Howlin’ Wolf

Howlin’ Wolf
Howlin’ Wolf vuonna 1970.
Henkilötiedot
Koko nimi	Chester Arthur Burnett
Syntynyt	10. kesäkuuta 1910 White Station, Mississippi, Yhdysvallat
Kuollut	10. tammikuuta 1976 (65 vuotta) Hines, Illinois, Yhdysvallat
Ammatti	muusikko, säveltäjä
Puoliso	Lillie Handley (vih. 1964)
Muusikko
Taiteilijanimi	Howlin’ Wolf
Aktiivisena	1935–1976
Tyylilajit	blues
Soittimet	laulu, kitara, huuliharppu
Levy-yhtiöt	Chess Records ja RPM Records
Aiheesta muualla
Kotisivut
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
Infobox OK

Howlin’ Wolf (oik. Chester Arthur Burnett; 10. kesäkuuta 1910 White Station, Mississippi – 10. tammikuuta 1976 Hines, Illinois) oli yhdysvaltalainen blueslaulaja ja -lauluntekijä. Howlin’ Wolf on yksi bluesin keskeisistä hahmoista, ja hänellä oli yksi koko 1900-luvun populaarimusiikin tunnistettavimmista lauluäänistä. Howlin’ Wolf tunnetaan nimenomaan laulajana, mutta levyillään hän soittaa usein myös huuliharppua ja toisinaan kitaraa.

Yhdysvaltain 21. presidentin mukaan nimetty Chester Burnett syntyi Mississippin West Pointissa ja sai jo varhain lempinimet ”Big Foot” (isojalka) sekä ”Bull Cow” (sonni) suuren kokonsa vuoksi (täysikasvuisena Wolf oli 193 cm pitkä ja painoi 135 kiloa^[1]).^[2] Myöhemmin taiteilijanimeksi vakiintui hänen susiaiheisia tarinoita kertoneen isoisänsä, John Jonesin, antama nimi. Isoisä oli varoittanut poikaa, että tämä joutuisi susien saaliiksi, jos käyttäytyisi huonosti.

Howlin’ Wolfin vanhemmat erosivat hänen ollessaan nuori. Uskonnollinen äiti, Gertrude, ajoi vielä lapsuuttaan eläneen pojan ulos kodistaan, koska tämä ei suostunut työskentelemään maatilalla. Poika joutui enonsa, Will Youngin, luo. Eno kohteli poikaa huonosti. 13-vuotiaana Wolf karkasi enonsa luota ja käveli 85 mailia paljain jaloin mennäkseen isänsä luo, jonka suuresta perheestä hän vihdoin löysi hyvän kodin. Vuosia myöhemmin, ollessaan uransa huipulla, Wolf palasi äitinsä luo. Äiti kuitenkin suhtautui poikaansa yhä töykeästi ja kieltäytyi ottamaan vastaan rahaa, jonka tämä oli ansainnut ”paholaisen musiikkia” esittämällä.

Isänsä luona Howlin’ Wolf työskenteli maataloustöissä vielä aikuistuttuaankin. Ollessaan 18-vuotias Wolf tapasi Charlie Pattonin ja innostui tämän musiikista tavattomasti. Hän oppi Pattonilta kitaransoiton alkeet ja sai häneltä myös vaikutteita karheaan laulutyyliinsä. Muita Wolfin nuorena kuuntelemia artisteja olivat Mississippi Sheiks, Tommy Johnson sekä Jimmie Rodgers, jolta hän omaksui tavan lisätä korkeita ”ulvovia” ääniä lauluunsa. Wolf myös soitti itsensä Robert Johnsonin ja tämän ystävän, Willie Brownin, kanssa. Huuliharpun soittoa Wolf oppi Rice Milleriltä (tunnetaan nykyään nimellä Sonny Boy Williamson II), joka asui Wolfin siskon kanssa.

1930-luvulla Wolf jatkoi maataloustöitä töitä. Toisen maailmansodan aikaan hän palveli Seattlessa neljä vuotta radiomiehenä. Hänellä oli jo tuolloin sähkökitara, joka oli silloin vielä harvinainen soitin. Wolf soitti työnsä ohella paikallisissa kapakoissa viihdyttäen yleisöä Charley Pattonin inspiroimaan tyyliin. Viikonloppuisin hän esiintyi Arkansas’n West Memphisissä.

Vuonna 1948 Howlin’ Wolf muodosti kuusihenkisen yhtyeen, jonka kanssa hän esiintyi paikallisessa radiossa. Wolf sai huomiota yhtyeensä kitaristin, Willie Johnsonin, myötä, koska tämä käytti sähkökitaraa. Joillakin Howlin’ Wolfin varhaisimmilla levytyksillä, kuten ”Everybody’s in the Mood”, voi myös kuulla Willie Johnsonin soittavan kitaraansa särjetyllä soundilla, vaikka särösoundi tuli laajemmin muotiin vasta 1960-luvun puolivälissä. Alun perin yhtyeeseen kuuluivat myös toinen kitaristi, M. T. Murphy, huuliharpisti Junior Parker sekä taiteilijanimeä Destruction käyttänyt pianisti ja rumpali Willie Steele. Myöhemmin Murphyn korvasi kitaristi Pat Hare.

Howlin’ Wolfin levytysura alkoi Memphisissä vuonna 1951 hänen ollessaan jo 41 vuoden ikäinen. Howlin’ Wolfista tuli nopeasti paikallinen kuuluisuus. Hänellä oli samaan aikaan sopimus kolmelle eri levy-yhtiölle, mutta hän lopulta päätyi Chess Recordsin riveihin. Modern-levy-yhtiölle levyttäessään vuosina 1951 ja 1952 hänen pianistinaan toimi R&B-musiikin johtohahmoihin kuulunut Ike Turner. Vuoden 1951 elokuussa Chess julkaisi Wolfilta sittemmin bluesstandardiksi nousseen kappaleen ”How Many More Years”. Wolfilla oli samaan aikaan sopimus sekä Chessin että Modernin kanssa. Kun Chess oli vuonna 1953 lopulta voittanut levy-yhtiöiden taistelun Wolfista, hän asettui asumaan Chicagoon. Howlin’ Wolfin soolokitaristiksi vakiintui Chicagossa pian Hubert Sumlin, jonka persoonallisesta soitosta tuli keskeinen osa Wolfin yhtyeen soundia. Wolfin myöhempiä 1950-luvun suuria R&B-hittejä olivat esimerkiksi ”Smokestack Lightnin’” ja ”Evil”.

Howlin’ Wolf erosi useimmista muista aikansa bluesartisteista siinä, että hän teki useimmat lauluistaan itse. Kuitenkin hän levytti Chessille vuodesta 1960 alkaen myös saman yhtiön leivissä olleen kuuluisan rhythm and blues -säveltäjän Willie Dixonin materiaalia. Howlin’ Wolf teki kuuluisaksi monia Dixonin kappaleita, kuten ”Spoonful”, ”Back Door Man” ja ”I Ain’t Superstitious”, joita brittiläiset 1960-luvun rockyhtyeet myöhemmin esittivät. Dixon myös soitti bassoa Wolfin monilla Chess-levytyksillä. Vuonna 1965 Wolf esiintyi The Rolling Stonesin kanssa Shindig-nimisessä televisio-ohjelmassa. The Rolling Stones oli jo aiemmin tehnyt coverin Wolfin esittämästä kappaleesta ”Little Red Rooster”. Myöhemmin 1960-luvulla Howlin’ Wolf teki kiertueita Euroopassa ja levytti rocktähtien, kuten Eric Claptonin, kanssa.

Vuonna 1971 Howlin’ Wolf ja kitaristi Hubert Sumlin menivät levyttämään Lontooseen. Mukana levytyksissä olivat Clapton, Steve Winwood, Ian Stewart, Bill Wyman ja Charlie Watts. Wolf ei itse ollut tyytyväinen Lontoossa levytettyyn materiaaliinsa. Viimeinen levy Chessille, The Back Door Wolf, tehtiin vuonna 1973.

Wolf ei lapsuutensa jälkeen koskaan joutunut elämään köyhyydessä, vaan oli aina rahallisesti menestyksekäs. Suosion lisäksi tämä johtui siitä, että Wolf onnistui välttämään monelle muulle bluesmuusikolle kohtalokkaaksi osoittautuneet uhkapelin ja alkoholin ansat. Wolf tapasi vaimonsa, Lillien, esiintyessään Chicagon eräällä bluesklubilla. Lillie kuului suhteellisen hyvin koulutettuun kaupunkilaisperheeseen, jolla ei ollut yhteyksiä bluesmuusikoiden epämääräiseen maailmaan.

Wolfin ja Lillien kuolemaan asti kestänyttä suhdetta kuvattiin onnistuneeksi, ja he saivat kaksi tytärtä, Bettyen ja Barbaran. Lillie toimi miehensä raha-asioiden hoitajana, ja tämä pystyi nyt tarjoamaan yhtyeensä jäsenille hyvän palkan lisäksi etuisuuksia kuten terveysvakuutuksen. Wolf saikin yhtyeeseensä haluamansa muusikot, mikä takasi yhtyeen korkean osaamisen tason. Tyttäriensä mukaan Wolf ei ollut koskaan raha-asioissa tuhlaileva, vaan valitsi esimerkiksi autokseen kohtuuhintaisen Pontiacin kalliin urheiluauton sijaan.

1970-luvun edetessä Wolfin terveys heikkeni. Hänellä oli ollut useita sydänkohtauksia, ja lisäksi hän kärsi munuaisiin tulleesta vammasta, jonka hän oli saanut auto-onnettomuudessa lentäessään tuulilasin läpi. Vuonna 1976 Wolf menehtyi leikkauksen yhteydessä.

Chester Burnett on haudattu Oak Ridge Cemetery -nimiselle hautausmaalle Illinois’n Cook Countyssa. Hautakivessä on kitaran ja huuliharpun kuva.

Vuonna 2008 Rolling Stone -lehti valitsi Howlin’ Wolfin kaikkien aikojen 31. parhaaksi laulajaksi.^[3] Hän sijoittui listan bluesmuusikoista korkeimmalle sijalle. Vuonna 2008 Blues-Finland.com-verkkolehden lukijaäänestyksessä Howlin’ Wolf valittiin kaikkien aikojen toiseksi suurimmaksi blues-artistiksi Muddy Watersin jälkeen.^[4]

• ”Moanin’ at Midnight”, ”How Many More Years”, ”Howlin’ Wolf Boogie”, ”Everybody’s in the Mood”, ”My Baby Walked Off”, ”The Wolf Is at Your Door”

• ”My Life”, ”Going Back Home”, ”My Country Sugar Mama”, ”Killing Floor”, ”Tell Me”, ”I Got a Little Girl”, ”Natchez Burning”, ”Smokestack Lightning”

• ”I Ain’t Superstitious”, ”Evil”, ”The Red Rooster”, ”You’ll Be Mine”, ”Wang Dang Doodle”, ”Back Door Man”, ”Spoonful”

• Smokestack Lightnin’ Volume 1 (Roots, 1990)

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Howlin’ Wolf Wikimedia Commonsissa

• Howlin’ Wolfin kotisivut (englanniksi)