Kontra-altto
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Kontra-altto on matala naisääni, ja se on harvinaisin naisääni. Kontra-alttoja on naisista vain noin viisi prosenttia. Kontra-altto on mezzosopraanoa matalampi ja raskaampi ääni, joka muistuttaa jossain määrin miesääntä, ja korkeiden sävelten saavuttaminen on äänelle vaikeaa. Ääni on luonnollisesti androgyyninen, sillä se on sointiväriltään naisille ja miehille tyypillisten äänten rajalla. Kontra-altto on vain hieman tenoria korkeampi ja kirkkaampi ääni.
Kontra-alton tessitura eli mukavuus- ja vahvuusalue on sävelissä F3–F5. Vastaavasta äänialasta miehellä käytetään nimitystä kontratenori. Kontra-alton korkein sävel on tavallisesti Bb5. Kuorossa kontra-altto on korvaamaton ja kysytty altto kakkosena tunnettu ääni, josta on yleensä pulaa harvinaisuutensa vuoksi. Kontra-alttojen puutteen vuoksi kuorossa saatetaan altto kakkosen osuuksia joutua laittamaan laulamaan mezzosopraano, jolla on hyvät matalat sävelet. Oopperassa kontra-altot esittävät noitia ja epämiellyttäviä naisia sekä housurooleja.
Tunnettuja kontra-alttoja populaarimusiikissa ovat muiden muassa Cher, Annie Lennox, Grace Jones, Cass Elliot, Nancy Sinatra, Brenda Lee, Marlene Dietrich, Astrud Gilberto ja Carly Simon. Musiikkigenre, jossa kontra-altot ovat erityisen arvostettuja, on jazz. Jazzlaulajista esimerkiksi Nina Simone ja Diana Krall ovat kontra-alttoja. Nykyään populaarimusiikissa suositaan korkeampia sopraano- ja mezzosopraanoääniä. Kontra-altto Brenda Lee oli kuitenkin 1960-luvulla Yhdysvalloissa eniten hittejä osakseen saanut naisartisti. Kapellimestari ja orkesterinjohtaja Nathalie Stutzmann lienee barokkimusiikin hienoimpiä kontra-alttojen edustaja.