Konekivääri

Tähän artikkeliin ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Konekivääri (kk), aiemmin kuularuisku (käännöslaina ruotsin sanasta kulspruta), on kivääripatruunoita ampuva konetuliase. Se on suunniteltu jalkaväen suojatulen ampumiseen ja muuhun pitkiä tulisarjoja vaativiin tehtäviin, jonka vuoksi siinä on usein jalusta tai haaratuki, raskas piippu ja vyösyöttö.

Ensimmäisen konekiväärityyppisen aseen rakensi yhdysvaltalainen Richard J. Gatling vuonna 1861. Hän hyödynsi uusia pronssihylsyisiä ammuksia, jotka mahdollistivat aseen automaattisen lataamisen. Gatlingin konekiväärissä oli 6–10 lukollisen piipun ryhmä. Kun piipustoa pyöritettiin kammesta vääntämällä, kukin piippu latasi ja ampui luodin joka kierroksella. Gatling uskoi aseensa olevan niin tehokas, että se poistaisi suurten armeijoiden tarpeen ja siten vähentäisi sodassa kuolleiden määrää. Gatling-tyyppisessä aseessa ei tarvita jäähdytystä, koska kukin piippu ampuu vuorollaan, jolloin lämpöä syntyy vähemmän ja koska pyörivän liikkeen ilmavirta jäähdyttää piippuja.^[1]

Syntyjään yhdysvaltalaisen, sittemmin Isoon-Britanniaan muuttaneen Hiram Maximin vuonna 1883 keksimää Maxim-konekivääriä pidetään ensimmäisenä varsinaisena konekiväärinä, kun perusteena pidetään sitä, että lataus tapahtuu edellisen laukauksen rekyylistä (automaattisesti), eikä käsin tai mekaanisesti. Koska piippu oli vesijäähdytetty, aseessa ei kuumenemisen takia tarvittu useita piippuja ja siitä saatiin siksi kevyempi. Maximin ase pystyi samaan tulivoimaan kuin sata kiväärimiestä.^[1]

Maxim-konekivääri otettiin käyttöön brittiarmeijassa 1889, ja sitä käytettiin ensimmäisen kerran zuluja vastaan 1893–1894. Eräässä taistelussa 50 brittisotilasta, joilla oli käytössään neljä konekivääriä, voitti 5 000 zulu-soturia. Konekivääri levisi nopeasti kilpavarustelussa muihin Euroopan armeijoihin. Ensimmäinen sota, jossa molemmilla osapuolilla oli merkittävästi konekiväärejä, oli Venäjän–Japanin sota, jossa yli puolet uhreista aiheutui konekivääritulesta. Myös Suomen sisällissodassa 1918 pyöräjalustalla ja kilvellä (Sokolov-jalusta) varustettu Maxim-konekivääri oli kummankin taistelevan osapuolen rintamajoukkojen pääasiallinen tulitukiase. Venäjän sisällissodan aikana Maxim-konekivääreitä sijoitettiin hevoskärryihin ja syntynyt yhdistelmä tunnettiin nimellä tatšanka.

Kevyempi, viisimiehinen Maximin malli sai nimen Devil’s Paintbrush (suom. paholaisen sivellin) kaataessaan riveittäin hyökkääjiä. Ensimmäisessa maailmansodassa 90 % luodeista aiheutuneista tappioista johtui Maxim-tyyppisten konekiväärien tulesta.

Brittien vuonna 1912 käyttöön ottama .303 British (7,7 × 56 mm R) -kaliiperinen Vickers-konekivääri painoi enää noin 15 kg ja jalusta 23 kg.^[2] Lisäksi oli kuljetettava 4,5 litraa jäähdytysvettä sekä ammukset. Yksi 250 ammuksen laatikko painoi noin 10 kg.

Toisen maailmansodan alkuun mennessä saksalaiset olivat saaneet kenttäkäyttöön ensimmäisen kevyen konekiväärin, MG-34:n, joka painoi vain noin 12 kg.^[3] Sodan aikana Saksa oli käytännössä ainoa valtio, jolla oli käytössään kevyitä konekiväärejä. Muut valtiot, kuten Neuvostoliitto, Iso-Britannia ja Yhdysvallat, joutuivat tyytymään pikakivääreihin ja raskaisiin konekivääreihin. Yksi kuuluisimmista kevyistä konekivääreistä on saksalainen MG-42, joka oli sodan jälkeenkin monen maan armeijan käytössä, yleensä 7,62 × 51 mm NATO - kaliiperisena. MG-42:n ylikuumenemisongelma ratkaistiin samoin kuin sen edeltäjässä MG-34:ssä eli vaihdettavalla piipulla.^[4] Sodan alussa konekiväärit olivat myös usein lentokoneiden aseina, mutta alkoivat hiljalleen väistyä konetykkien tieltä.

Nykyään käytössä olevia konekiväärejä ovat muun muassa yhdysvaltalaiset M60 (7,62 mm NATO)^[5] ja M249 (5,56 mm NATO), venäläinen Kalašnikov PKM (7,62 mm × 53R), saksalainen HK MG 4 (5,56 mm NATO). Nykyään käytetään myös usealla piipulla varustettuja Gatling-tyyppisiä konekivääreitä. Ne voivat ampua jopa 6 000 laukausta minuutissa.

• Smith, Graham: Sotilaskäsiaseet, s. 11, 87, 89, 96, 110, 111. Suomentanut Kai Kankaanpää. Jyväskylä, Helsinki: Gummerus, 1995. ISBN 951-20-4750-0

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta konekivääri.

• Saksalaisten 2. maailmansodassa käyttämät konekiväärit Militarian Maailma nro. 5. Pohjois-Kymenlaakson asehistoriallisen yhdistyksen jäsenlehti.
• How Stuff Works - Machine Gun