alaisuuteen ja sen puolustussuunta käännettiin 12. marraskuuta 1940 mantereen suuntaiseksi.^lähde?

Talvisodan aikana, tammikuussa 1940, neuvostolaivasto laati Ahvenanmaan miehityssuunnitelman, joka olisi edellyttänyt noin 20 000 miehen siirtämistä Ahvenanmaalle Virosta ja Latviasta. Perusajatuksena oli maavoimien hyökkäyksellä Oulun korkeudella katkaista Suomi ja laivaston hyökkäyksellä Ahvenanmaalle riistää Suomelta myös sen meriyhteydet. Ahvenanmaalle sijoitettaisiin kevyiden laivastovoimien, sukellusveneiden ja lentokoneiden tukikohdat.^lähde? Tarkemmassa Ahvenanmaan valtaussuunnitelmassa (10.9.1940) operaation kohteena olivat Eckerö, varsinainen Ahvenanmaa ja Lemland. Sitten piti vallata muut Ahvenanmaan saariston saaret. Isku oli suoritettava nopeasti ja riittävän voimakkaasti, jotta Ruotsista Suomelle tulevat apuvoimat eivät ehtisi paikalle. Yllätyksen onnistuminen oli mahdollisuuksien rajoissa, koska Suomi syksyllä 1940 pakotettiin purkamaan Ahvenanmaan talvisodanaikaiset puolustusjärjestelyt.^[6]

Neuvostoliitossa Suomen asioiden hoito siirrettiin sisäasiain kansankomissariaatin (ministeriön) alaiselle valtioturvallisuuden päähallinnolle (GUGB) ja lisäksi hyökkäysjoukkoja alettiin siirtää ryhmitysalueilleen.^lähde? Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov kävi marraskuussa Berliinissä pyytämässä Saksan johtajalta Adolf Hitleriltä suostumusta Suomen miehitykseen. Koska saksalaiset olivat jo sisällyttäneet Suomen mukaan hyökkäyssuunnitelmiinsa, Hitler kuitenkin varoitti Neuvostoliittoa pysymään poissa Suomesta.

Pääartikkelit: Suomen ja Saksan lähentyminen 1940–1941 ja Suomen ja Saksan sotilasyhteistyö 1940–1941

6. syyskuuta 1940 Suomi solmi Neuvostoliiton kanssa kauttakulkusopimuksen liikenteestä Hankoon.

Puolustusvoimien ylipäällikkö sotamarsalkka Carl Gustaf Mannerheim sai elokuussa 1940 Saksalta tiedustelun saksalaisjoukkojen kauttakulun sallimisesta Pohjanlahden satamista Kirkkoniemeen. Samalla ilmoitettiin, että Suomen oli mahdollista ostaa sotakalustoa Saksasta. Kauttakulkusopimus: Suomen pääesikunta ja Saksan ilmavoimat sopivat 12. syyskuuta Luftwaffen miehistön ja kaluston kuljettamisesta Suomen alueen läpi. Valtioiden välille 22. syyskuuta solmittu poliittinen sopimus mahdollisti myös Saksan maavoimien kuljetukset. Lokakuussa neuvoteltiin vielä lisäys lomalaisliikenteestä. Ensimmäiset joukot nousivat maihin Vaasassa 22. ja Oulussa 26. syyskuuta 1940.^[7]

Saksa piti Petsamossa sijaitsevaa Kolojoen malmiota elintärkeänä sotateollisuudelleen ja ylipäätänsä Petsamoa välttämättömänä astinlautana hyökkäykselle Murmanskiin. Neuvostoliitto puolestaan ei talvisodan päätyttyä tuntenut mielenkiintoa Petsamon nikkelivarantoihin eikä Petsamoon sotilaallisena alueena.^[8] Kun Saksan viranomaiset suunnittelivat Skandinavian integroimista omaan talousalueeseensa, siihen laskettiin huhtikuusta 1940 lähtien mukaan myös Suomi, vaikka maa kuuluikin Neuvostoliiton etupiiriin.^[9]

Nikkelikaivoksen tilanne muuttui jyrkästi heinäkuussa 1940 Suomen ja saksalaisen I.G. Farbenindustrien tekemän sopimuksen myötä. Neuvotteluja oli käyty keväästä alkaen, ja sopimuksessa Saksalle luvattiin 60 prosenttia tuotannosta. Saksalaiset neuvottelijat raportoivat Berliiniin malmion olevan yli miljardin RM:n arvoinen ja riittävän 20 vuodeksi kattamaan koko Suur-Saksan nikkelitarpeen. Loppuvuonna saksalaiset korottivat malmimääräarvion nelinkertaiseksi. Neuvostoliitto havahtui neuvottelujen alettua ja esitti jo kesäkuussa kaivoksen toimiluvan siirtämistä itselleen. Neuvostojoukot tehostivat vaatimusta ryhmittymällä rajalle ja linnoittamalla Kalastajasaarennon. Englanti suhtautui Saksan kanssa käytäviin kaivosneuvotteluihin jyrkän kielteisesti ja pysäytteli Liinahamarin kauppalaivoja. Suomi neuvotteli kaikkien kanssa poliittisesti ahtaassa raossa. Suomalaiset neuvottelivat kireissä tunnelmissa Moskovassa seitsemän kertaa helmikuuhun 1941 asti suostumatta venäläisten vaatimuksiin. Neuvostoliitto neuvotteli myös Saksan kanssa maaliskuuhun 1941, tuloksettomasti.^[8] Vastalauseeksi Neuvostoliitto lopetti vientinsä Suomeen.^[10] Pian 90 prosenttia ulkomaankaupasta hoidettiin Saksan kautta joko Saksaan tai sen valvomiin maihin.^[11]

Suomen ja Saksan sotilasyhteistyö alkoi maiden korkeimman sotilasjohdon välisillä neuvotteluilla talvella 1940–1941. Yleisesikuntien päälliköt neuvottelivat tammikuussa Berliinissä. Saksalaiset tiedustelivat muun muassa, kauanko Suomella vei aikaa saada armeijansa Neuvostoliiton vastaiselle rajalle, ja saivat myös vastauksen. Lapissa tehtiin helmikuusta 1941 tienrakennus- ja tiedusteluyhteistyötä saksalaisten kanssa. Suomeen alkoi saapua saksalaisia joukkoja, joiden määrä oli lopulta jatkosodan syttyessä runsaat 40 000.^lähde? Helmi–maaliskuun aikana saksalaiset harjoittivat Pohjois-Suomessa järjestelmällistä tiedustelua.^lähde?

Huhtikuussa 1941 alettiin insinööritoimisto Rataksessa värvätä vapaaehtoisia Waffen-SS:n Wiking-divisioonan suomalaispataljoonaan. Värväystä jatkui kesäkuulle 1941. Ensimmäiset värvätyt lähtivät Saksaan koulutukseen toukokuussa 1941.^[12]

Pääartikkeli: Operaatio Barbarossa

Suomen korkeinta sotilasjohtoa vieraili 25. toukokuuta 1941 Saksan pääesikunnassa Salzburgissa, jossa saksalainen sotilasvaltuuskunta johtajanaan kenraali Alfred Jodl selosti Neuvostoliittoon suunnitteilla olevaa hyökkäystä. Saksalaiset esittelivät yhteistyösuunnitelmaa Saksan ja Suomen taistelujoukkojen välille. Suomea pyydettiin sitomaan Neuvostoliiton joukkoja rajoillaan ja osallistumaan Leningradia vastaan suunnattuun hyökkäykseen. Eri aselajien välillä käydyissä jatkoneuvotteluissa Berliinissä 26.–28. toukokuuta vaihdettiin teknisiä ja taktisia tietoja.^[13] Suomalaisia johtaneen kenraaliluutnantti Erik Heinrichsin saamiin ohjeisiin kuului, että hänellä ei ollut valtuutta tehdä mitään päätöksiä ja että hänen oli huolellisesti vältettävä minkäänlaisten sitoumusten antamista.^[14]

Seuraavana päivänä 26. toukokuuta 1941 valtuuskunnan otti vastaan Berliinissä yleisesikunnan päällikkö kenraalieversti Franz Halder. Yleistilannetta selostettuaan tämä ryhtyi puhumaan Suomen ja Saksan yhteistoiminnasta ja meni tällöin paljon pidemmälle kuin kenraali Jodl – saksalaiset edellyttivät, että suomalaiset liittyisivät yhteiseen operaatioon Leningradia vastaan. Kenraaliluutnantti Heinrichs toisti, että hänellä ei ollut oikeutta keskustella tästä asiasta, joka oli hänen valtuuksiensa ulkopuolella. Suomi halusi säilyttää puolueettomuutensa, mikäli venäläisten hyökkäys ei pakottaisi sitä poikkeamaan tältä linjalta. Saksan ja Suomen väliset keskustelut molempia osapuolia kiinnostavista asioista jatkuivat 3.–5.6.1941 sotilaiden välillä Helsingissä. Näistä keskusteluista ei tehty pöytäkirjaa.^[15] Sodan jälkeen oikeuskansleri ja sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä syyttäjänä toiminut Toivo Tarjanne määräsi hallintoneuvos Artturi Ikkalan suorittamaan tutkimuksen jatkosotaa edeltäneistä keskusteluista Salzburgissa. Tutkimuksissa todettiin, että keskustelut olivat käynnistyneet saksalaisten aloitteesta presidentti Risto Rytin ja Mannerheimin tieten, ne koskivat hypoteettisia mahdollisuuksia ja saksalaiset eivät antaneet tietoja alkamassa olevasta sotaretkestä eivätkä suomalaiset sitoutuneet mihinkään.^[16]

Suomen ja Saksan kauttakulkusopimus, jossa saksalaisille joukoille myönnettiin kauttakulkulupa Suomen läpi Norjaan, oli allekirjoitettu 12. syyskuuta 1940. Saksan hyökkäyssuunnitelma sisälsi Suomen alueen käytön. Erityisesti Suomen Lappi tuli tärkeään rooliin Murmanskin haltuun ottamiseksi ^lähde? saksalaisten tavoitteena ollessa Arkangelin tasa. Etelässä saksalaisten huomio kiinnittyi Suomenlahteen ja Karjalankannakseen, jotta Leningradin valtaaminen ja sen täydellinen tuhoaminen olisi tullut mahdolliseksi. Suomi ja Saksa sopivat muun muassa Suomen toteuttamasta saarrosta Suomenlahdella ja Karjalankannaksella, liittyen Leningradista mahdollisesti pakenevien siviilien poispääsyyn.^[17]

Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim kertoo muistelmissaan:

»Saksan kanssa tehty kauttakulkusopimus ei merkinnyt periaatteellista poikkeamista pohjoismaisesta puolueettomuusajatuksesta, ja Suomen hallitus huolehti jatkuvasti niiden vaatimusten noudattamisesta, joita kansainväliset sopimukset asettavat ei-sotaakäyvälle valtiolle. Sopimuksenteon jälkeen jatkuivat liittoneuvottelumme Ruotsin kanssa, joka jo oli suostunut saksalaisten kauttakuljetuksiin. Me emme olisi mitään halunneet hartaammin kuin saada korvata kauttakulkusopimuksen Ruotsin ja Suomen välisellä puolustusliitolla.

Mitä tulee vuoden 1941 alkupuoliskolla tapahtuneihin satunnaisiin sotilaallisiin kosketuksiimme Saksan kanssa, niihin luettuna sotilasvaltuuskuntamme käynti Salzburgissa, niille antoi meidän taholtamme leimansa pidättyväisyys, joka oli täysin sopusoinnussa hallituksen politiikan kanssa. Ne aiheutuivat saksalaisten aloitteesta, ja me käytimme niitä hankkiaksemme valaistusta suurpoliittiseen tilanteeseen. Niillä ei ollut neuvottelujen luonnetta.

Vasta saksalaisen eversti Erich Buschenhagenin 10. kesäkuuta 1941 tapahtuneen toisen Helsingissä-käynnin yhteydessä, jolloin käsiteltiin sodan puhkeamisen varalta Pohjois-Suomessa kysymykseen tulevan yhteistoiminnan muotoja, voidaan puhua neuvotteluista, mutta silloinkin ja aina sodan puhkeamiseen asti ne olivat hypoteettisia. Noiden keskustelujen kuluessa, kuten asian laita oli ollut aikaisempienkin kosketusten yhteydessä, tähdennettiin Suomen mukaantulon edellytyksenä olevan, että Suomi joutuisi Venäjän hyökkäyksen kohteeksi.^[18]»

Keskustelut jatkuivat Helsingissä 3.–5. kesäkuuta 1941, joissa Suomi piti hyvin tärkeänä presidentin ja valtiojärjestyksen siteet huomioon ottaen, että vihollisuuksia Neuvostoliittoa vastaan ei aloiteta suomalaisten taholta tai Suomen valtioalueelta.^[20] Kesäkuun alussa Saksalle ilmoitettiin osallistumisen ehdot: Suomen olisi säilyttävä vastaisuudessakin itsenäisenä, Saksan oli hyökättävä ensin, ja vasta Neuvostoliiton aloitettua sotatoimet liittyisi Suomi rintamaan.^[21]

3. kesäkuuta 1941 Helsingissä käydyissä neuvotteluissa Saksan kanssa sovittiin, että Suomen joutuessa sotaan Neuvostoliiton kanssa Saksa tulisi Suomen avuksi.^lähde? Samaan aikaan Kielissä käydyissä neuvotteluissa sovittiin yhteisistä sotatoimista, muun muassa Suomenlahden etelärannikon miinoittamisesta, sodan syttyessä. Malmin ja Utin lentokentät annettiin Saksan ilmavoimien käytettäväksi jo ennen sotaa.^selvennä 7. kesäkuuta 1941 alkaen Suomen satamiin alkoi saapua hyökkäykseen tarkoitettuja saksalaisjoukkoja. 15. kesäkuuta 1941 Mannerheim alisti kenraali Hjalmar Siilasvuon armeijakunnan Pohjois-Suomessa Saksan alaisuuteen. 18. kesäkuuta 1941 Suomen ilmavoimien lentokoneisiin maalattiin Saksan Luftwaffen mukaiset keltaiset itärintaman tunnukset. 22. kesäkuuta 1941 Saksa aloitti hyökkäyksen ja käytti aiemmin sovitun mukaisesti Suomen ilmatilaa ja lentokenttiä Neuvostoliiton pommittamiseen.^{[22]lähde tarkemmin?} Yöllä 21.–22.6.1941 Suomeen oli alkanut saapua Pohjois-Norjasta huonoja tieyhteyksiä pitkin saksalaisia joukkoja, joiden pääasiallinen tehtävä oli puolustaa Suomen Petsamoa ja varsinkin sen nikkelikaivoksia.^[23] Suomalaiset suojajoukot aloittivat siirtymisen asemiinsa 10. kesäkuuta 1941. Liikekannallepano toteutettiin ylimääräisenä harjoituksena, johon reserviläiset kutsuttiin henkilökohtaisesti 18. kesäkuuta 1941 alkaen. Liikekannalle pantu armeija oli taisteluvalmis viikon kuluttua liikekannallepanon aloittamisesta.^[24] 21. kesäkuuta hallitus määräsi 45 000 Neuvostoliiton rajoilla asunutta evakuoitavaksi.

Valmistelut saksalaisjoukkojen saapumiselle aloitettiin heti^milloin?. Järjestelyt hoidettiin kauttakulun organisoinnin varjolla, eikä saksalaisjoukoilla ollut lupa siirtyä Jäämerentien itäpuolelle ennen kuin 18. kesäkuuta, jolloin arveltiin hyökkäysvalmistelujen itään jo muutenkin paljastuneen. Kaksi divisioonaa saksalaisjoukkoja, Stettinistä 20 000 ja Oslosta 10 600 miestä, laivattiin Ouluun ja siirrettiin junakuljetuksina Rovaniemelle. Laivaukset alkoivat 5. kesäkuuta ja viimeiset joukot olivat Rovaniemellä 14. kesäkuuta. SS-Divisioona Nord aloitti 7. kesäkuuta marssin Norjasta Jäämerentietä pitkin Vuotson ja Sodankylän kautta Rovaniemelle. 8 000 – 9 000 miehen vahvuisen divisioonan ajoneuvokolonnan ohimarssi kesti 10 tuntia. Divisioona oli Rovaniemellä 10. kesäkuuta. Yhteensä 40 600 miehen vahvuiset joukot keskitettiin Rovaniemen seudulle, mistä ne aloittivat 18. kesäkuuta siirtymisen kohti Sallaa.^[25]

Saksan Norjan armeijan esikunta siirtyi Rovaniemelle 15. kesäkuuta, armeijan komentaja kenraalieversti Nikolaus von Falkenhorst saapui viikkoa myöhemmin. Kaksi päivää esikunnan jälkeen Rovaniemelle laskeutuivat Luftwaffen lentokoneet. Joukoista kaksi vuoristodivisioonaa (2. ja 3.) siirtyi Norjasta Petsamoon vasta 22. kesäkuuta,^[26][27] valmisteluja varten maahan oli päästetty saksalaispioneereja siviiliasussa jo päivää aikaisemmin. Petsamon saksalaisdivisioonat aloittivat hyökkäyksen kohti Murmanskia 29. kesäkuuta.

Pääartikkeli: Suomen ja Saksan sotilasyhteistyö 1940–1941

Suomen ilmavoimien esikunnan määräyksestä Yleisradion Lahden radioaseman sekä Turun ja Oulun radiomastoihin asennettiin 21. kesäkuuta automaattiset morsetuslaitteet saksalaisten pommikoneiden radiosuunnistusta varten.^[28] Ilmailuhistoriaa tutkineen tohtori Hannu Valtosen mukaan saksalaisia pommikoneita lensi yöllä 21.–22. kesäkuuta Itä-Preussista Etelä-Suomen ilmatilan kautta Laatokan pohjoispuolelle ja sieltä etelään Leningradin seudulle, missä Saksa ja Neuvostoliitto kävivät operaation ensimmäiset ilmataistelut noin kello kolmen jälkeen aamuyöllä. Tämän jälkeen saksalaiset pommittajat lensivät Suomeen Uttiin, missä ne tankattiin ja mistä ne jatkoivat kotikentilleen Itä-Preussiin.^[29]

Kesäkuun 21.–22. päivän välisenä yönä saksalaiset yhteistyössä Suomen Valtiollisen poliisin kanssa valtasivat Neuvostoliiton Petsamon konsulaatin ja suomalaiset pidättivät konsulaatin koko henkilökunnan perheineen. Saksan Gestapo takavarikoi konsulaatin arkistot tutkittavakseen ja toimitti ne myöhemmin Valpolle.^[30]

Saksan merivoimat käyttivät hyväkseen Suomen aluetta: Ne olivat tukeutuneet Suomen rannikkoon ja satamiin jo kesäkuun puolivälistä alkaen.^[29] Suomen sodanjohto oli määrännyt jo 17. kesäkuuta sukellusvenelaivueen osallistumaan Viron rannikon miinoittamiseen ja illalla 21. kesäkuuta sukellusvenelaivue sai toteuttamiskäskyn tehtävälleen. Suomalaiset sukellusveneet sekä suomalaiset ja saksalaiset laivat aloittivat 22. päivänä Suomenlahden miinoittamisen, jotta Neuvostoliiton Itämeren laivaston vapaa kulku estettäisiin. Pyrkimyksenä oli varmistaa, ettei neuvostolaivasto pystyisi häiritsemään Suomenlahdelta saksalaisten Baltiaan avattavaksi suunnitellun maarintaman sivustaa, ja estää hyökkäys Ahvenanmaalle, jonka hallinta oli Suomen kannalta elintärkeää. Miinoitus ulotettiin 22. päivänä Neuvostoliiton miehittämän Viron (muun muassa Tallinnan) edustalle. Suomalaiset sukellusveneet laskivat miinoja Viron rannikolle 22. kesäkuuta 1941 kello 7.28–9.06 välisenä aikana.^[31][32]

Kun Suomeen saapui tieto Saksan hyökkäyksen alkamisesta, Suomen merivoimat aloittivat välittömästi operaatio Kilpapurjehduksen, eli joukkojen siirrot demilitarisoidulle Ahvenanmaalle. Neuvostoliiton lentokoneet tekivät sodan ensimmäisen ilmahyökkäyksen suomalaisia vastaan hyökättyään tähän operaatioon osallistuneita sota-aluksia ja rannikkolinnakkeita vastaan 22. kesäkuuta klo 6.05. Lisäksi Hangosta alkoi tykistötulistus Porsöhön, Storholmaan ja mantereelle klo 6.50.^[33]

Adolf Hitler julisti 22. kesäkuuta radioidussa puheessaan Suomen taistelevan yhdessä (im Verein) Saksan kanssa. Suomi ilmoitti pysyvänsä ulkopoliittisesti puolueettomana, mutta Hitlerin puhe oli maan johdolle kiusallinen, sille se viestitti maailmalle Suomen olevan liittoutunut Saksan kanssa Neuvostoliittoa vastaan aloitetussa sodassa.^[34] Yleinen mielipide Suomessa otti kuitenkin Hitlerin puheen vastaan helpotuksena tukalassa tilanteessa. Hitler oli armeijoineen murtanut toistaiseksi kaiken vastarinnan ja Suomi saisi nyt hyvityksen.^[35]

Nämä toimet saivat osaltaan Neuvostoliiton aloittamaan sotatoimet myös Suomea vastaan, koska se katsoi Suomen sallivan alueensa käytön hyökkäykseen itseään vastaan. Saksan kanssa aloitetuista koordinoiduista merisotatoimista ja Saksan Nurmeksen tasolta Petsamoon asti sijoittamasta armeijasta huolimatta Suomi ilmoitti pysyvänsä ulkopoliittisesti puolueettomana.^{[36][37][38][39]}

Pääartikkeli: Jatkosodan hyökkäysvaihe

Neuvostoliiton hyökkäykset Suomea vastaan alkoivat 22. kesäkuuta 1941 kello 6.05 aamulla, jolloin Neuvostoliitto aloitti tykistötulituksen Hangon tukikohdasta suomalaisiin kohteisiin saaristossa ja mantereella sekä lentoiskut suomalaisia laivoja vastaan merellä.^[40]

Samana päivänä Neuvostoliitto suoritti useita tykistöiskuja itärajalla^[41] Tämän jälkeen samana päivänä Suomi osallistui eteläisen Suomenlahden miinoittamiseen. Saksa oli aloittanut Operaatio Barbarossan kello 3.00 ja Itä-Preussista Leningradin alueelle miinoituslentoja suorittaneet saksalaiskoneet lensivät paluumatkalla Utin lentokentälle tankkaukseen.^[40] Neuvostoliitto jatkoi ilma- ja tykistöiskuilla suomalaisiin sotilaskohteisiin Suomessa^[41]. Suomi pidättäytyi vastaamasta tuleen ja yritti vakuutella puolueettomuutta uudessa sodassa. Suomen ja Neuvostoliiton välillä vältyttiinkin merkittäviltä sotatoimilta muutaman päivän ajan. 24. kesäkuuta 1941 Neuvostoliitto evakuoi lähetystönsä Helsingissä.^[22]

Kesäkuun 25. päivänä 1941 Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat Helsinkiä, Turkua, Heinolaa ja Porvoota sekä tusinaa muuta paikkakuntaa noin 500 koneella, joista ammuttiin alas Suomen alueelle 27 konetta. Näiden pommitusten ja aiempien tapahtumien perusteella eduskunnalle antamassaan tiedonannossa hallitus oli tehnyt sen johtopäätöksen, että maa oli joutunut sotatilaan. Tämän kannanoton eduskunta hyväksyi.^[42] Vielä samana päivänä 25.6. pääministeri Jukka Rangell totesi radiossa, että Suomi oli jälleen sodassa Neuvostoliiton kanssa.

Sota julistettiin 26. kesäkuuta 1941. Suomen armeija ja Suomessa olleet saksalaiset joukot aloittivat maahyökkäyksen. Suomen armeija aloitti suurhyökkäyksen Laatokan Karjalassa Korpiselän suuntaan 10. heinäkuuta ja sen painopiste oli vasemmalla siivellä. Hyökkäyksen kärkenä eteni eversti Ruben Laguksen komentama 1. jääkäriprikaati, joka saavutti Laatokan rannat muutamassa päivässä.^[44] Elokuun loppuun mennessä kenraaliluutnantti Erik Heinrichsin komentama Karjalan Armeija oli saavuttanut talvisotaa edeltäneet rajat.^lähde?

Talvisodan kokenut Suomen kansa oli harvinaisen yksimielisesti maan johdon ja menetetyn Karjalan takaisin hankkimisen takana. Uutta sotaa pidettiin talvisodan jatkosotana, joka tähtäsi kärsityn vääryyden korjaamiseen.^[34]

Neuvostoliitto vaati useaan otteeseen Britanniaa julistamaan sodan Suomelle. Britannian pääministeri Winston Churchill lähetti marsalkka Mannerheimille henkilökohtaisen, yksityisen ja salaisen kirjeen, jossa hän pahoitteli, että Britannia joutuu piakkoin julistamaan Suomelle sodan. Churchill myös kehotti Suomea olemaan ylittämättä vanhaa rajaa. Kirjettä säilytetään Britannian Imperial War Museumissa.^[45]

Britannia katkaisi diplomaattisuhteet 1. elokuuta ja uhkasi sodalla 22. syyskuuta, jollei etenemistä katkaistaisi. Suomen liityttyä antikomintern-sopimukseen 25. marraskuuta Britannia jätti ultimaatumin, jossa se vaati vihollisuuksien lopettamista 5. joulukuuta mennessä. Jäätyään ilman tyydyttävää vastausta Lontoo ilmoitti Suomen itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta sodanjulistuksesta Suomelle. Suhteet ulkomaihin huononivat Suomen joukkojen edetessä. Varsinaiset sotatoimet maiden välillä rajoittuivat kuitenkin jo aikaisemmin 30. heinäkuuta tapahtuneeseen Suomen Liinahamarin pommitukseen. Myös Australia, Kanada ja Uusi-Seelanti toimittivat Suomelle sodanjulistuksen.^lähde?

Kesästä 1941 alkaen Suomeen alkoi saapua ulkomaalaisia vapaaehtoisia. Eritoten vapaaehtoisia tuli Virosta, lopulta yli 3 000^[46]. Näitä virolaisia vapaaehtoisia kutsutaan Suomen-pojiksi^[46], ja he olivat osa jatkosodan heimosoturiyksiköitä, jotka oli koottu suomensukuisista kansoista. Esimerkiksi Suomen merivoimien vahvuudesta heitä oli 10 prosenttia.^lähde?

Ruotsista osallistui jatkosotaan ensi vaiheessa niin sanottu Svenska frivilligbataljonen (SFB, suom. ruotsalainen vapaaehtoispataljoona) eli Hangon pataljoona, joka osallistui Lounais-Suomen Hankoniemellä olleen Neuvostoliiton laivastotukikohdan piiritykseen. Ruotsalaispataljoonan kotiinpaluu tapahtui 20. joulukuuta 1941 Hangon valtauksen jälkeen.^[47] Osa ruotsalaisvapaaehtoisista halusi jatkaa palveluaan Suomen armeijassa muodostaen ns. Svenska frivilligkompanietin. Näin he kuuluivat suomenruotsalaiseen Tykistörykmentti JR13:een, joka taisteli Itä-Karjalassa Syvärijoen alueella 1942-1944 ja kesällä 1944 Tali-Ihantalassa.^[48]

Pääartikkeli: Suur-Suomi-aate

Jo sisällissodan aikana vuonna 1918 Mannerheim oli Antreassa Karjalankannaksella antanut julistuksen, jossa toteaa ettei tulisi panemaan miekkaansa tuppeen ennen kuin Suomi ja Itä-Karjala olisivat vapaat. Jatkosodassa Mannerheim antoi kuuluisan niin sanotun miekantuppipäiväkäskynsä, jossa hän viittasi julistukseensa. Päiväkäskyssä oli mainintoja myös suuresta Suomesta, mikä jo tuolloin aiheutti kielteistäkin huomiota poliittisissa piireissä.

Jatkosodan aikana Suomi miehitti historiansa laajinta aluetta. Monet muuallakin kuin oikeistossa halusivat liittää Itä-Karjalan Suomeen. Perusteet olivat paitsi ideologisia ja poliittisia, myös sotilaallisia: niin sanottu kolmen kannaksen linja oli aiempaa rajaa helpompi puolustaa. Saksan ollessa tukena siihen oli mahdollisuus.^selvennä Valtioneuvostossa käydyssä kovasanaisessa keskustelussa Mannerheim oli puolustanut vanhan rajan ylitystä vastaamalla sosiaalidemokraattiselle kauppa- ja teollisuusministeri Väinö Tannerille, ettei sodassa voi pysähtyä jollekin mielivaltaisesti vedetylle rajalle, vaan oli valittava strateginen kohta.^[49] Toisaalta oli taloudellisia motiiveja Itä-Karjalan metsävarantojen hyödyntämisen muodossa. Alueita ei kuitenkaan juridisesti liitetty Suomeen, vaan eduskunta julisti vain talvisodassa menetetyt alueet Suomeen kuuluviksi. Alueiden hoidosta vastasi Itä-Karjalan sotilashallinto, joka teki valmistelevia toimenpiteitä vallattujen alueiden liittämiseksi Suomeen.

Alueilta liittyi myös suomensukuisten kansojen vapaaehtoisia Suomen puolustusvoimiin, ja heitä kutsutaan jatkosodan heimosotureiksi.

Valloitetulle alueelle perustettiin internointileirejä, joita omana aikanaan nimitettiin aluksi ”keskitysleireiksi” ja myöhemmin ”siirtoleireiksi”.^[50] Niihin suljettiin:^[51]

a) ”epäkansallista väestöä niiltä alueilta, joilla heidän oleskeluaan sotatoimia silmälläpitäen ei voitu sallia”;

b) ”poliittisesti epäluotettavia sotilashallintoalueen kansalliseen ja epäkansalliseen väestöön kuuluvia henkilöitä”;

c) ”poikkeustapauksissa muitakin sotilashallintoalueen väestöön kuuluvia henkilöitä, joiden vapaana oloa ei pidetty suotavana”.

Kansalliseksi väestöksi määrittelyssä miellettiin syntyperältään suomensukuinen väestö.^[52][53]

Äänisniemen, Syvärinlaakson ja Maanselänkannaksen väestöä, joka perinteisesti sattuu puhumaan venäjää, siirrettiin etulinjasta taemmaksi leireihin paitsi neuvostopartisaanien hyökkäysten ehkäisemiseksi myös siviilien itsensä suojelemiseksi. Äänisniemelle oli tätä paitsi pakkautunut pakolaisia eri puolilta Karjalais-suomalaista sosialistista neuvostotasavaltaa, jotka eivät olleet syntyperältään suomensukuisia; odottaessaan turhaan kuljetusta Äänisjärven ylitse he jäivät Suomen puolustusvoimien käsiin. Tutkimuskirjallisuuden perusteella voi arvioida, että rintamien läheltä evakuoituja taikka pakolaisia saattoi olla jopa 16 600 Itä-Karjalan leireihin sijoitetuista ihmisistä. Tämä tarkoittaisi yli 69 prosenttia leirien korkeimmasta väkiluvusta, joka oli 23 984 henkeä 1. huhtikuuta 1942.^[54]

Kuolleisuus miehitetyn Itä-Karjalan keskitysleireillä oli jopa 3,75 %, huomattavasti korkeampi kuin saman alueen vapaan väestön keskuudessa (2,6 %), saatikka Suomessa (1,31 %). Varsinaisena syynä Itä-Karjalan leiriläisten korkeaan kuolleisuuteen näyttää olleen heikko ravitsemustilanne ja jossain määrin myös heidän ikärakenteensa: 20–30-vuotiaiden naisten ja alaikäisten lasten suuri suhteellinen osuus (lähes puolet).^[55]

Jatkosodan aikana Suomeen siirtyi saksalaisten miehittämältä Inkerin alueelta noin 62 000 inkerinsuomalaista.

Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Sisältö ei vastaa otsikkoa. Asemasotavaihe alkaa joulukuussa mihin asti hyökättiin... pääosa sisällöstä keskittyy johonkin muuhun.

Mannerheim ja presidentti Risto Ryti suhtautuivat kielteisesti Leningradin valloitukseen ja sen suoraan tukemiseen, samoin kuin Muurmannin radan katkaisemiseen, jotta argumentti erillissodasta pitäisi ja jotta Suomella säilyisi paremmat rauhanneuvottelumahdollisuudet Saksan mahdollisen häviönkin yhteydessä.^[56] Suomalaisten eteneminen pysähtyi Mannerheimin käskystä joulukuussa 1941, jolloin alkoi niin kutsuttu asemasotavaihe, joka kesti kaksi ja puoli vuotta. Talvisodassa menetetyt alueet eduskunta liitti 6. joulukuuta takaisin Suomeen palauttaessaan Tarton rauhan rajat.

Jatkosodan aikana tuotanto ja ulkomaankauppa vähenivät, mikä aiheutti ongelmia maan elintarvikehuollolle. Vaikein ruokatilanne oli talvella vuosina 1942–1943. Tällöin esimerkiksi rintamamiehillä ilmeni puutostauteja ja erityisesti osalla nuoremmista miehistä ruoanpuutteesta johtuvaa yleistä heikkoutta. Tilanteen pelasti ruokatarvikkeiden tuonti lähinnä Saksasta ja sen vaikutuspiirissä olevista maista. Lisäksi rintamamiesten tilannetta helpottivat Pohjois-Suomessa olevat saksalaisjoukot, jotka muonittivat 50 000 vastuualueellaan olevaa suomalaissotilasta. Huolimatta pitkien kuljetusmatkojen mukanaan tuomista käytännön ongelmista, yksitoikkoisesta ruuasta ja rajoitetuista annoksista rintamamiesten muonitus onnistui tyydyttävästi. Rintamamiesten keskuudessa esiintyi jatkosodan aikana kaikkiaan 300 sairaalahoitoa vaatinutta puutostautitapausta, mitä voidaan pitää varsin pienenä määränä.^[57]

Vuonna 1942 taistelut jatkuivat hajanaisesti Syvärillä ja Kiestingissä. Suomalaisten ainoaksi hyökkäyssotatoimeksi koko asemasodan aikana jäi Suursaaren valtaus maaliskuussa.^[58]

4. kesäkuuta Mannerheim täytti 75 vuotta ja hänet ylennettiin Suomen marsalkaksi. Päivä määrättiin puolustusvoimain lippujuhlapäiväksi. Helsingissä ilmoitettiin nimettävän katu hänen kunniakseen. Adolf Hitler vieraili yllättäen Mannerheimin syntymäpäivillä Immolassa ja valitteli, ettei ollut voinut Romanian öljyn varmistamiseksi Saksalle tehdä mitään Suomen hyväksi talvisotaa ennen tai sen aikana. Suomalaisten nauhoittamasta Hitlerin ”yksinpuhelusta” selkeni Suomen sodanjohdolle myös Neuvostoliiton asevarustelun taso, joka oli yllättänyt Hitlerin. Vastavierailullaan Saksaan Mannerheim oli saanut ilmeisesti^selvennä lisää informaatiota Saksan ”idänretkestä”, koska paluunsa jälkeen hän arvioi puolustusministeri Rudolf Waldenille Saksan ”idänretken” päättyvän katastrofiin.

Neuvostoliittolaiset lähettivät sotilasosaston suomalaisten rintamalinjan taakse Rukajärven tienoille. Suomalaiset kuitenkin kukistivat yrityksen lyhyellä takaa-ajolla.

Saksan kärsittyä tappion Stalingradissa 2. helmikuuta 1943 alettiin Suomessa pyrkiä ottamaan etäisyyttä Saksaan. Eduskunta alkoi osoittaa tyytymättömyyttä presidentti Rytiä kohtaan, mikä ilmeni ulkoministeri R.J. Wittingin arvostelusta Rytin allekirjoitettua antikomintern-sopimuksen. Eduskunta kieltäytyi jatkamasta Rytille myönnettyä valtalakia. Tämä ei kuitenkaan estänyt hänen uudelleenvalintaansa kahden vuoden lisäkaudeksi helmikuussa 1943. Pääministeri Rangellin hallitus kuitenkin vaihdettiin vähemmän saksalaismieliseen Edwin Linkomiehen johtamaan hallitukseen. Hallitus pysyi koossa pääasiassa sosiaalidemokraattien valtiovarainministerin Väinö Tannerin ansiosta.

Ryti ja Linkomies esittivät Yhdysvalloille, että se miehittäisi Pohjois-Suomen, ja Suomi olisi voinut samalla irtautua sodasta. Yhdysvallat harkitsi asiaa vakavasti, mutta katsoi sen kuitenkin vaarantavan Normandian maihinnousun, koska Saksalta vapautuisi silloin joukkoja sinne.^[59]

Rauhasta käytiin neuvotteluja läpi koko vuoden 1943, mutta sopimukseen ei päästy. Neuvostoliitto ilmoitti jo 8. helmikuuta 1943 olevansa halukas rauhaan. Yhdysvallat vaati Suomen itsenäisyyden säilyttämistä, ja Neuvostoliiton Washingtonin-suurlähettiläs Maksim Litvinov ilmoittikin, ettei Neuvostoliitto aikonut miehittää Suomea kokonaan. Suomalaiset saivat saman vakuutuksen Tukholmasta Aleksandra Kollontailta. Suomi vaati rauhanneuvotteluiden pohjaksi vuoden 1939 rajoja, mutta Neuvostoliitosta saatiin tieto, että Suomen edustaja on tervetullut Moskovaan neuvottelemaan, mutta Suomen ehdotukseen ei tule sisältyä sille ennen sotaa kuulumattomia alueita.

Rauhanehdot lyötiin lukkoon liittoutuneiden kesken Teheranin konferenssissa joulukuussa 1943. Josif Stalinin ehtoihin kuuluivat vuoden 1940 rauhan rajat, Hanko tai Petsamo pysyvästi Neuvostoliitolle, puolien sotavahinkojen korvaaminen, saksalaisten karkottaminen maasta ja demobilisaatio. Jotta Suomi olisi helpommin saatu myöntymään rauhaan, Britannian pääministeri Winston Churchill ja Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt ehdottivat, että Viipuri jätettäisiin Suomelle, mutta Stalin vaati Viipuria ehdottomasti Neuvostoliitolle ja kieltäytyi edes keskustelemasta asiasta.^[60][61]

Kun Suomen uusi hallitus tiedusteli keväällä 1944 rauhanehtoja, se ei voinut niitä edelleenkään hyväksyä.^selvennä Suomesta Moskovaan rauhanehdoista neuvottelemaan menivät Carl Enckell ja Paasikivi 26. maaliskuuta 1944. He tapasivat kaksi kertaa Neuvostoliiton ulkoasiankomissaari Molotovin ja Vladimir Dekanozovin.^[62] Uusi Suomen ulkoasiainministeri Henrik Ramsay meni Saksaan tunnustelemaan mahdollisuutta solmia Neuvostoliiton kanssa rauha, mistä Saksan valtakunnan ulkoasiainministeri Ribbentropp hermostui. Neuvotteluja ei uskallettu käydä salaa saksalaisilta siinä pelossa, että Neuvostoliitto paljastaa saksalaisille Suomen ja sen käyneen neuvotteluja Neuvostoliiton kanssa ja näin olleen saattaa painostaa neuvotteluissa uhkaamalla julkistaa salaiset neuvottelut. Tuloksena avoimuudesta huolimatta, siitä johtuen, oli Suur-Saksan valtakunnan epäluottamus Suomeen, mikä samalla aiheutti vaikeuksia mm. asetoimituksiin aina Neuvostoliiton 9. kesäkuuta 1944 alkaneen Karjalankannakselle kohdistuneen suurhyökkäyksen alkuvaiheen jälkeisiin tapahtumiin huolimatta.^[63] Saksan valtakunnankansleri Adolf Hitler oli määrännyt Suomen osittaiseen vientikieltoon 19. huhtikuuta 1944.^[64]

Siitä huolimatta Saksassa kannatettiin aseidenviennin jatkamista Suomeen, jotta rintama Suomessa kestäisi. Neuvostoliiton suurhyökkäyksen 9. kesäkuuta 1944 alkamisen jälkeen saksalaiset toimittivat Suomeen aseita 13.–26.6.1944 Pohjoiselta armeijaryhmältä Virosta ja Suomen Lapista Saksan Saksan 20. vuoristoarmeijalta vajaat 11 000 kappaletta 100 mm:n Faustpatrone- ja 142 mm:n Panzerfaust 30 -sinkoa ja 600 kappaletta 88 mm:n Raketenpanzerbüchse 54. Fauspatrone:a kutsuttiin myös Panzerfaust klein:iksi, pieneksi panssarinyrkiksi Panzerfaust 30:n ollessa Panzerfaust, panssarinyrkki. Raketenpanzerbüchse 54:ää kutsuttiin Panzeschräck:iksi, panssarikauhuksi. Suomen ilmavoimille toimitettiin 39 Messerschmitt Bf-109 G -hävittäjää. Kaikkiaan kesä-elokuun aikana toimitettiin 72 Messerschmitt Bf-109 G-6- ja Bf-109 G-8 -hävittäjää sekä 12. kesäkuuta 1944 lento-osasto Kuhlmey Immolan lentokentälle.

Suomi hylkäsi mahdottomiksi arvioimansa rauhanehdot huhtikuussa 1944. Neuvostoliitto pyrki taivuttamaan Suomen rauhaan Helsingin suurpommituksilla (”rauhanpommitukset”) helmikuun aikana. Neuvostoliitto halusi nopean ratkaisun sodalle pystyäkseen keskittämään joukkonsa Berliinin valtaukseen.

Puna-armeija lopetti asemasodan suurhyökkäyksellä Karjalankannaksella 9. kesäkuuta 1944 ja kaksi viikkoa myöhemmin Maaselän suunnalla. 10. kesäkuuta, neljä päivää Normandian maihinnousun 6. kesäkuuta 1944 jälkeen, Yhdysvallat julisti Suomen ja sen johtajat saksanmielisiksi ja pyysi lähettiläs Hjalmar J. Procopén poistumaan maasta.

Suurhyökkäyksen alettua Neuvostoliitto vastasi Suomen rauhantiedusteluihin vaatien ehdotonta antautumista.^[65] Neuvostoliiton tykistökeskitykset ja ylivoima mursivat suomalaisen puolustuksen^[65] (Valkeasaaressa 10. kesäkuuta 1944). VT-linja (Vammelsuu–Taipale) murtui Kuuterselässä 14. kesäkuuta ja Viipuri vallattiin suomalaisilta lähes taisteluitta 20. kesäkuuta. Samana päivänä tehtiin Elisenvaaran asemalle sodan tuhoisin lentopommitus, jossa kuoli yli sata ja loukkaantui yli 300 henkeä.

Moskovassa oli jo ennen hyökkäystä valmistauduttu siihen, että Suomi miehitettäisiin.^lähde? Suomen hallitus ilmoitti 22. kesäkuuta 1944, rintaman ollessa luhistumaisillaan, Moskovaan olevansa halukas luopumaan sodasta ja katkaisemaan suhteensa Saksaan. Neuvostoliitto vaati vastauksessaan ehdotonta antautumista. Samana päivänä Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop saapui maahan ja ilmoitti, että Saksa jatkaisi tuen antamistaan vain jos Suomi solmisi liiton Saksan kanssa ja jatkaisi sotimista.

Saksalaiset vaativat Suomelta sitoutumista sotaan, koska Narvan rintama oli heille tärkeä. Presidentti Risto Ryti teki saksalaisten kanssa 26. kesäkuuta ns. Ryti–Ribbentrop-sopimuksen, joka velvoitti Suomea olemaan neuvottelematta erillisrauhaa ja lisäsi saksalaisten materiaalitoimituksia. Sopimuksen merkitystä on kuitenkin 2000-luvun alussa kyseenalaistettu. Rytin allekirjoittaessa kirjeensä Adolf Hitlerille pääosa saksalaisista panssarintorjunta-aseista, syöksypommittajista, rynnäkkötykeistä ja jalkaväkidivisioonista oli jo Suomessa tai matkalla. Ryti-Ribbentrop-sopimus ei ollut sitova valtiosopimus vaan ainoastaan Rytin henkilökohtainen vakuutus siitä, ettei hän tasavallan presidenttinä toimiessaan tee erillisrauhaa. Erillisrauha tehtiin sen jälkeen, kun Ryti oli eronnut tehtävästään ja eduskunta oli poikkeuslailla valinnut marsalkka Mannerheimin presidentiksi.

Neuvostoarmeija valloitti Petroskoin 28. kesäkuuta 1944. Syväriltä suomalaiset onnistuivat vetäytymään järjestyneesti, kun taas Kannaksella joukot olivat monin paikoin hajaantuneet. Rintamaorganisaatio kesti kuitenkin etulinjan suuriakin menetyksiä, jos tykistön tulenjohto, panssarintorjunta ja konetuliaseitten verkko vain säilyivät. Etulinjasta luvatta jopa yksiköittäin irtautuvat joukot olivat kuitenkin suomalaisille ongelma, joka vaikutti suuresti taistelun lopputulokseen.^[65]

Valkeasaaresta on Viipuriin noin sadan kilometrin matka, jonka taittamiseen puna-armeija käytti kymmenen päivää. Vaikka suomalaisten vetäytymisvauhti oli siten keskimäärin noin kymmenen kilometriä päivässä, mitä voidaan pitää sotilaallisesti onnistuneena suorituksena. Se aiheutti kuitenkin suomalaisille suuria ongelmia, jotka ilmenivät muun muassa Viipurin nopeana menetyksenä ja karkuruutena.^[65]

Puolustustaistelussa suomalaisten tukena oli myös saksalaisia joukkoja. Erityistä merkitystä Kannaksen torjuntataisteluille on sanottu olleen Saksan jo aikaisemmin toimittamalla panssarintorjunta-aseistuksella, koska suomalaisten käytössä ollut pst-tykistö ei ollut tehokas neuvostojoukkojen uusimpia Klim Vorošilov ja Josif Stalin -panssarivaunuja vastaan. Kannaksen puolustustaistelun taistelulennoista suoritti lyhyen aikaa hyvin merkittävän osan saksalainen Lento-osasto Kuhlmey, erityisesti maataistelukoneita, huoltoyhteyksiä ja huoltoa vastaan suunnatuin iskuin, mutta materiaalinen ilmaherruus oli neuvostoliittolaisten. Yleisimmän arvion mukaan kenttätykistön taitava keskittäminen ja hyvä yhteistoiminta sitkeästi taistelleen jalkaväen kanssa auttoivat suomalaisia ainoina toisessa maailmansodassa pysäyttämään Neuvostoliiton strategisen suurhyökkäyksen Talin–Ihantalan taistelussa 25. kesäkuuta – 9. heinäkuuta 1944, Äyräpäässä–Vuosalmella ja Viipurinlahdella. Joidenkin historioitsijoiden mielestä Saksan tuki oli torjuntataistelun onnistumiselle ratkaisevan tärkeää.

Syväriltä puna-armeijan eteneminen jatkui niin sanottuna Itä-Karjalan suurhyökkäyksenä, mutta se pysäytettiin kiivaissa taisteluissa U-asemassa Impilahden–Jänisjärven tasalla. Myös pohjoisessa suomalaiset vetäytyivät. Vanhan rajan Ilomantsissa ylittäneet yli kahden divisioonan vahvuiset joukot torjuttiin ja tuhottiin 9. elokuuta päättyneessä Ilomantsin taistelussa.

Heinäkuun puolenvälin jälkeen tilanne Kannaksella vakiintui ja Aleksandra Kollontai ilmoitti 12. heinäkuuta ruotsalaisten välityksellä, että ehdottoman antautumisen vaatimus oli johtunut hänen ”väärinkäsityksestään”. Neuvostoliitto luopui ehdottoman antautumisen vaatimuksesta ja Ruotsin kautta ilmoitettiin Mannerheimille, että Neuvostoliitto oli valmis aselepoon edellyttäen, että sen allekirjoittaisi Mannerheim eikä silloisen hallituksen edustaja. Ryti erosi 1. elokuuta ja Mannerheim nimitettiin hänen seuraajakseen. Mannerheim nimitti uuden hallituksen 7. elokuuta.

Suomella oli kesän 1944 torjuntataisteluissa neljätoista jalkaväkidivisioonaa, seitsemän prikaatia ja panssaridivisioona. Puna-armeija käytti Suomen rintamalla yhteensä 54 divisioonaa, yhtätoista jalkaväkiprikaatia ja seitsemän linnoitusalueen joukkoja eli yhteensä 68 yhtymän verran joukkoja, yhteismäärältään noin 605 000 miestä, joiden taisteluvälineistö oli ylivoimainen. Suomalaisten kokonaistappiot olivat Kannaksella noin 44 500 ja Itä-Karjalassa noin 19 500 miestä kaatuneina ja haavoittuneina, Puna-armeijan tappiot olivat vähintään 96 400 miestä.

Professori Heikki Ylikangas tulkitsee eri lähteitä siten, että Neuvostoliitto vähensi Suomen rintaman sotatoimien merkitystä kesän 1944 kuluessa. Hänen mukaansa muun muassa Mannerheim piti Suomen tilannetta toivottomana vielä esimerkiksi 16. ja 18. kesäkuuta. Päämajassa tapahtui selkeä suunnanmuutos 19. kesäkuuta Mannerheimin saatua eversti Aladár Paasoselta tiedusteluaineistoa, jonka mukaan Neuvostoliitto ei tähdännyt Suomen miehittämiseen vaan rauhaan. Ylikangas tulkitsee Neuvostoliiton sotatoimien pääpainopisteen olleen eteläisemmässä Euroopassa, jossa Saksan hyökkäyksen torjuminen oli tärkeintä.^[66]

Neuvostoliiton miehitysaikeista kertoo se, että Moskovassa setelipaino Goznakin tiloissa oli suunniteltu ja valmistettu Suomea varten miehitysseteleitä.^[67]

Pääartikkelit: Suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa ja Sotavangit Suomessa toisen maailmansodan aikana

Neuvostoliittolaisten sotavankien määrä Suomessa on arvioitu olleen noin 64 000 henkeä. Näistä 56 000 vankia oli otettu jo vuonna 1941. Noin 2 700 vankia vaihdettiin saksalaisten itämerensuomalaisiin, joita oli noin 2 200. Vuoden 1942 huonon sadon takia nälkään kuoli monia sotavankeja. Neuvostoliittolaisia sotavankeja kuoli 18 318 suomalaisilla sotavankileireillä.

Suomalaisia sotavankeja oli Neuvostoliiton virallisen tilaston mukaan 2 377. Kotimaahan palautettiin 1 969 henkeä. Timo Malmin mukaan suomalaisia joutui vangeiksi 3 402, leirillä kuoli 1 388 ja kotiutettuja oli 1 938 eli 57 prosenttia. Lukujen eron virallisiin lukuihin selittää osittain se, että neuvostoliittolaisissa tilastoissa otetaan huomioon vain ne sotavangit, jotka selvisivät leirille saakka.^[68]

Rytin erottua tehtävistään 4. elokuuta 1944 virkaan astunut uudeksi presidentiksi valittu Mannerheim katsoi elokuun puolivälissä Rytin tekemän Ribbentrop-sopimuksena tunnetun henkilökohtaisena kirjeenä lähetetyn vakuutuksen olevan pätemätön sitomaan Suomea Saksaan. Rauhanehdot saatiin elokuun lopussa. Neuvostoliiton ehtona aselevolle oli suhteiden katkaiseminen Saksaan. Eduskunta äänesti 2. syyskuuta suhteiden katkaisemisen puolesta äänin 113–43 ja Neuvostoliitto oli valmis aloittamaan aselevon 4. syyskuuta 1944 kello 8.00 sillä edellytyksellä, että Suomi tiedottaa suhteiden katkaisemisesta Saksaan. Suomalaiset lopettivat sotatoimet tuona ajankohtana, mutta neuvostoliittolaiset jatkoivat tulitusta vielä vuorokauden, mikä ilmeisesti johtui tiedotteen julkaisun viivästymisestä.^[69]

Rauhanehtoina oli Saksasta irtautuminen ja saksalaisjoukkojen karkottaminen maasta huolimatta siitä, että samaan aikaan armeija tuli saattaa rauhanaikaiselle kannalle eli joukot kotiuttaa. Suomen ja Saksan välille puhkesi Lapin sota (15. syyskuuta 1944 – 27. huhtikuuta 1945). Neuvostoliitto painosti Suomea taisteluihin, mutta vetäytyminen toteutettiin aluksi saksalaisten kanssa salaisesti sovitun yhteisen aikataulun mukaan. Merkittävämmät sotatoimet alkoivat suomalaisten 1. lokakuuta tekemällä Tornion maihinnousulla ja kiivailla taisteluilla Tornionlaaksossa. Saksalaisarmeija vetäytyi hyvässä järjestyksessä pohjoista kohti, motorisoitujen jälkijoukkojen taistellessa perässä tulevien suomalaisjoukkojen kanssa. Saksalaisjoukot vetäytyivät Norjaan ja valmiiksilinnoitettuun puolustuslinjaan Käsivarren Lapissa. Koska Suomen armeijan pääjoukot tuli kotiuttaa joulukuun alussa 1944, tuli sodan loppuvaiheesta ”lasten ristiretki”, jossa armeijan kantahenkilökunta johti vain nuorimpia ikäluokkia.

Neuvostoliitto ei suostunut solmimaan heti lopullista rauhaa, ja Moskovassa allekirjoitettiin 19. syyskuuta välirauha:

• Suomi luovutti Neuvostoliitolle talvisodassa menetettyjen alueiden lisäksi Petsamon ja joutui vuokraamaan Porkkalan 50 vuodeksi ja takaamaan sinne Neuvostoliiton sotilaille vapaan pääsyn Suomen alueiden kautta.
• Saksan joukot oli karkotettava maasta ja saksalaisten omaisuus luovutettava liittoutuneille.
• Suomen oli supistettava armeijansa vahvuus 42 000 mieheen.
• Sotakorvauksia tuli maksaa 300 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria kuudessa vuodessa, ja korvata kaikki luovutetulta alueelta viety ja hävitetty omaisuus.
• Neuvostoliiton vastaiset ja ”fasistiset” järjestöt (muun muassa Lotta Svärd) piti lakkauttaa pysyvästi.
• Sotarikolliset piti tuomita.

Jatkosodan loppu käytännössä sammutti myös Suur-Suomi-aatteen, koska sen toteuttamiselle ei enää ollut poliittisia eikä sotilaallisia edellytyksiä. Neuvostoliitto oli voittanut sodan ja laatinut Suomelle ankarat rauhanehdot, jossa muun muassa Suomen alue entisestään pieneni.

Jatkosodan aikana Suomeen siirretyt inkerinsuomalaiset piti välirauhanehtojen mukaan palauttaa takaisin Neuvostoliittoon.^[70] Neuvostoliiton hallinnoimilta alueilta ja Suomesta siirretyt inkerinsuomalaiset karkotettiin eri puolelle Neuvostoliittoa.^[71] Suuri osa pakkosiirrettiin Siperiaan.^[72]

Neuvostoliitto määritteli Suomen rauhanehdot ja aluemenetykset länsi-liittolaisilleen jo etukäteen sodan alkuvaiheessa. Kun Britannian ulkonimisteri Anthony Eden matkusti joulukuussa 1941 Moskovaan tiivistämään sotilaallista yhteistyötä, Neuvostoliitto otti ensimmäisenä ehtona esiin 22. kesäkuuta 1941 vallinneen tilanteen, jonka mukaan Britannian olisi tunnustettava Baltian maiden, Kaakkois-Suomen, Itä-Puolan, Bessarabian ja Pohjois-Bukovinan kuuluminen Neuvostoliittoon. Näiden lisäksi NL vaati osia Itä-Preussista, Petsamoa ja lisäksi tukikohtia Romaniasta ja Suomesta. Neuvostoliitto halusi kirjata kaikki luetellut ehdot salaisella lisäpöytäkirjalla. Brittien informoitua ehdoista amerikkalaisia nämä torjuivat ehdottomasti ehdotuksen salaisen lisäpöytäkirjan laatimisesta. Stalinin ehdotuksen katsottiin olleen Atlantinjulistuksen periaatteiden vastainen. Brittihallitus ei periaatteessa katsonut vastustavansa Stalinin ehdotusta, mutta asiasta ei vain voitu päättää juuri sillä hetkellä.^[73]

Keskustelu jatkosodan alusta, suurhyökkäyksen yllätyksestä, torjuntavoitosta ja saksalaisten osuudesta jatkuu edelleen sekä muistelmakirjallisuudessa että tutkimuksissa. Sodan lopusta 1980-luvun loppuun asti käytiin keskustelua sodan alkamisesta, jossa niin kutsutun ajopuuteorian katsottiin selittävän Suomen tien sotaan. Suurhyökkäys-aiheessa perinteisen käsityksen mukaan Stalin tarvitsi voimat ensisijaisesti Saksaa vastaan. Hyökkäyksen jatkaminen käsketylle Kymijoen linjalle olisi edellyttänyt uusia suunnitelmia ja lisäjoukkojen keskityksiä, ja sitä taas yleistilanne ja vuodenajan vaihtuminen eivät olisi sallineet. Siksi Neuvostoliitto suostui neuvoteltuun erillisrauhaan, vaikka liittoutuneet olivat sopineet vaativansa Saksalta ja sen liittolaisilta antautumista. Suomalaiset katsoivat olevansa Saksan ”kanssasotijoita” omine päämäärineen eivätkä liittolaisia.

Keskustelu siitä, oliko Suomi liittoutunut Saksan kanssa vai sotiko se omaa erillistä sotaansa, erillissotateesi, on jatkunut Suomessa 2000-luvulle asti. Virallisen poliittisen näkemyksen mukaan Suomi ja Saksa eivät olleet liitossa (muun muassa presidentti Tarja Halosen lausunnot 60. voitonpäivän edellä^[74]). Ulkomaisessa historiantutkimuksessa on pitkään ollut vallitsevana käsitys, että Suomi oli Saksan liittolainen.^[75] Myös huomattava osa suomalaisia tutkijoita on sitä mieltä, että Suomi oli käytännössä Saksan liittolainen. Jatkosotatutkimuksen perusteoksen, Markku Jokisipilän väitöskirjan Aseveljiä vai liittolaisia? mukaan erillissodasta alettiin Suomessa puhua vasta silloin, kun sotaonni alkoi kääntyä ja Saksan häviö näyttää yhä selvemmältä.^[76] Vuonna 2008 myös historian professori Henrik Meinander otti Tarja Halosen presidenttifoorumissa kantaa erillissodan käsityksestä luopumisen puolesta.^[77] Lokakuussa 2008 Helsingin Sanomat teki kyselyn suomalaisten historian professoreiden keskuudessa. Vastanneista 28 professorista 16 (57 %) mukaan Suomi ei käynyt jatkosodassa erillissotaa vaan oli Saksan liittolainen. Kuusi (21 %) professoreista oli erillissodan kannalla, ja kuusi ei antanut suoraa vastausta.^[78]

Liittonäkemyksen kannattajat kiinnittävät huomiota esimerkiksi siihen, että joukko korkea-arvoisia suomalaisupseereita sai etukäteen tietoja operaatio Barbarossasta siten, että jatkosota oli olennaisesti sidoksissa tähän operaatioon. Näin ollen Suomen jatkosotaa sellaisena kuin se käytiin ei olisi sodittu ilman Saksan merkittävää materiaalista ja strategista tukea. Suomi ei ollut lain mukaan Saksan liittolainen, sillä Suomen ja Saksan välille ei ollut solmittu liittosopimusta, mutta käytännössä Suomi oli Saksan liittolainen, sillä se kävi sotaa Saksan resursseilla ja aseilla, antaen Pohjois-Suomen saksalaisten käyttöön ja alistaen joukkojaan Saksan armeijan komennukseen. Varsinkin jatkosodan alkuvaiheessa Suomen operaatiot olivat täysin sidoksissa Saksan omiin operaatioihin ja niistä riippuvaisia. Samoin maiden turvallisuuspoliiseilla oli kiinteät suhteet.^[79]

Sota-aikana saksalaisia kutsuttiin aseveljiksi, kuten myös Saksassa suomalaisia. Myös Suomen valtionjohto käytti termiä puhuessaan Saksasta.^[80][81][82]

• Alftan, Robert (toim.): Aseveljet: Saksalais-suomalainen aseveljeys 1942–1944. (Johdanto ja alaviitteet: Markku Jokisipilä) WSOY, 2005. ISBN 951-0-30421-2
• Fagerholm, K-A.: Puhemiehen ääni. Tammi, 1977. ISBN 951-30-3980-3
• Glantz, David: The Siege of Leningrad 1941–44, MBI Publishing Company 2001
• Jatkosodan historia. Sotatieteen laitos, WSOY, 1988. ISBN 951-0-15326-5
• Jokipii, Mauno: Jatkosodan synty: Tutkimuksia Saksan ja Suomen sotilaallisesta yhteistyöstä 1940–41. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 848) Otava, 1987. ISBN 951-1-08799-1
• Jussila, Osmo & Hentilä, Seppo & Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809–2006. WSOY.
• Jussila, Osmo & Hentilä, Seppo & Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809–2009. (5. uud. p.) WSOY Oppimateriaalit, 2006. ISBN 951-0-31572-9
• Historiallisia Tutkimuksia 148. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.
• Junila, Marianne: Kotirintaman aseveljeyttä: Suomalaisen siviiliväestön ja saksalaisen sotaväen rinnakkainelo Pohjois-Suomessa 1941–1944. (Väitöskirja: Oulun yliopisto. Bibliotheca historica 61) Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. ISBN 951-746-216-6
• Järventaus, Jorma jne.: Suomi sodassa. Oy Valitut Palat – Reader's Digest Ab, 1983. ISBN 951-9078-94-0
• Kijanen, Kalervo: Sukellushälytys. Sukellusveneveteraanit ry, 1977. ISBN 9519545700
• Hans Peter Krosby: Nikkelidiplomatiaa Petsamossa 1940–1941, s. 240–243. Helsinki: Kirjayhtymä, 1966.
• Kulomaa, Jukka: Äänislinna. Petroskoin suomalaismiehityksen vuodet 1941–1944, s. 67–75. (Historiallisia Tutkimuksia 148) Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 1989.
• Laine, Antti: Suur-Suomen kahdet kasvot: Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941–1944. (Väitöskirja, Joensuun yliopisto) Otava, 1982. ISBN 951-1-06946-2
• Mannerheim, G.: Muistelmat II. Helsinki: Otava 1952.
• Meinander, Henrik: 48112&GUID= {41929d3e-80f3-4c48-8622-998a15d90cdb} Jatkosota: Kävikö Suomi erillissotaa? (Tiivistelmä) Presidentti.fi.
• Paasilinna, Erno: Maailman kourissa. Otava, 1983. ISBN 951-1-07631-0
• Pranttila, Anneli: ”tiivistelmä”, Rintamamiesten muonitus Suomessa sotavuosina 1939–1945. (Väitöskirja) Helsinki: Helsingin yliopisto, Soveltavan kemian ja mikrobiologian laitos, 2006. ISBN 952-92-0683-6
• Raunio, Ari & Kilin, Juri: Jatkosodan torjuntataisteluja 1942–44. Karttakeskus, 2008. ISBN 978-951-593-070-5
• Silvennoinen, Oula: Salaiset aseveljet: Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933–1944. (Väitöskirja: Helsingin yliopisto) Otava, 2008. ISBN 978-951-1-21501-1
• Skyttä, Kyösti: Ei muuta kunniaa. Risto Rytin kujanjuoksu 1939–1945. Helsinki: Kirjayhtymä, 1989. ISBN 951-26-3318-3
• Vahtola, Jouko: Suomen historia – Jääkaudesta Euroopan unioniin. Otava, 2003. ISBN 978-951-1-17397-7
• Ylikangas, Heikki: Yhden miehen jatkosota. Otava, 2009. ISBN 978-951-1-24054-9
• Ziemke, Earl F.: Saksalaisten sotatoimet pohjolassa 1939–1945. WSOY, 1963.

• Jokisipilä, Markku: Jatkosodan synty suomalaisen menneisyyden kipupisteenä. Turun Sanomat, 21.6.2001, s. aliokirjoitus. Artikkelin verkkoversio. (pdf) Viitattu 14.11.2008.
• Mäkinen, Esa: Historian professorit hautaavat pitkät kiistat. Helsingin Sanomat, 19.10.2008, s. C 1. Sanoma. ISSN 0355-2047 www-arkisto (maksullinen). Viitattu 19.10.2008.
• Nikkilä-Kilpula, Eeva: Saksa käytti hyväkseen Suomen Yleisradiota. Kaleva, 15.10.2010, s. 7. Oulu: Kaleva. ISSN 0356-1356

• Russian MFA Information and Press Department Commentary Regarding a Media Question Concerning Finnish President Tarja Halonen's Interpretation of Character of World War II Ministry Of Foreign Affairs of the Russian Federation. Viitattu 12.6.2007.
• Professori hautaisi erillissotakäsitteen (Archive.org) Helsingin Sanomat. 4.10.2008. Viitattu 1.12.2018.
• Factfile: This is what the President said Helsingin Sanomat. 19.11.2011. Viitattu 12.06.2007 (englanniksi).
• Vahe, Juha: Kysymyksiä ja lopulta myös vastauksia (kirja-arvio) Agricola – Suomen historiaverkko. 10.12.2007. Tampereen yliopisto. Viitattu 14.6.2008.

• Jatkosodan historia 1–6. (toim. Sotatieteen laitoksen sotahistorian toimisto) Helsinki: WSOY, 1988. ISBN 951-0-15326-5
• Moisala, U. E. & Alanen, Pertti (toim.): Kun hyökkääjän tie suljettiin – Neuvostoliiton suurhyökkäys kesällä 1944 Karjalan kannaksella veteraanitutkimuksen ja neuvostolähteiden valossa. Sotatieteen laitoksen julkaisuja XXVI, 1988. ISBN 951-99941-0-6
• Stade, Arne: Svenska frivilligbataljonen framfor Hangö 1941. Sotahistoriallinen Aikakauskirja, 1991, nro 10, s. 133–194. Artikkelin verkkoversio. (ruotsiksi)
• Siilasvuo, Ensio ym. (toim.): Jatkosota: Kronikka. Jyväskylä Helsinki: Gummerus, 1991 (2. painos 1997). ISBN 951-20-3661-4
• Kuusela, Kari: Wehrmachtin panssarit Suomessa: saksalaiset panssariyksiköt Suomessa 1941–1944. Helsinki: Wiking-divisioona Oy, 2000. ISBN 951-97506-3-0
• Raunio, Ari (toim.): Itsenäisyyden puolustajat -sarja. Weilin+Göös ym., 2002–2003. ISBN 951-35-6630-7
• Leskinen, Jari & Juutilainen, Antti (toim.): Jatkosodan pikkujättiläinen. WSOY, 2005. ISBN 951-0-28690-7
• Drabkin, Artem & Irincheev, Bair (toim.): Jatkosota puna-armeijan silmin. (Suomeksi toim. Tiilikainen, Heikki & Laine, Jukka-Pekka) Jyväskylä: Atena, 2007. ISBN 978-951-796-491-3
• Kotro, Arto: ”Ulkomaalaiset ja heimokansat Suomen armeijassa”, Jatkosodan Pikkujättiläinen (toim. Jari Leskinen ja Antti Juutilainen), s. 300-322. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-28690-7
• Raunio, Ari & Kilin, Juri: Jatkosodan hyökkäystaisteluja 1941. Karttakeskus, 2007. ISBN 978-951-593-069-9
• Näre, Sari & Kirves, Jenni (toim.): Ruma sota: Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia. Helsinki: Johnny Kniga, 2008. ISBN 978-951-0-32917-7
• Raunio, Ari & Kilin, Juri: Jatkosodan torjuntataisteluja 1942–44. Karttakeskus, 2008. ISBN 978-951-593-070-5
• Rantanen, Paavo: Vaikea tie rauhaan: Suomi Saksan, Ruotsin ja Neuvostoliiton puristuksessa. Jyväskylä: Atena, 2010. ISBN 978-951-796-666-5
• Kankare, Vilho: Mennään kun käsketään! Nuorten miesten jatkosota. Helsinki: Otava, 2011. ISBN 978-951-1-24588-9
• Stalinin salainen jatkosota. (toim. Vihavainen, Timo & Manninen, Ohto) Docendo, 2014. ISBN 978-952-291-091-2

• Etulinjan edessä, elokuva JR 61:stä Syvärillä ja Kannaksella, Åke Lindman, 2004 [1]
• Hiljaisuus, elokuva kaatuneitten evakuoimiskeskuksesta, ohjaus Sakari Kirjavainen, 2011
• Hylätyt talot, autiot pihat, elokuva Laila Hietamiehen samannimiseen romaanista, kertoo Viipurin viimeisistä päivistä kesällä 1944, ohjaus Lauri Törhönen, 1999
• Lupaus, elokuva lotista talvi- ja jatkosodassa, ohjaus Ilkka Vanne, 2005
• Päämaja, elokuva Päämajan tunnelmista kesällä 1944, ohjaus Matti Kassila, 1970
• Rintamalotta, elokuva lotista rintamalla jatkosodan aikaan, ohjaus Aarne Tarkas, 1956
• Rukajärven tie, Olli Saarela, käsikirjoitus Antti Tuuri ja Olli Saarela, 1999
• Tali-Ihantala 1944, Åke Lindman ja Sakari Kirjavainen, käsikirjoitus Stefan Foss, Benedict Zilliacus ja Esko Salervi, 2007 [2]
• Tuntematon sotilas, Edvin Laine, 1955
• Tuntematon sotilas, Rauni Mollberg, 1985
• Tuntematon sotilas, Aku Louhimies, 2017

• Heikkinen, Seppo: Suomi jatkosodassa – Ylen 10-osainen radiosarja Yle – Radio. 27.4.–29.6.2011. Viitattu 6.12.2018.
• Jatkosodan alkuvaihe 1941–1942 Yle Elävä arkisto. Viitattu 6.12.2018.
• Kotirintaman sota Yle Elävä arkisto. Viitattu 6.12.2018.
• Perälä, Reijo: Erillissota vai sotaliitto? Yle Elävä arkisto. 8.9.2006. Viitattu 6.12.2018.
• Jatkosodan 1941–44 aikana kuolleet neuvostosotavangit Suomi, sotavangit ja ihmisluovutukset. Viitattu 6.12.2018. Hakukone.
• Miten sinun olisi käynyt jatkosodassa? Helsingin Sanomat kuukausiliite. 4.6.2011. Viitattu 6.12.2018.
• Teema: Talvi- ja jatkosodan henkilöhistorialliset lähteet Arkistojen portti. Viitattu 6.12.2018.
• SA-kuva-arkisto, Etulijasta kotirintamalle 1939–1945 Puolustusvoimat. Viitattu 6.12.2018.
• Saressalo, Lassi: Pitkästymisen torjuntaa Agricola. 11.6.2015. Viitattu 6.12.2018. Kirja-arvostelu teoksesta Pilke, Helena ja Kleemola, Olli: Elämää juoksuhaudoissa. Sotilaiden huvit ja harrastukset jatkosodan rintamilla. SKS, 2015.
• Heikki Kainulainen, Tutkijoiden erillissota Pro gradu –tutkielma, Helsingin yliopisto 2013