Paavi

Episcopus Romanus Rooman piispa
Paavin tunnus
Nykyinen Franciscus 13. maaliskuuta 2013 lähtien
Virka-asunto	Apostolinen palatsi
Nimittäjä	konklaavi
Kauden pituus	elinikäinen
Perustettu	ensimmäisellä vuosisadalla
Ensimmäinen	Pietari
Kotisivut	Holy Father

Osa artikkelisarjaa
Katolinen kirkko
Yleiskatsaus
Paavi: Franciscus Hierarkia Historia Teologia Liturgia Sakramentit Mariologia
Tausta Jeesus Kristus Ristiinnaulitseminen Ylösnousemus Taivaaseenastuminen Varhaiskristillisyys Pietari Paavali Kirkkoisät Katolisen kirkon historia Paaviuden historia Ekumeeninen kirkolliskokous Opetusvirka Kristillinen kirkko Yksi tosi kirkko Apostolinen suksessio
Organisaatio Pyhä istuin Rooman kuuria Kardinaalikollegio Katolinen kirkolliskokous Episkopaalisuus Latinalainen kirkko Idän katoliset kirkot Kanoninen oikeus
Teologia ja oppi Jumala Kolminaisuusoppi Konsubstantiaalisuus Filioque Divinum illud munus Jumalan laki Kymmenen käskyä Ex Cathedra Jumalallistuminen Kirkon ulkopuoliset alueet Taivas Kiirastuli Limbus Helvetti Pääsiäisen salaisuus Kristuksen kärsimyskertomus Jeesuksen ristiinnaulitseminen Kristuksen laskeutuminen tuonelaan Jeesuksen ylösnousemus Jeesuksen taivaaseenastuminen Neitsyt Maria Mariologia Kunnioittaminen Perisynnitön sikiäminen Mater Dei Ikuinen neitsyys Taivaaseenottaminen Kuolonuni Arvonimet Ilmestys Sovittajatar Pelastus Tulenkaste Verikaste Armo Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta Vanhurskauttaminen Voittamaton tietämättömyys Armonväline Ansio Kuolemansynti Tyydytys Moraalinen vaikutus Pyhitys Synergismi Paheellinen synti Kirkko-oppi Piispainkollegio Uskon talletus Kirkon erehtymättömyys Kristuksen salattu ruumis Paavin ensisijaisuus Jumalan kansa Täydellinen yhteisö Subsistit in Muu opetus Josefologia Moraali Ruumi Opetus Seksuaalisuus Apologetiikka Amillenialismi Perisynti Hypostaattinen liitto Predestinaatio Seitsemän kuolemansyntiä Autuas näky Pyhimykset Oppi
Kirjoitukset Raamattu Vanha testamentti Uusi testamentti Virallinen Raamattu Vulgata Apostolinen uskontunnustus Nikean uskontunnustus Athanasioksen uskontunnustus Katekismus Paavin bulla Apostolinen kehotus Ensyklika
Filosofia Kardinaalihyveet Oikeutettu sota Luonnonoikeus Etiikka Personalismi Todennäköisyysoppi Yhteiskuntaoppi Hyve-etiikka Koulukunnat Augustinolaisuus Skolastiikka Tomismi Skotismi Occamismi Kristillinen humanismi Molinismi Uusskolastiikka
Jumalanpalvelus Katolinen liturgia Idän katolinen liturgia Messu Jumalallinen liturgia Qurbana Hetkipalvelus Kirkkovuosi Sakramentit Kaste Katumus Ehtoollinen Konfirmaatio Sairaiden voitelu Avioliitto Rukous Hartaus Raamattu Kaanon
Riitukset Läntiset riitukset Roomalainen Tridentiininen messu Gallikaaniset riitukset Ambrosiaaninen messu Bragalainen messu Mozarabialainen messu Idän riitukset
Lisää aiheesta Vastapaavi Sääntökunnat
n k m

Paavi (lat. pāpa, m.kreik. πάπας, pápas) on Rooman piispa, katolisen kirkon ylin hengellinen johtaja ja Vatikaanin päämies. Katolisen kirkon käsityksen mukaan hän on Kristuksen käskynhaltija maan päällä. Paavin valitsee kardinaalien kokous eli konklaavi. Nykyinen paavi on Franciscus, joka valittiin virkaan keväällä 2013.

Paavin maallinen valta on nykyään vähäistä, mutta hengellisen johtajuuden lisäksi hän on merkittävä moraalinen johtaja yli miljardille katolilaiselle, vaikkei Vatikaanilla itsellään olekaan merkittävää sotilaallista tai poliittista valtaa. Paavia pidetään apostoli Pietarin seuraajana. Tämä antaa hänelle katolisessa kirkossa tiettyjä erikoisoikeuksia, joita perustellaan sekä Raamatulla että kirkon perimätiedolla. Keskiajalla paavi oli ajoittain kristillisen maailman vaikutusvaltaisin mies ja kuninkaiden ja keisarien yläpuolella.

Nykyään paavin on käytännössä täytynyt ennen valituksi tulemistaan toimia katolisen kirkon pappina, jonka jälkeen hänet on kohotettu piispaksi, mahdollisesti myös arkkipiispaksi. Tämän jälkeen silloinen paavi on kohottanut hänet kardinaaliksi, joka on katolisen kirkon korkein arvonimi heti paavin jälkeen. Kardinaaliksi kohoamisen jälkeen hänet on valittu paaviksi konklaavissa. Vaikka katolisen kirkon kanoninen laki ei aseta paaville muita muodollisia vaatimuksia kuin miessukupuolen ja vahvistuksen sakramentin, on käytännössä selvää, että vain kardinaali voidaan valita konklaavissa paaviksi. Paavi asuu Vatikaanissa Pietarinkirkon viereisessä Apostolisessa palatsissa, mutta matkustaa paljon.

Pääartikkeli: Paaviuden historia

Pääartikkeli: Kysymys ensimmäisestä paavista

On olemassa erilaisia näkemyksiä siitä, kuka oli historian ensimmäinen paavi. Katolinen kirkko pitää taivasten valtakunnan avaimien luovutusta apostoli Pietarille merkkinä tämän julistamisesta kaikkien muiden apostolien johtajaksi ja ensimmäiseksi Rooman piispaksi eli paaviksi. Pietarinkirkon kupolin sisäreunaan onkin kirjoitettu: Tu es Petrus et super hanc petram aedificabo ecclesiam meam et tibi dabo claves regni caelorum^[1] (suomeksi ”Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet”) kuten Jeesuksen kerrotaan sanoneen Pietarille Matteuksen evankeliumin mukaan^[2].

Useimmissa kriittisissä näkemyksissä ei kyseenalaisteta tätä kohtaa Raamatussa tai sen tapahtumista, vaan kyseenalaistetaan Pietarin asema Rooman seurakunnan johtajana ja täten myös paavina. Asiasta esitetäänkin yleensä kolme kriittistä kysymystä:^[1]

1. Mitä historiallisia todisteita on siitä, että Pietari on edes ollut Rooman kaupungissa?
2. Mistä tiedetään hänen kuolleen siellä marttyyrikuoleman?
3. Voidaanko esittää todisteita siitä, että apostoli Pietari tosiaan oli Rooman kaupungin ensimmäinen piispa eli paavi?

Kysymyksiin on esitetty monenlaisia vastauksia. Kriittisimpien arvioiden mukaan Pietari ei koskaan elämässään käynyt Rooman kaupungissa, jolloin hän ei voinut olla ensimmäinen Rooman piispa eikä siis paaviutta voida perustella hänellä. Raamatusta ei voida löytää vastausta mihinkään esitetyistä kolmesta kysymyksestä, koska Uusi testamentti ei kerro apostoli Pietarin elämän loppuvaiheista. Tästä huolimatta perimätieto Pietarin marttyyrikuolemasta Roomassa lienee tosi.^[3] Paavi Pius XII:n ollessa paavina 1950-luvun Pietarinkirkon alla suoritettiin kaivauksia, joiden tuloksena löydettiin hautamuistomerkki. Sen viereen on raapustettu kreikaksi sanat: Pietari on täällä. Paikalla, josta hautamuistomerkki löydettiin, sijaitsi aikoinaan keisari Neron aikainen hautausmaa, jonne osa vainoissa teloitetuista kristityistä haudattiin. Paikalta löydettiin myös luita, ja tiedotuksessaan Vatikaani totesikin kyseessä olevan ”mitä suurimmalla todennäköisyydellä” apostoliruhtinaan maalliset jäännökset. Kaikki eivät ole samaa mieltä Vatikaanivaltion kanssa, sillä kriittisimpien tutkijoiden mukaan ”oli kyllä odotettavissa, että hautausmaalta löytyy luita"”.^[4]

Maallisten todisteiden lisäksi Raamattu antaa joidenkin tutkijoiden mukaan epäsuoria viitteitä Pietarin oleskelusta Roomassa, vaikkei kuitenkaan kerro suoraan apostoliruhtinaan elämän loppuvaiheista.^[5] Esimerkiksi Ensimmäisen Pietarin kirjeen lopussa sanotaan: ”Tervehdyksen lähettää teille Babylonissa oleva seurakunta, valittu niin kuin tekin, ja minun poikani Markus.”^[6][5] Mikäli oletetaan Pietarin kirjoittaneen kirjeen itse – vaikkakin useat tutkijat kyseenalaistavat tämän^[5] – sekä Babylonin olevan Rooman salanimi, on todennäköistä, että Pietari oli tuolloin Roomassa. Raamatussa Babylon-nimellä tarkoitettiin harvoin itse Babylonin kaupunkia, vaan sillä tarkoitettiin rappioituneita maailmankaupunkeja.^[5] Tällöin voitaisiin olettaa, että kyseessä olisi juuri Rooma. Tätä väitettä tukee myös Markuksen nimen mainitseminen, sillä kirkkohistorioitsijat mainitsevat tämän olleen Roomassa Pietarin tulkkina.^[5]

Hautamuistomerkin ja luulöytöjen perusteella voidaan siis vastata ensimmäiseen ja toiseen kysymykseen ja olettaa Pietarin tosiaan olleen Roomassa ja kuolleen marttyyrikuoleman. Kolmanteen kysymykseen nykyaikainen tutkimus vastaa kieltävästi.^[4] Todennäköisesti Rooman seurakunta syntyi jo ennen vuotta 50^[7] eli ennen Paavalin ja Pietarin saapumista kaupunkiin. Tällöin seurakunnista puuttuivat piispanvirat, sillä seurakuntajärjestys kehittyi vähitellen kohti yhtenäisempiä muotoja. Piispanvirka seurakunnan johtoasemana kehittyi alkujaan Vähässä-Aasiassa, josta se hiljalleen levittyi muualle ja saapui Roomaan noin vuonna 160. Tämän perusteella ei voida puhua Pietarista ensimmäisenä paavina eikä edes Rooman seurakunnan johtajana.

Pääartikkeli: Paavius varhaiskirkossa ja myöhäisantiikin aikana

Rooman piispan erikoisasema muiden piispojen joukossa alkoi hahmottua kolmannen vuosisadan puolivälissä, jolloin erityisesti pohjoisafrikkalainen piispa Cyprianus sekä Vähästä-Aasiasta kotoisin oleva piispa Firmilianos tähdensivät yhteyttä apostolien, piispanviran ja oikeaoppisuuden välillä. Syy juuri Rooman piispan erityisasemaan oli kristikunnan alkuvaiheilla seurakunnan sijainti Rooman valtakunnan pääkaupungissa. Sijainti vaikutti seurakunnan merkitykseen, mutta vielä ensimmäisien vuosisatojen aikana se ei taannut Rooman seurakunnalle erityisasemaa muiden valtakunnan seurakuntien joukossa. Vasta poliittisten tekijöiden alkaessa vaikuttaa kirkkoon, kristinuskon vakiinnuttua valtakunnan viralliseksi uskonnoksi vuonna 380, seurakunnan sijaintikaupungin merkitys kasvoi huomattavasti. Vaikka Rooman seurakunta lisäsi arvovaltaansa, Konstantinopolin seurakunnan merkitys ja asema vahvistuivat vielä enemmän, kun Rooman valtakunnan pääkaupunki siirtyi Roomasta Konstantinopoliin. Siksi kristillisessä mielessä Rooman seurakunnan nauttima arvostus johtuikin pikemminkin siitä, että Rooman seurakuntaa pidettiin useiden marttyyrien veren pyhittämänä.^[8]

Leo I Suuri oli paavina 440–461. Hän kehitti ajatuksen ”Primus inter pares” (”ensimmäinen vertaistensa joukossa”). Tämä tarkoitti Rooman piispan ylivertaisuutta muiden piispojen suhteen. Paavina hän kehitti voimakkaasti teologisia perusteluja paavinvallalle, ja hänen aikanaan vakiintuikin käsitys paavin ylivallasta kirkon sisällä.^[9] Leo I katsoikin paavinistuimen nauttivan Jumalan antamaa oikeutusta.^[10] Leo I:n mukaan taivasten valtakunnan avainten luovutus ja Jeesuksen sanat apostoli Pietarille pätivät myös muihin Rooman seurakunnan johtajiin.

Leo I:n mukaan taivasten valtakunnan avaimien luovuttaminen apostoli Pietarille merkitsi tämän kohottamista muiden apostolien yläpuolelle. Vastaavasti Leo katsoi Pietarin seuraajina pitämiensä Rooman piispojen eli paavien olevan muiden piispojen yläpuolella.^[11] Vetoaminen teologiaan paavin asemasta poikkesi tietoisesti Konstantinopolin patriarkkojen vaatimuksista, jotka perustuivat pääosin poliittisille syille.^[11]

Myös Länsi-Rooman keisari Valentinianus III tuki Leo I:n vaatimusta paavin ylivallasta kirkon sisällä asettumalla Leon puolelle tämän ja Arlesin piispan välisessä kiistassa.^[11] Keisari määräsikin kiistan lopputuloksena, että apostoli Pietarille oli myönnetty ylimmän tuomarin virka sekä ylin hallintovalta kirkossa,^[12] kuten myös korkein opetusvirka.^[13][11]

Leo I oli myös ensimmäinen, joka esitti vaatimuksen paavin erehtymättömyydestä perustaen vaatimuksensa Raamattuun.^[14] Idän kristinuskon näkemysten mukaan Rooman kaupunki oli vain yksi viidestä tasa-arvoisesti patriarkaatista, eikä täten Rooman piispan valta ollut muita piispoja korkeampi. Paavin kunnia-asema tunnustettiin idässä, mutta samalla katsottiin ylimmän päätäntävallan kuuluvan ekumeenisille kokouksille eikä paaville.^[10]

Pääartikkeli: Paavius keskiajalla

Paavin ja samalla katolisen kirkon keskushallinnon valta oli kuitenkin varsin rajoitettua aina 900-luvulle saakka. Tällöin luostarilaitoksen uudistusliikkeet, erityisesti niin sanottu Clunyn liike, alkoivat painottaa paavin asemaa kirkollisen ja hengellisen ykseyden takuumiehenä. Ensimmäinen Clunyn uudistusliikettä edustanut mies paavinistuimella oli Gregorius VII.^[15] Gregorius VII uskoi paavinistuimelle kuuluvan täydellisen hallitusvallan niin kirkossa kuin koko maailmassakin.^[16] Gregorius VII laatikin omaan käyttöönsä 27 teesiä, joiden mukaan esimerkiksi:

• Rooman kirkko ei ole koskaan erehtynyt, eikä se Raamatun todistuksen mukaan voi koskaan erehtyä.
• Ainoastaan paavi voi kutsua koolle kirkolliskokouksen.
• Ainoastaan hän voi asettaa piispoja ja erottaa heidät.
• Ainoastaan hän voi muuttaa omia tuomioitaan.
• Kukaan ei voi tuomita häntä.
• Ainoastaan hän voi hyväksyä kirkkolain muutokset.
• Hän voi erottaa keisareita.
• Hän voi vapauttaa alamaiset uskollisuudenvalasta.
• Kaikkien ruhtinaiden on suudeltava paavin jalkoja.

Yksi merkki paavin vallan kasvusta oli kirkon jakautuminen kahteen, itäiseen ortodoksiseen ja läntiseen katoliseen vuonna 1054 (suuri skisma). Teknisesti syynä oli kiista niin sanotusta filioque-lisäyksestä uskontunnustuksessa, mutta käytännössä suurempi ongelma oli nimenomaan paavin ja Konstantinopolin patriarkan keskinäisestä arvovallasta ja valtapiiristä käyty kiista.^[17]

Keskiajalla Paavin valtaa perusteltiin myös niin sanotun Konstantinuksen lahjakirjan avulla. Se kuitenkin 1400-luvulla osoitettiin Kirkkovaltion syntymisen aikoihin tehdyksi väärennökseksi. Lahjakirjan mukaan keisari Konstantinus olisi luovuttanut paavi Sylvester I:lle ja hänen seuraajilleen vallan Roomassa ja Länsi-Rooman kaupungeissa. Tämä oli niin sanottu Pyhän Pietarin perintö. Lisäksi asiakirjan mukaan paaville olisi annettu keisarin arvomerkit ja papeille senaattorin arvo. Konstantinukselle olisi lahjakirjan mukaan jäänyt vain Itä-Rooma. Lahjakirjan mukaan lahjoituksen syynä olivat paavin keisarille antamat kristinuskoa koskevat neuvot. Paavi oli lahjakirjan mukaan myös kastanut hänet. Katolinen kirkko myönsi lahjakirjan väärennökseksi vasta 1800-luvulla.^[18]

1000-luvulle asti paavien nimittämisestä vastasi Rooman provinssin vanhempi papisto, mutta valintaan vaikuttivat myös maalliset johtajat. Vuonna 1059 valitsijoiksi nimettiin kardinaalit, ja vuonna 1179 kardinaalien äänet määrättiin yhtä painaviksi vaalissa. Paaviksi voidaan periaatteessa valita kuka vain kastettu mies, mutta Paavi Urbanus VI:n vuonna 1378 tapahtuneen valinnan jälkeen paavi on aina valittu kardinaalien joukosta.

Konklaavissa valittiin 8. tammikuuta 1198 uusi paavi, joka otti nimekseen Innocentius III. Häntä pidetään koko keskiajan ja joidenkin mielestä kaikkien aikojen mahtavimpana paavina. Uusi paavi tulkitsi olevansa suoraan Kristuksen sijainen, ihmistä suurempi, Jumalaa pienempi, ja näin ollen kuninkaita korkeampi ja oikeutettu käskemään kaikkia. Noustessaan johtamaan katolista kirkkoa Innocentius III sai käskettäväkseen keskiajan tehokkaimman organisaation. Kirkko muistutti enemmän valtiota kuin uskonnollista nykyaikaista kirkkoa; sillä oli omat lakinsa, lainsäätäjänsä, tuomioistuimensa, juristinsa, vankilansa sekä Euroopan parhaiten järjestetty ja tehokkain hallintokoneisto. Innocentius III oli koko Euroopan johtaja, koska Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin kuoltua hänellä ei ollut ainuttakaan tarpeeksi vaikutusvaltaista kilpailijaa. Paavin poliittisia neuvoja noudatettiin niin Ranskassa, Englannissa, Tanskassa, Unkarissa kuin Böömissä.^[19]

Vasta myöhäiskeskiajalla, Avignonin vankeuden ja sen jälkeisen suuren skisman jälkeen Rooman piispat saavuttivat kaikkialle ulottuvan kontrollin läntisen kirkon kirkollishallinnossa, vaikka ylin päätösvalta säilyikin periaatteessa paavien johdolla kokoontuneilla kirkolliskokouksilla.

Myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa paavin suuri maallinen valta ja rikkaus johti joihinkin väärinkäytöksiin. Paavit eivät aina käyttäytyneet virkansa edellyttämällä tavalla. Nämä paavit eivät eläneet selibaatissa, vaan heillä saattoi olla useita lapsia ja rakastajattaria. Jotkut myös myivät ja ostivat piispanvirkoja. Nämä osin todelliset ja osin kuvitellut väärinkäytökset olivat osittaisena syynä uskonpuhdistukseen ja täten myös protestanttisten kirkkojen syntyyn: Martti Luther suomi kiivaasti paaviuden alennustilaa ja vastusti vallan keskittymistä yhdelle henkilölle.

Pääartikkeli: Paavius uudella ajalla

Uuden ajan paaviuden aikana 1400-luvulta alkaen tapahtui useita paaviuden historian ja myös katolisen kirkon historian kannalta merkittäviä tapahtumia, kuten uskonpuhdistus, jossa syntyivät protestanttiset kirkot.

Samoin uuden ajan paaviuteen kuuluu myös esimerkiksi tieteen ja yhteiskunnan kehittymisestä aiheutunut konflikti paaviuden ja modernisoituvan maailman sekä tieteen kanssa. Uudella ajalla paavius myös muun muassa kehittyi varsinkin 1800-luvun paaviuden aikana maallisesta ruhtinaspiispuudesta hengellisemmäksi instituutioksi.

Pääartikkeli: Paavit 1800-luvulta nykypäivään

1800-luvun jälkeen paavien valta on muuttunut huomattavasti, ja se on muuttunut aina hengellisempään suuntaan. Pius VI:n menetettyä Kirkkovaltion Napoleonille, kääntyi paavien maallinen valta laskuun. 1800-luvulla Kirkkovaltio pysyi pystyssä enää joidenkin Euroopan valtioiden antaman sotilaallisen tuen turvin, eikä paavinistuin täten ollut lainkaan puolueeton hengellinen tekijä maailmanpolitiikassa.

Tilanne muuttui suuresti, kun Kirkkovaltio liitettiin sotilaallisesti juuri yhdistyneeseen Italiaan. Tapaus aiheutti Vatikaanin vankeuden eli riidan paavin ja Italian valtion välille, mutta samalla se vapautti paavin tämän sidoksista Kirkkovaltioon. Paavi ei enää ollut valtionpäämies, eikä paavi täten ollut myöskään niin riippuvainen maallisesta politiikasta kuin ennen. Kirkkovaltion liittäminen Italiaan oli erittäin tärkeä tapahtuma paavinvallan kehityksen kannalta.

Teollistuminen taas teki paavista maailmanlaajuisesti tunnetun. Teollistumisen kautta kehittyneet rautatiet ja muiden kulkuyhteyksien ja -välineiden kehittyminen helpottivat matkantekoa eri maanosien välillä ja mahdollistivat Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen kaltaisten maailmanlaajuisten kokousten järjestäminen. Samalla junayhteyksien kautta hartaat katolilaiset saattoivat matkustaa Vatikaanin alueelle ja tehdä sinne pyhiinvaellusmatkoja.

Vuonna 1929 solmitut Lateraanisopimukset päättivät Vatikaanin vankeuden ja riidan Italian valtion kanssa. Samalla paavista tuli jälleen valtionpäämies. Paavi ei kuitenkaan ollut yhtä riippuvainen ulkovaltojen tuesta kuin Kirkkovaltion aikaan. 1900-luvulla paavinistuin pysyikin useimmiten virallisesti puolueettomana eri valtioiden kiistojen välillä.

Paaviuden kehityksen kannalta 1800- ja 1900-luvun tärkeimpiin tapahtumiin kuului paaviuden ja modernisoituneen maailman välinen yhteentörmäys, joka viilensi konservatiivisen paaviuden suhteita modernisoituvaan maailmaan.

Syvästi uskonnollisten hurskaiden kardinaalien valitseminen paaviksi 1800-luvun alkupuoliskolla oli omiaan pahentamaan vanhoillisen paavinistuimen kiistaa uudistuvan maailman kanssa. Esimerkiksi Leo XII oli hyvin taantumuksellinen ja vailla kunnollista suhteellisuudentajua,^[20] minkä vuoksi hän muun muassa lopetti isorokkorokotusten antamisen Kirkkovaltiossa sekä sulki Rooman juutalaiset ghettoon.^[21]

Samoin toiveet Kirkkovaltion vanhan pappisjohtoisen hallintojärjestelmän muuttamisesta kokivat kolauksen 1800-luvun alkupuolella, sillä vaikka uudistusmieliset paavit saattoivat yrittää uudistaa vanhaa Kirkkovaltiota, peruivat heidän seuraajansa nämä uudistukset nopeasti. Esimerkiksi paavi Gregorius XVI perui edeltäjänsä Pius VIII:n uudistukset, joilla oli yritetty modernisoida Kirkkovaltiota. Kirkkovaltiota pidettiinkin Gregorius XVI:n paavinkaudella yhtenä Euroopan takapajuisimpana maana.^[22] Samalla Gregorius XVI antoi tukensa erilaisille sananvapautta rajoittaville toimille eri puolilla Eurooppaa, koska Kirkkovaltio oli sotilaallisesti riippuvainen näiden Euroopan valtioiden antamasta tuesta. Gregorius XVI tuomitsi sananvapauden muun muassa kiertokirjeessään Mirari vos:

»Tästä välinpitämättömyyden likaisesta lähteestä virtaa se harhaoppi tai paremminkin hulluus, että jokaisella tulee olla omantunnonvapaus. Tämä onneton erehdys raivaa tietä siihen hyödyttömään mielipidevapauteen, joka raivoaa kaikkialla valtion ja kirkon turmioksi, koska jotkut röyhkeästi sanovat, että siitä olisi jotain hyötyä uskonnolle. Siitä seuraa sielujen turmio, nuorison turmelus ja lakien halveksunta. On näet kaikkien kansojen kokemus, että kukoistavimmatkin valtiot ovat sortuneet ajatuksen- ja sananvapauden sekä uudistusinnon seurauksena. Vahingollista lehdistön vapautta, jota jotkut uskaltavat vaatia, ei voi kylliksi inhota.»

Toinen paaviuden ja modernisoituvan maailman välistä kuilua syventänyt kiertokirje laadittiin Pius IX:n paavikauden aikana 1864, ja siitä teki kuuluisan sen liitteenä ollut Syllabus errorum, erehdysten luettelo. Luettelossa paavi tuomitsi kahdeksankymmentä modernia harhaoppina pitämäänsä asiaa, muun muassa omantunnonvapauden, protestantismin, siviiliavioliiton sekä sosialismin.^[23][24] Syllabus errorum luokitteli harhaopit kymmeneen eri ryhmään:^[23]

1. Panteismi, naturalismi, jyrkkä rationalismi
2. Maltillinen rationalismi
3. Indifferentismi
4. Sosialismi, kommunismi, salaseurat, raamattuseurat, papillis-liberaalit yhdistykset
5. Kirkkoa koskevat erehdykset
6. Valtiota koskevat erehdykset
7. Luonnollista ja kristillistä etiikkaa koskevat erehdykset
8. Avioliittoa koskevat erehdykset
9. Paavin maallista valtaa koskevat erehdykset
10. Modernia liberalismia koskevat erehdykset

Luettelon kahdeksaskymmenes kohta tuomitsi väitteen, jonka mukaan ”Rooman paavi voisi ja että hänen tulisi sopia edistyksen, vapaamielisyyden ja modernin kulttuurin kanssa”.^[23] Toteamuksen nimittäminen harhaopiksi loi syvän kuilun vanhoillisen paaviuden ja uudistuvan Euroopan välille.

Vasta vuosina 1878–1903 hallinnut paavi Leo XIII otti ensimmäiset askeleet modernisoituvan maailman uudelleenarviointiin. Tämän hän teki yleiskirjeellään Rerum novarum, jossa modernia yhteiskuntaa ei enää torjuttu.^[25] Tosin jo Leo XIII:n seuraaja Pius X vaati kaikkia pappeja vannomaan, etteivät he kannata modernismia. Samalla Pius X:n kaudella perustettiin niin sanottu ”paavillinen salainen poliisi”, joka etsi modernismia kannattavia pappeja ja piispoja.

Paavin ja modernisoituvan maailman välit kuitenkin lämpenivät Pius X:n seuraajien aikana, mutta vasta 1960-luvulla modernismin vainoaminen ja tieteen jyrkkä erottaminen teologiasta loppuivat. Paavali VI:n aikana useat katoliset teologian professorit saivat opettaa yliopistoissaan, vaikka heidän näkemyksensä saattoivatkin poiketa katolisen kirkon virallisista näkemyksistä, mutta Johannes Paavali II:n kaudella joiltain katolisilta teologeilta vietiin lupa opettaa omia näkemyksiään.^[26] Nykypäivään tultaessa paavius on kuitenkin muuttunut huomattavasti Gregorius XVI:n ajalta, ja esimerkiksi tieteen kehittyessä Johannes Paavali II joutui muun muassa toteamaan, että ”evoluutioteoria on enemmän kuin hypoteesi.”^[27]

1960-luvulla hallinneen paavi Johannes XXIII:n koolle kutsuma Vatikaanin toinen kirkolliskokous oli katolisen kirkon merkittävimpiä tapahtumia 1900-luvulla. Kirkolliskokous aiheutti käänteen katolisen kirkon suhtautumisessa muihin kristillisiin kirkkoihin ja uskontoihin. Samoin kirkolliskokouksen seurauksena katolisen kirkon käsitys itsestään muuttui, sekä sen käsitys modernisoituvaan maailmaan.^[28] Varsinkin jälkimmäinen muutos oli erittäin merkittävä, koska paavinistuimen konflikti tieteen ja modernismin kanssa oli leimannut koko uuden ajan paaviutta ja näkynyt selvästi varsinkin 1800- ja 1900-luvulla hallinneiden paavien politiikassa.

Vatikaanin toinen kirkolliskokous poikkesi suuresti edellisistä kirkolliskokouksista, sillä kyseisessä kirkolliskokouksessa uudistettiin suuresti vanhanaikaisena pidettyä katolista kirkkoa. Esimerkiksi 90 vuotta ennen Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen alkua pidetty Vatikaanin ensimmäinen kirkolliskokous ei ollut uudistanut katolista kirkkoa vaan vahvistanut paavin valtaa.^[28] Lisäksi Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa valmistellut asiakirjat pyrittiin kompromissiratkaisujen avulla hyväksymään mahdollisimman suurilla äänienemmistöillä,^[28] toisin kuin esimerkiksi Vatikaanin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa, jossa paavi Pius IX oli vastustanut useita kompromisseja ja vienyt paavin tahdon läpi suuresta vastustavasta oppositiosta huolimatta.

Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen tuloksia olivat muun muassa kuusitoista hyväksyttyä asiakirjaa. Neljä konstituutioksi kutsuttua dokumenttia olivat erityisen tärkeitä:^[29]

• liturgiaa koskeva konstituutio
• dogmaattinen kirkkoa koskeva konstituutio
• dogmaattinen ilmoitusta koskeva konstituutio
• pastoraalinen konstituutio kirkosta nykypäivän maailmassa

Kirkolliskokouksen hyväksymiin päätöksiin kuului myös yhdeksän dekriittiä, jotka liittyivät sosiaalisiin viestintätapoihin, katolisiin itäkirkkoihin, ekumeniaan, piispoihin, pappien koulutukseen, sääntökuntiin, maallikkoapostolaatteihin sekä pappeihin ja lähetystyöhön. Kirkolliskokous myös hyväksyi kolme lausuntoa, joiden aiheena olivat kristillinen kasvatus, ei-kristilliset uskonnot ja uskonnonvapaus.^[29]

Vatikaanin toinen kirkolliskokous myös kehotti katolisia yhteistyöhön sekä keskusteluun muidenkin uskontojen kuin vain kristinuskon kanssa. Kirkolliskokouksen asiakirjaan liittyen myös julkaistiin kannanotto, jossa kirkko sanoutui irti juutalaisvastaisuudesta.^[29]

Kirkolliskokous myös otti sitä edeltäneestä Vatikaanin ensimmäisestä kirkolliskokouksesta poikkeavan linjan hyväksymällä uskonnonvapauden vetoamalla ihmisarvoon sekä kristilliseen uskonkäsitykseen.^[29] Kanta poikkesi suuresti Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen aikaisen paavi Pius IX:n julistuksista, joilla paavinistuin oli vielä alle sata vuotta sitten ilmoittanut vastustavansa uskonnonvapautta nimeämällä sen harhaopiksi.^[30]

Paavi Johannes Paavali II oli kuollessaan hallinnut katolista kirkkoa lähes kaksikymmentäseitsemän vuotta aina vuodesta 1978 saakka. Hänen pontifikaattinsa oli ollut pisin sitten kolmekymmentäyksi vuotta paavina toimineen Pius IX:n, joka oli paavina vuosina 1846–1878.

Johannes Paavali II oli paavina voimakas ja yksinvaltainen persoona, joka johti kirkkoa edeltäjiään konservatiivisemmin ja tiukemmin. Hän esimerkiksi nimitti paavina ollessaan piispoja tärkeille piispanistuimille yksinvaltaisesti ja paikoin myös vastoin paikallisten hiippakuntien yleistä tahtoa,^[31] julisti vuonna 1995 naispappeutta koskevat kysymykset loppuun käsitellyiksi ja samalla ilmoitti, että ”kirkolla ei ole mitään arvovaltaa antaa pappisvihkimystä naisille”, ja myös vaati kaikkia kirkon jäseniä pitäytymään tässä ratkaisussa.^[32]

Johannes Paavali II oli myös ensimmäinen runsaasti mediassa esiintynyt paavi. Pitkän virkakautensa aikana hänestä tuli tärkeä moraalivaikuttaja. Johannes Paavali II:n merkitys kommunismin luhistumiseen itäisessä Euroopassa ja varsinkin Puolassa oli erityisen suuri.^[33]

Saksalainen Joseph Alois Ratzinger valittiin 2005 konklaavissa Johannes Paavali II:n seuraajaksi neljän äänestyskerran jälkeen. Hän otti paavilliseksi nimekseen Benedictus XVI:n. Benedictus XVI:tä pidettiin konservatiivisena.^[34] Vuonna 2013 paavin virasta eläköitynyt Benedictus XVI käytti titteliä emerituspaavi kuolemaansa 31. joulukuuta 2022 saakka.^[35]

Jorge Mario Bergoglio, Buenos Airesin arkkipiispa, valittiin konklaavissa 13. maaliskuuta 2013 viiden äänestykierroksen jälkeen Benedictus XVI:n seuraajaksi. Hän otti paavilliseksi nimeksi Franciscus Franciscus Assisilaisen mukaan. Hän on kotoisin Argentiinasta ja ensimmäinen Euroopan ulkopuolelta tuleva paavi vuosisatoihin. Hänen on arveltu jäävän eläkkeelle sitten kun hänen ”työnsä Vatikaanissa on tehty”. Syksyllä 2023 Franciscus tulee nimittäneeksi valtaosan kirkon kardinaaleista, mikä tarkoittaa, että seuraavassa konklaavissa on todennäköistä, että hänen seuraajakseen valitaan hänen linjaansa jatkava uusi paavi.^[35][36]

Nykyinen paavi Franciscus on virallisen laskennan mukaan järjestysnumeroltaan 266. Jälkikäteen arvottomina pidettyjen paavien poistamiset, vastapaavit ja alkuvuosisatojen historiallisuudeltaan epävarmat paavit vaikeuttavat todellisen järjestysnumeron tarkkaa selvittämistä. Paavien virkakaudet ovat kestäneet keskimäärin noin seitsemän ja puoli vuotta, mutta vaihdelleet viikoista kymmeniin vuosiin. Benedictus IX puolestaan oli 1000-luvulla paavina kolme eri kautta. Suurin ongelma paavien luetteloimisessa johtuu kuitenkin keskiajalla yhtä aikaa vallassa olleista paaveista. Paavien ja vastapaavien määrittämiseen ei ole yksiselitteisiä kriteereitä.

Paavi on yleensä sangen vanha noustessaan virkaan. Esimerkiksi Johannes Paavali II oli 58-vuotiaana nuorin paaviksi valittu sitten Pius IX:n, joka valittiin paaviksi 54-vuotiaana vuonna 1846. Paavi Benedictus XVI oli valintansa tapahtuessa 78-vuotias. Nykyinen paavi Franciscus oli valintansa aikana 76-vuotias. Nuorimpana paaviksi tullut oli vasta noin 22-vuotias nimityshetkellään. Hänen poikkeuksellista nuoruuttaan kuvaa perimätieto, jonka mukaan hän olisi ollut vain 12-vuotias.

Pisimpänä pontifikaattina pidetään Pyhän Pietarin 35 vuoden kautta, joskin sekä hänen kautensa alkamis- että päättymisvuodet ovat pikemminkin legendaarisia kuin historiallisia. Kriittiset historioitsijat myös kiistävät ajatuksen siitä, että Pietari ylipäätään olisi toiminut Rooman piispana. Vatikaanin virallisen luettelon mukaan pisimpään hallinneita paaveja ovat:

1. Pyhä Pietari (noin 33–68, 35 vuotta)
2. Pius IX (1846–1878, 32 vuotta)
3. Johannes Paavali II (1978–2005, 27 vuotta)
4. Leo XIII (1878–1903, 25 vuotta).

Lyhyimpiä pontifikaatteja ei ole yhtä yksinkertaista määrittää, sillä joitain hyvin vähän aikaa hallinneita paaveja pidettiin aikanaan vastapaaveina, eikä heidän nimiään ole sisällytetty katolisen kirkon viralliseen paaviluetteloon. Esimerkiksi Dioscorus kuoli 22 päivää valintansa jälkeen. 1900-luvulla hallinneista paaveista Johannes Paavali I kuoli 34. hallituspäivänään. Virallisista paaveista lyhyimpään vallassa ollut paavi on Urbanus VII, joka ehti olla virassa 13 päivää.

Ennen puolalaisen Johannes Paavali II:n valintaa kaikki paavit yli 450 vuoden ajalta olivat olleet italialaisia. Sitä edellinen ei-italialainen paavi oli ollut hollantilainen Hadrianus VI, joka oli paavina 1522–1523. Johannes Paavali II:n jälkeen valituista paaveista Benedictus XVI oli saksalainen ja nykyinen paavi Franciscus on kotoisin Argentiinasta.

Pääartikkeli: Kardinaalinepos

Paavien suuri valta niin hengellisissä kuin maallisissa asioissa myös lisäsi joitain väärinkäytöksiä. Koska paavinvirka mahdollisti suuret taloudelliset edut kulloinkin hallitsevan paavin sukulaisille, eivät nämä halunneet luopua etuisuuksistaan paavin kuoleman jälkeen. Ratkaisuna tähän oli kardinaalineposjärjestelmä, jossa hallitseva paavi nimitti jonkun sukulaisistaan kardinaaliksi. Tämä paavien tapa nimittää sukulaisiaan kardinaalinepoksiksi sai alkuna keskiajalla, ja huippunsa tapa saavutti 1500- ja 1600-luvulla.^[37] Paavien Avignonin vankeudesta aina Innocentius XII:n vuonna 1692 julkaistuun nepotisminvastaiseen Romanum decet pontificem -bullaan saakka hallinneet paavit ilman kardinaalinepoksia olivat selvä poikkeus. Samoin kaikki renessanssin aikana hallinneet kardinaaleja nimittäneet paavit käyttivät kardinaalinepoksia, jotka yleensä olivat heidän veljen- tai sisarenpoikiaan.^[38]

Kardinaalinepokset olivat aikoinaan hyvin vaikutusvaltaisia henkilöitä kirkon sisällä, ja kardinaalinepos olikin kardinaalikollegion epävirallinen johtohenkilö. Nepotismiin perustunut kardinaalineposten nimittäminen osoittautui myöhemmin epäkohtaiseksi järjestelmäksi, minkä johdosta se lopetettiin asteittain 1600-luvulla.^[39]

Kardinaalinepoksien instituutio kesti yli seitsemän vuosisataa aina 1000-luvulta 1700-luvulle. Kardinaalinepoksien kardinaalinepoksien tilanne heijasteli yleensä silloista paaviuden tilannetta. Esimerkiksi vahvojen kardinaalinepoksien aikana voitiin suurella varmuudella todeta, että hallitseva paavi oli vallaltaan heikko ja siten kardinaalinepoksensa ohjailtavissa.^[40]

Katolinen kirkko perustelee paaviutta Raamatulla. Se lainaa kantansa tueksi useita Raamatun jakeita, tärkeimpänä Matteuksen evankeliumin kohta, jossa Jeesus sanoo Pietarille: ”Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni”, (Matt. 16:18). Pietarin nimi (kr. Petros, aram. Keefas) tarkoittaa kalliota. Muita kohtia ovat Luukas 22:31–32 ja Johannes 21:15–17.

Joidenkin historioitsijoiden mielestä ensimmäinen varsinainen paavi oli Leo I ja joidenkin mielestä Gregorius I, sillä he käyttivät yleiskirkollista valtaa huomattavasti enemmän kuin edeltäjänsä.

Paavin asema on dogmaattinen. Se on määritelty pitkän ajan kuluessa. Paaviin liitetään seuraavia ominaisuuksia:

Paavi on Vatikaanivaltion suvereeni valtionpäämies, ja täten hänellä on kaikki tähän liittyvät oikeudet valtansa alueella.

Paavilla on oikeus nimittää piispat ja kardinaalit, mutta tavallisesti hän vain hyväksyy nimitykset.

Paavi voi julistaa henkilön tai asian pannaan eli kirkonkiroukseen. Tällöin henkilö ei katsota kuuluvan kirkon yhteyteen, eikä hän voi osallistua ehtoollisen viettoon (ekskommunikaatio).

Paavi voi myös antaa lausunnon ”ex cathedra”. Lausuntoa antaessaan paavi on uskonnollisissa asioissa erehtymätön. Ensimmäinen Vatikaanin ekumeeninen konsiili päätti paavi Pius IX:n johdolla vuonna 1870, että paavi on erehtymätön niissä asioissa, mitkä hän on lausunut ex cathedra (suomeksi piispanistuimelta, merkityksessä ”virallisesti”).^[41] Vatikaanin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa asia määriteltiin seuraavanlaisesti:

»Jo kristinuskon alkuvaiheesta lähtien havaittavaa traditiota uskollisesti seuraten ja Jumalan meidän Vapahtajamme kunniaksi sekä katolisen uskon korottamiseksi ja kristittyjen kansojen pelastukseksi me pyhän konsiilin hyväksymisellä opetamme ja Jumalan ilmoittamana dogmina määrittelemme:
Silloin kun Rooman paavi puhuu ”ex cathedra”, se on, silloin kun hän kaikkien kristittyjen paimen ja opettajan virkaa hoitaen korkeimmalla apostolisella auktoriteetillaan määrittää jonkin uskoa tai moraalia koskevan opin koko kirkossa uskottavaksi, hänet on varustettu sillä erehtymättömyydellä, jolla jumalallinen Vapahtaja halusi kirkkonsa olevan varustettu uskoa ja moraalia koskevan opin määrittelyssä; ja siksi tällaiset Rooman paavin määritelmät ovat muuttamattomia oman itsensä perusteella, eikä siis kirkon myöntymyksen perusteella.^[41]»

Ex cathedra -tilanteessa paavin täytyy olla määrittämässä uskon tai moraalin kysymystä virallisessa asemassaan universaalin kirkon johtajana, ei pelkästään oman, yksityisen teologin asemassaan. Hänen dogmatisoimansa ajatuksen täytyy lisäksi olla kirkossa yleisesti hyväksytty. Kirkon mukaan paavi on tässä tilanteessa Pyhän Hengen suojaama tekemästä virheitä. Vatikaanin I konsiili ei kuitenkaan tarkasti määritellyt edellytyksiä sille, milloin paavin voidaan katsoa puhuneen ex cathedra, mikä on johtanut tiettyihin tulkinnanvaraisuuksiin.

Käytännössä monet paavit ovat oikeudestaan huolimatta välttäneet antamasta lausuntoja ex cathedra, koska tämä sitoisi myös heidän seuraajiaan teologisesti tai seuraajien olisi joko uudelleen tulkittava edeltäjiensä päätöksiä tai mahdollisesti jopa tehtävä vastakkaisia päätöksiä, mikä heikentäisi katolisen kirkon perinteen uskottavuutta raamatuntulkinnan rinnalla. On erilaisia näkemyksiä siitä, mitkä paavin tekemistä päätöksistä kuuluvat erehtymättömyyden piiriin. On kuitenkin yleisesti hyväksyttyä, että paavi Pius IX:n vuonna 1854 julistama dogmi Neitsyt Marian perisynnittömästä sikiämisestä ja paavi Pius XII:n vuonna 1950 julistama dogmi Neitsyt Marian ottamisesta taivaaseen olivat erehtymättömiä lausuntoja. Monet pitävät paavin erehtymättömyyden tapauksina esimerkiksi aiempia kristologisia lausuntoja, itse vuoden 1870 dogmaattista määrittelyä erehtymättömyydestä, paavi Leo XIII:n julistusta anglikaanisen kirkkokunnan pappisvihkimyksen mitättömyydestä vuodelta 1896 ja paavi Johannes Paavali II:n julistusta naispappeuden mahdottomuudesta vuodelta 1994.

Paavin kirkollinen hallinto, Pyhä istuin (latinaksi Sancta Sedes) on oikeushenkilö, joka hallitsee Vatikaania ja on mukana kansainvälisissä sopimuksissa. Pyhällä istuimella on myös tarkkailijan asema YK:ssa.^[42] Valtiomuodoltaan Vatikaanivaltio on teokratia, ja valtion perustuslain 1 §:n mukaan ylin lainsäädäntö-, toimeenpano- ja oikeusvalta Vatikaanivaltiossa kuuluu paaville.^[43] Vatikaanivaltio on siis absoluuttisesti hallittu monarkia. Paavi on samanaikaisesti sekä Vatikaanivaltion päämies että katolisen kirkon johtaja.

Huolimatta Vatikaanivaltion itsensä vähäisestä poliittisesta painoarvosta on paavilla lukuisia kansainvälisiä vaikutusmahdollisuuksia, ja virallisena noin miljardin katolilaisen hengellisenä johtajana hänellä itsellään on myös poliittista painoarvoa. Esimerkiksi paavi Johannes Paavali II otti kaudellaan lukuisia kertoja kantaa politiikkaan, minkä lisäksi hän teki useita matkoja eri maihin ja tapasi maailman poliittista johtoa. Johannes Paavali II:n vierailu kommunistisessa Puolassa aiheutti suoranaisen paavia seuraavan kansanliikkeen, ja paavi huomioitiin suurena uhkana aina Neuvostoliitossa asti.^[44]

Paavi on moraalinen ja hengellinen johtaja maailman noin miljardille katolilaiselle, joten hänen mielipiteensä otetaan vakavasti. Vaikka paaveilla ei ole suoranaista poliittista tai sotilaallista valtaa, he voivat silti vaikuttaa moneen tärkeään poliittiseen kysymykseen.

Vielä 1900-luvun alkupuoliskolla paavien moraalista vaikutusvaltaa väheksyttiin, mistä kertoo esimerkiksi Josif Stalinin vuonna 1935 esittämäksi väitetty kysymys Ranskan ulkoministerille Pierre Lavalille: ”Montako divisioonaa paavilla on?”^[45] Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin Johannes Paavali II vaikutti ratkaisevasti kommunismin kaatumiseen Puolassa, minkä vuoksi hänet noteerattiin Neuvostoliitossa selvänä uhkana.^[46]

Paavi voi erota virastaan, mutta tätä tapahtuu erittäin harvoin. Paavi Benedictus XVI ilmoitti eroavansa 28. helmikuuta 2013 terveyssyihin vedoten.^[47] Ennen Benedictus XVI:tta edellinen eronnut paavi oli Gregorius XII vuonna 1415. Gregorius XII:n eroaminen oli kuitenkin todella vastahakoinen ja suuren skisman painostama Pisan ja Konstanzin kirkolliskokouksen eli konsiilien myötä vuonna 1409.^selvennä Viimeinen virastaan vapaaehtoisesti eronnut paavi oli Celestinus V vuonna 1294. Tiettyjen katolilaisten näkemysten mukaan eroaminen on vaarallista, koska se mahdollistaa vastapaavien nousun.

Yleensä paavi vaihtuu vain edellisen paavin kuoltua. Paavin kuolemaa koskevat määräykset ovat tarkat ja muotoutuneet vuosisatojen saatossa.

Kun paavi kuolee, hänen lähimmät avustajansa kokoontuvat paavin huoneeseen. Paavin kamariherra camerlengo, joka on Vatikaanin korkea virkamies, kopauttaa pienellä hopeavasaralla paavia otsaan ja kutsuu häntä kolmesti kastenimellä. Mikäli paavi ei reagoi, camerlengo kirjoittaa kuolintodistuksen. Paavin sormus, Pietariin viittaava kalastajan sormus, poistetaan hänen sormestaan. Seuraavaksi paavin asunto tyhjennetään ja sinetöidään. Tällä keskiajalta juontuvalla perinteellä pyritään estämään ketään muuta esittämästä paavia. Kenelläkään ei ole asiaa asuntoon ennen uuden paavin valintaa. Rooman kirkonkellot soivat kuoleman merkiksi ja Pietarinkirkon edessä luetaan rukouksia. Vatikaaniin johtavat pronssiovet suljetaan, eikä niitä avata ennen kuin uusi paavi on valittu. Viime aikoina hallinneet paavit ovat kuolleet Apostolisessa palatsissa Pietarinkirkon vierellä.

Paavin kuollessa katolinen kirkko siirtyy sedisvakanssiin (lat. sede vacante ’vapaa istuin’), jota usein sanotaan hieman epätarkasti interregnumiksi (”valtakausien välissä”). Pyhän istuimen ollessa tyhjillään useat Vatikaanin korkea-arvoiset virkamiehet menettävät virkansa automaattisesti. Valta siirtyy muodollisesti kardinaalikollegiolle, ja uuden paavin valintaa aletaan valmistella.

Paavin kuoltua camerlengo murtaa paavillisen lyijysinetin ja hävittää kultaisen kalastajansormuksen todistajien läsnä ollessa. Johannes Paavali II:n kuoltua tämä rituaali tapahtui runsaan viikon kuluttua hautajaisista.

Paavin ruumis viedään näytille Pietarinkirkkoon. Hautajaiset pidetään yleensä 4–6 päivän kuluttua. Virallinen suruaika kestää yhdeksän päivää. Suruaika päättyy messuun.

Pääartikkeli: Konklaavi

Konklaavi on katolisessa kirkossa paavin nimittämien kardinaalien kokous, jossa he valitsevat uuden kirkon päämiehen eli paavin. Äänestyskelpoisia ovat kardinaalit, jotka olivat alle 80-vuotiaita paavinistuimen vapautuessa.

Paavin absoluuttisen valta-aseman takia kirkollispoliittiset muutokset ovat mahdollisia vasta paavin kuoleman jälkeen. Kukin paavi harjoittaa paavinkautensa eli pontifikaattinsa aikana sellaista politiikkaa kuin haluaa, ja ainoastaan hallitsevalla paavilla on mahdollisuus päättää tämän politiikan sisällöstä. Paavia on mahdotonta erottaa virastaan,^[48] joten käytännössä paavi pystyy harjoittamaan haluamaansa politiikkaa aina elämänsä loppuun asti.

Paavin valta lakkaa kuitenkin olemasta heti hallitsevan paavin kuoltua. Tällöin katolinen kirkko joutuu sedisvakanssiin eli tilaan, jossa paavin piispanistuin on tyhjänä. Paavillinen valta siirtyy tällöin kardinaalikollegiolle, eli kardinaalien muodostamalle kokonaisuudelle. Nimellisesti korkeinta valtaa paavin kuoleman jälkeen pitää camerlengo-niminen kardinaalikamariherra, jonka tehtäväksi siirtyy paavinvaalin eli konklaavin järjestäminen.

Konklaavi on käytännössä ainoa tilanne, jossa kardinaalit voivat konkreettisesti muuttaa paavillisen politiikan kurssia. Konklaaveissa onkin yleensä nähtävissä muutoshalu kardinaalien keskuudessa; diplomaattista paavia seuraa uskonnollinen paavi ja pitkäaikaista paavia lyhytaikainen paavi. Tästä syystä edellisen paavin lähipiiriin kuuluneilla kardinaaleilla ei välttämättä ole mahdollisuuksia konklaavissa, vaan kollegio pyrkii usein etsimään edellisestä paavista erottuvaa ehdokasta.^[48]

Konklaavin kulun ennustaminen on usein vaikeaa, eikä konklaavi välttämättä päädy ilmiselviltä vaikuttaviin ratkaisuihin. Usein vaali tuottaa jonkinlaisia yllätyksiä valinnoissaan, mitä kuvaa Roomassa käytetty sanonta: ”joka menee konklaaviin paavina, tulee ulos kardinaalina”. Valinnan ennustamattomuutta lisää paikoin se, että uuden paavin on saatava kardinaalien kahden kolmanneksen enemmistö puolelleen, ja koska kardinaalikollegio on yleensä paavikysymyksessä jakaantunut, on ennakkosuosikkien vaikea saada tarvittavaa kannatusta kokoon. Erimieliset kardinaalit joutuvatkin usein etsimään eri osapuolia tyydyttäviä kompromissiehdokkaita.^[49]

Nimitystä paavi käytetään täydellisen arvonimen sijaan, joka kuuluu: Rooman piispa, Jeesuksen Kristuksen sijainen, apostolien ruhtinaan seuraaja, yleismaailmallisen kirkon pää ja ylin paimen, Italian priimas, Rooman kirkkoprovinssin arkkipiispa ja metropoliitta, Vatikaanivaltion hallitsija, Jumalan palvelijoiden palvelija. Latinaksi nämä arvonimet ovat: Episcopus Romanus, Vicarius Christi, Successor principis apostolorum, Caput universalis ecclesiae, Pontifex Maximus, Primatus Italiae, Archiepiscopus ac metropolitanus provinciae ecclesiasticae Romanae, Princeps sui iuris civitatis Vaticanae, Servus Servorum Dei. Arvonimi ”lännen patriarkka”, Patriarcha Occidentis, poistettiin virallisesta arvonimiluettelosta vuonna 2006.

Sana paavi perustuu alun perin kreikan sanaan πάπ(π)ας, ”pappas” (isä), josta syntyi latinankielinen muoto ”papa”. Sana on tullut suomeen ruotsin kautta (”påve”). Kreikassa ja Venäjällä pappeja kutsutaan edelleen sanalla ”pap[p]a[s]”, ja sana on sukua myös suomen sanalle ”pappi”. Paavi (papa) on yhä eräiden toistenkin kirkkojen kuin katolisen kirkon päämiehen yksi arvonimistä, erityisesti niin sanottujen orientaalisten kirkkojen piirissä (katso esimerkiksi Aleksandrian koptilais-ortodoksinen kirkko) sekä ortodoksisen Aleksandrian patriarkan Theodoros II:n arvonimi.

• Triregnum, paavillinen kolmikerroksinen tiara. Nykyajan paavit eivät ole käyttäneet sitä.
• Paavinsauva. Sauva, jonka päässä on krusifiksi.
• Pallium. Kangasnauha.
• Taivaan valtakunnan avaimet. Kultaisen ja hopeisen avaimen kuva.
• Annulus piscatoris eli kalastajansormus. Kultainen sormus, johon on kaiverrettu paavin nimi. Kuva Pietarista veneessä heittämässä verkkojaan veteen.
• Umbracullum. Kulta-punaraitainen päivänsuoja.
• Sedia gestatoria. Kahdentoista miehen (palafrenieri) kantama kantotuoli. Perässä kaksi avustajaa, jotka kantoivat strutsinsulista tehtyjä huiskuja (flabella). Ei enää käytössä, paavi liikkuu nykyisin autolla.

Paavillisista nimistä neljä suosituinta ovat Johannes (23), Benedictus (16), Gregorius (16) ja Klemens (14).^[50] Paaveista 80 kunnioitetaan pyhimyksenä ja 9 autuaana.^[50] Kolme paavia on saanut lisänimen ”Suuri”: pyhä Leo I (kuollut 461), pyhä Gregorius I (540–604) ja pyhä Nikolaus I (kuollut 867).^{[50][51][52][53]} Paavien suojeluspyhimyksinä kunnioitetaan pyhää Pietaria ja pyhää Gertrud Suurta.^[54]

Vastapaaviksi kutsutaan paaviksi julistautunutta, mutta vaille virallisesta tunnustamista jäänyttä paavia. Jesuiittojen johtajaa sanotaan ”mustaksi paaviksi”, koska jesuiittojen asu on musta kaapu.

Koska alkukirkon aikana arvonimeä ”papa” käytettiin myös muista kirkollisista johtajista kuin Rooman piispasta, nykyisinkin Aleksandrian ortodoksisen kirkon patriarkan arvonimenä on myös ”koko Afrikan paavi”.^[55] Vastaavasti myös Aleksandrian monofysiittikirkon eli koptilaisen kirkon patriarkan arvonimenä on paavi.

• Luettelo paaveista
• Vatikaaniin liittyvät salaliittoteoriat

• Aarts, Jan: Paavi. Helsinki: Kirjaneliö, 1989. ISBN 951-600-765-1
• Arffman, Kaarlo: Kristinuskon historia. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4183-4
• Heininen, Simo: Ihmistä suurempi. Paaviuden historia. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4184-2
• Orlandis, José: Katolisen kirkon historia. ((Historia breve del Cristianismo, 1999.) Kääntäjät: Tuomo Lahdelma, Hannu Kaivonen) Helsinki: Okeanos, 1999. ISBN 952-9804-05-9
• mm. Ulla-Maria Arola: Kristikunnan historia. WSOY, 1994. ISBN 951-0-19113-2
• Tieteen Kuvalehti, esimerkiksi lehdet numero 15/2005, sivut 46–53 ja 15/2002 sivut 22–29.
• Helsingin Sanomat, esimerkiksi 3.3.2006 lehden Ulkomaat-osio.
• Smith, Homer. Man and His Gods (1952)
• Katolinen kirkko Suomessa.

• Bordeaux, Michael: Encyclopedia of Politics and Religion, toimittanut Robert Wuthnow (London: Routledge, 1998), hakusanat ’Italy’, kirjoittanut Alberto Melloni (s. 399–404), ’Papacy’, (s. 655–658).
• Hanska, Jussi: Kristuksen sijaiset maan päällä? Paaviuden historiaa apostoli Pietarista Johannes Paavali toiseen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-719-2

• Holy Father. (englanniksi)